Veli Rosenberg · Kiina sanoin ja kuvin 2/2008

Olympialaisten soihtukulkueen ennätyspitkästä matkasta kaikkien mantereiden kautta kierrokselle Kiinan jokaisen maakunnan läpi piti tulla harmonian matka. Siitä tulikin Kiinan ihmisoikeus- ja erityisesti Tiibet-politiikkaa vastustavien mielenosoitusten, länsimaisten poliittisten johtajien olympialaisten avajaisboikottiuhkausten, käsikähmän, kiinalaisten turvamiesten, muutettujen kulkureittien sekä sammutettujen soihtujen sekamelska. Tätä kirjoitettaessa ovat mielenosoitukset nyt levinneet myös Kiinaan – vaikka soihtu on vielä kaukana Kiinasta –, missä kiinalaiset mielenosoittajat purkavat kiukkuaan ranskalaisia kauppakeskuksia vastaan. Harmoniasta ei siis ole tietoakaan, vaan pahimmassa tapauksessa seurauksena on kiinalaisen, länsimaita vastaan suuntautuvan, nationalismin lisääntyminen ja tavallisten kiinalaisten länttä kohtaan tunteman epäluulon kasvaminen. Kuka siitä hyötyisi?

Tavallisille kiinalaisille on käsittämätöntä ja epäoikeudenmukaista, että Kiinalle myönnettyjä olympialaisia kisoja vastustetaan ja niiden soihtuviestiä länsimaissa häiritään. Samoin on tavallisesta kiinalaisesta käsittämätöntä, että länsimaissa nähdään Kiinan Tiibet-politiikka negatiivisena – Kansan vapautusarmeijahan vapautti tiibetiläiset rauhanomaisesti teokraattisesta maaorjuudesta ja Kiinan kansantasavallan hallitushan on sijoittanut miljardeja yuaneja Tiibetin modernisoimiseen! Näin uskovat sadat miljoonat Kiinan kansantasavallan kansalaiset. Kaikille kiinalaisille on opetettu, ei vain kansantasavallan syntymisestä lähtien vaan vähintään viimeisen neljänsadan vuoden ajan, että Tiibet kuuluu olennaisena osana Kiinaan. Jos Kiinan sisällissodan osapuolet melkein kaikesta olivatkin erimielisiä, kysymyksestä Kiinan jakamattomuudesta – ja sen osana Tiibetin kuulumisesta tähän kokonaisuuteen – ne olivat täydellisen yksimielisiä. Länsimaissa ei tulisi jättää vaille huomiota yli miljardin kiinalaisen ennakkoasennetta tässä kysymyksessä.

Kulttuurivallankumouksen ajan hävityksen kiinalaiset voivat hyvinkin tunnustaa, mutta Kiinan suvereniteetin kieltämisen Tiibetissä kiinalaiset kokevat räikeänä maan sisäisiin asioihin puuttumisena. Mikäli tiibetiläisten oikeutettua vaatimusta aidon autonomian sekä kielellis-kulttuurisen erikoisaseman tunnustamiseksi halutaan edistää länsimaiden toimesta, on tavallisten kiinalaisten vahva ennakkoasenne välttämättä huomioitava. Siksi olympialaisten boikotoiminen ei ole se tapa, jolla Kiinan johto tai tavallinen kiinalainen saataisiin kuuntelemaan maailman huolta tiibetiläisten oikeuksista.

Urheilu ja politiikka

On tavattoman naiivia jankuttaa siitä, että olympialaisilla kisoilla ei nykyisin olisi yhteyttä politiikkaan. Tietysti on, olympialaiset ovat politisoituneet jo kauan ennen kuin Pekingille Kansainvälisen Olympiakomitean 112. kokouksessa myönnettiin 13. heinäkuuta 2001 Moskovassa olympialaisten kisa-isännyys vuodelle 2008. Samoin oli naiivia kuvitella, etteikö olympialaisten myöntäminen Kiinalle tulisi aiheuttamaan protesteja.

On mielenkiintoista, että olympialaisten avajaisista on tullut valtionpäämiesten näyttäytymispaikka – eihän niin ollut ennen. Niillä korkea-arvoisilla vierailla, jotka kisojen avajaisiin osallistuivat, oli ennen jonkinlainen yhteys erilaisiin kansallisiin tai kansainvälisiin urheiluorganisaatioihin. Poikkeuksena on ollut käytäntö, jonka mukaan juuri kisaisäntämaan valtionpäämies lausuu olympiakisat avatuiksi. Tästäkin käytännöstä on olemassa mielenkiintoinen poikkeus. Yhdysvaltain presidentti Herbert Hoover kieltäytyi vuonna 1932 avaamasta Los Angelesin olympiakisoja. Mikä oli Hooverin kieltäytymisen peruste? Se, että politiikkaa ei pitäisi sotkea olympialaisiin!

Julkisuuden houkutus

Olympiakisojen tilaisuuksista on tullut suoran televisioinnin ja niiden saaman julkisuuden kasvun myötä poliitikkoja kiinnostava näyttäytymispaikka vasta viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Valtionpäämiesten halu osallistua olympialaisten avajaisiin on sekin itsessään osoitus kisojen politisoitumisesta.

Olympialaisista on myös tullut taloudellisesti merkittävä tapahtuma. Ja jos ei politiikka, niin ainakin talouspolitiikka, on globalisaation myötä monin tavoin kietoutunut olympialaisten ympärille.

Nyt on alkanut kilpailu siitä, ketkä valtionpäämiehet ilmoittavat tai eivät ilmoita joko boikotoivansa tai ei boikotoivansa Pekingin kisojen avajaistapahtumaa. Poliitikot ja julkkikset keräävät kannatuspisteitä äänestäjiensä keskuudessa osoittamalla erimielisyyttään joko Kiinan Tiibet-politiikkaan tai vaikkapa Kiinan kantaan Darfurin kriisin ratkaisemisessa. Suomen pääministeri on puolestaan pitänyt kiirettä vakuuttaessaan osallistumistaan niin kisojen avajaisiin kuin itse kilpailutapahtumiinkin.

Miksi Kiinan Tiibet-politiikka?

Oikeastaan on erikoista, että juuri Kiinan Tiibet-politiikasta on tähän mennessä tullut kovin boikottipuheiden aihe. Eihän Kiinan politiikka Tiibetin suhteen ole suuresti muuttunut juuri olympialaisten alla. Tosin Lhasaan 1. heinäkuuta 2006 avattu rautatie on kärjistänyt han-kiinalaisten ja tiibetiläisten suhteita. En tällä halua sanoa, etteikö Kiinan Tiibet-politiikkaa sinänsä voisi olla aihetta tarkastella kriittisesti. Itse asiassa olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että Kiinalle olisi viisasta tunnustaa Dalai-lama neuvottelukumppaniksi ja alkaa hänen kanssaan viipymättä suorat neuvottelut Tiibetin tulevasta oikeasta autonomiasta sekä kielellisestä ja kulttuurisesta erikoisasemasta Kiinan yhteydessä. Olisiko Suomella peräti Martti Ahtisaaressa välittäjänä ja Ahvenanmaan itsehallintomallissa hallintomuotona avaimet Tiibetin kysymyksen ratkaisuun?

Nykyinen 14. Dalai-lama, Tenzin Gyatso, ehdottaa julkisesti Kiinalle rauhanomaisesti toteutettavaa aitoa autonomiaa sekä kielellistä ja kulttuurista erikoisasemaa Kiinan yhteydessä. Se on tarjous, johon kannattaisi tarttua, sillä pian 73 vuotta täyttävän Dalai-laman arvovalta on tärkeä osatekijä tiibetiläisten luottamuksen saamisessa Tiibetin todelliselle autonomialle. Tiibetin kansannousun 49. vuosipäivän aikaan syntyneet levottomuudet Intiassa ja Nepalissa sekä Lhasassa 14. maaliskuuta alkanut han- ja hui-kiinalaisiin kohdistunut kauppojen ryöstely ja polttaminen sekä myöhemmin Tiibetin ja muilla Kiinan tiibetiläisalueilla syntyneet mielenosoitukset kertovat tiibetiläisten parissa olevan myös väkivaltaiseen toimintaan valmiita ryhmiä.

Niiden tietojen pohjalta, joita Lhasan tapahtumista on tullut länsimaisten toimittajien kautta tietoon (mm. The Economist -lehden toimittajan James Milesin paikanpäältä välittämien raporttien pohjalta), vaikuttaa vahvasti siltä, että ainakin Lhasan tapahtumat olivat organisoitua mellakointia ja että Kiinan viranomaiset noudattivat suurta pidättyvyyttä, ainakin alkuun, niiden tukahduttamisessa. Sen sijaan siitä, miten Kiinan tiibetiläisalueille myöhemmin levinneet levottomuudet tukahdutettiin, ei ole länsimaisten toimittajien välittämänä saatu tarkkoja tietoja.

Tiedotussota hävittiin

Tiedottamisesta ei kiinalaisia viranomaisia voi kuitenkaan tälläkään kerralla kiitellä! Sen sijaan että länsimaisille toimittajille olisi heti levottomuuksien jälkeen järjestetty pääsy Lhasaan tutustumaan tilanteeseen paikan päällä ja haastattelemaan paikalla olleita, toimivat Kiinan viranomaiset jälleen umpivanhanaikaisella tavalla, katkaisemalla kaikki yhteydet koko Tiibetiin ja julistamalla Dalai-laman klikin syylliseksi levottomuuksiin! Tapahtuman ensi hetkillä Kiina oli jo hävinnyt tiedotussodan ja menettänyt neuvottelumahdollisuuden mahdollisesti rauhanomaista toimintaa kannattaviin tiibetiläisiin. Tai tältä tilanne ainakin länsimaista katsoen näytti, mutta ehkä kiinalaisten viranomaisten toimintatapa oli enemmänkin suunnattu kotimaisen tarkkailijan odotusten mukaiseksi? Myös Dalai-laman antama erouhkaus siinä tapauksessa, että väkivaltaiset mielenosoitukset eivät lopu, kertoo tiibetiläisten jakautuvan väkivaltaa kannattaviin ja niistä pidättäytymään haluaviin. Lhasan väkivaltaisten levottomuuksien organisoijat löytyvät todennäköisesti juuri niiden joukosta, joille Dalai-lama erouhkauksensa osoitti!

Eikö Kiinan kannattaisi ryhtyä keskusteluun juuri väkivallasta pidättäytymään lupautuvien tiibetiläisten kanssa? Ensi vuonna tulee kuluneeksi puoli vuosisataa Tiibetin kansannoususta ja tasaluku nostaa varmasti kysymyksen itsenäisyydestä tai Tiibetin todellisesta autonomiasta jälleen esiin. Pelkäänpä lisäksi, että nykyisen 14. Dalai-laman jälkeen tullaan löytämään hänelle kaksi inkarnaatiota – toinen tiibetiläisten ja toinen Kiinan hallituksen toimesta. Dalai-laman arvovallan käyttämiseen ja neuvotteluun ei silloin enää ole minkäänlaisia mahdollisuuksia.

Ihmisoikeudet vai Tiibet?

Kiinan ihmisoikeuksien yleisen tilan olisi voinut helpommin kuin juuri Tiibetin tilanteen kuvitella nousevan olympialaisten boikotoinnin keskeiseksi kiistakysymykseksi. Ehkä se olisi kuitenkin ollut liian epäkonkreettinen aihe saada länsimaisia mielenosoittajia liikkeelle?

Amnesty International on suorittanut erikoisseurantaa Kiinan ihmisoikeuksien tilan kehittymisestä olympialaisten myöntämisestä lähtien. Amnesty julkaisi viimeisimmän seurantaraporttinsa juuri ennen Tiibet-mielenosoitusten alkamista. Amnestyn raportti jäi kuitenkin länsimaiden tiedotusvälineissä Tiibet-mielenosoitusten raportoinnin jalkoihin. Lähinnä vain aktivisti Hu Jian tuomitseminen vankeuteen ja myöhemmin jopa hänen valitusoikeutensa epääminen, vastoin Kiinan lakeja, nousi Tiibet-kysymyksen takaa julkisuuteen.

Aktivistit vai tavalliset ihmiset?

Amnestyn huomion keskittyminen ihmisoikeusaktivistien toiminnan vapauden tarkkailuun hämmentää tavallista Kiina-tarkkailijaa. Kun sanotaan jatkuvasti – ehkä aivan tosiasioiden mukaisesti – poliittisten oikeuksien laajentamisen puolesta toimivien aktivistien toimintavapauksien vähenneen, syntyy vaikutelma maasta, jossa synkät ihmiset vaeltavat ahdistuneina ja lyötyinä. Kuitenkin käynti Kiinassa antaa maasta aivan päinvastaisen vaikutelman. Kiina ei näytä vastaavan tuollaista ennakkokuvaa. Kysyttäessä satunnaiselta kiinalaiselta mielipidettä siitä, mihin suuntaan hänen henkilökohtainen vapautensa on kehittynyt, kuulee varmasti aivan Amnesty Internationalin raporttien vastaisia kuvauksia henkilökohtaisten vapauksien kehityssuunnasta. Kiina on vaurastunut merkittävästi, tavallisten ihmisten matkustusoikeudet Kiinan sisällä ja jopa ulkomaille ovat vapautuneet merkittävästi, samoin kansalaisten mahdollisuudet valita opiskelu- tai työpaikkansa ovat aivan eri tasolla kuin vielä parikymmentä vuotta sitten.

Mistä tämä ristiriita Amnestyn synkkenevien raporttien ja edellä kuvaamani kuvitteellisen kiinalaisen haastattelun välillä johtuu? Siitä, että Amnesty raportoi aktivistien, tai organisoidun, vapaan poliittisen toiminnan tilasta ja yksittäinen kiinalainen taas kertoo suomalaiselle matkailijalle henkilökohtaisen toimintansa mahdollisuuksista.

Henkilökohtaisilla vapauksilla on siis rajansa ja pitkällä tähtäimellä on Kiinassakin vapaan poliittisen toiminnan mahdollisuuksien pakko laajentua, mikäli maa haluaa jatkaa taloudellista kasvuaan. Niin kauan kun Kiinan talous kasvaa ja varallisuutta riittää jaettavaksi laajenevalle osalle kiinalaisia, riittää henkilökohtaisten oikeuksien laajeneminen ilman organisoidun poliittisen toiminnan vapautta. Mutta kun talouden kasvu hidastuu tai katkeaa, voi tilanne äkkiä muuttua kokonaan toiseksi.

Samalla tavoin kuin kiinalaisen on vaikea ymmärtää länsimaista kritiikkiä Kiinan harjoittamasta Tiibet-politiikasta, on kiinalaisen vaikea ymmärtää, mistä länsimainen kriitikko puhuu moittiessaan Kiinaa ihmisoikeuksien loukkaamisesta. Kiina ei ole moniarvoinen yhteiskunta.

Tekopyhyyttä?

Maailman kiinnostus Kiinan Tiibet-politiikkaan tuntuu sekin melko tekopyhältä. Ollaanpa Kiinan ja Tiibetin suhteiden historiasta mitä mieltä tahansa, on pakko tunnustaa, että Kiinan suvereniteetilla Tiibetiin on ollut kansainvälisten mahtivaltojen enemmän tai vähemmän avoin hyväksyntä. Erilaisten painostustoimien olisi tullut – Kiinan hallituksen lisäksi – suuntautua yhtä hyvin ainakin Venäjän, Ison-Britannian, Yhdysvaltojen ja jopa Intian hallituksien toimia vastaan.

Lisäksi voi ihmetellä, miksi tiibetiläisten asian rinnalle ei ole nostettu uiguurien asemaa Tiibetin naapurissa Xinjiangin maakunnassa? Xinjiang on Tiibetin lailla autonominen alue Kiinan keskushallituksen alaisuudessa ja uiguurit ovat tiibetiläisten kanssa monella tavoin samankaltainen han-kiinalaisista eroava suuri vähemmistökansallisuus, jolla on oma selvästi erottuva kulttuurinsa, kiinasta eroava kielensä ja uiguurit ovat lisäksi voimakkaasti islamiin uskovia. Voisiko olla niin, että toisaalta länsimaissa vallalla oleva terrorismin ja laajemmin radikaalin islamilaisuuden pelko ja toisaalta Hollywoodin tukema romanttinen kuva tiibetiläisyydestä vaikuttaa monen länsimaisen protestoijan periaatteellisuuteen?

Valtioiden, varsinkin suurvaltojen, toiminnan ja yksittäisten kansalaisten moraalikäsitysten välillä on monesti melkoinen ristiriita. Tässä ristiriitatilanteessa näyttää usein käyvän niin, että erilaisten, kaukana sijaitsevien ja vieraiden maiden hyvälle toiminnalle asetetaan paljon kovemmat kriteerit kuin tuttujen ja ”omiksi” koettujen maiden moraalisesti hyväksi koetulle toiminnalle. Näin myös Kiina saa usein moitteita sellaisesta toiminnasta, mikä naapurimaan toiminnassa menisi lävitse ilman kummempaa huomiota. Sanottakoon tässä kuitenkin varmuuden vuoksi, että en tarkoita, etteikö Kiinan toimia saisi ja pitäisi tarkastella kriittisesti. Tarkoitan vain, että joskus Kiinalta edellytetään erityisen jaloa toimintaa ennen kuin se tulee hyväksytyksi.

Tavalliset kiinalaiset

Kisojen tai niiden avajaisten boikotoiminen tuntuu huonolta ratkaisulta, ainakin jos todella halutaan vaikuttaa siihen, että Kiinan ihmisoikeuspolitiikka ja suhteet vähemmistökansoihin muuttuisivat. Länsimaissa on olympialaisten boikotoinnista käydyssä keskustelussa valitettavan vähän puhuttu siitä, miten erilaiset toimet vaikuttavat tavalliseen kiinalaiseen. Ranskalaisen kauppaketjun vastaiset mielenosoitukset ovat antaneet esimakua siitä, mitä voi olla edessä, mikäli länsimaat eivät pysty pukemaan toimiensa perusteita tavalliselle kiinalaiselle ymmärrettävään muotoon. Pahimmassa tapauksessa olympialaisten boikotointitoimet loukkaavat kiinalaisten ansaittua iloa heidän ensimmäisten olympialaistensa järjestämisestä ja antavat sen sijaan aiheen sellaisen kiinalaisen nationalismin nousulle, mikä suuntautuu länsimaita vastaan. Ja sitäkö me toivomme? Eivät boikotit, vaan yhteyksien lisääminen ja avoin keskustelu ovat avaimet vaikutusmahdollisuuksien säilyttämiseen kiinalaisten kanssa.

Tämä lehden numero

Tämä Kiina sanoin ja kuvin -lehden numero käsittelee Suomen ja Kiinan kansantasavallan välisen kulttuurivaihdon historiaa sekä huolta vaihdon tulevasta kehityksestä, Falun gong -liikkeen taustoja, poikkeuksellisesti nimimerkillä kirjoittavan kolumnistin mielipiteen Kiinan Tiibet-politiikasta sekä vielä pohdintoja siirtotyöläisten osuudesta olympialaisten rakennustöissä.

Toivottavasti artikkelit antavat pohtimisen aihetta ja kenties jopa vastauksia lukijaa kiinnostaviin kysymyksiin.

Amnesty Internationalin olympialaisten seurantaraportti on luettavissa kokonaisuudessaan osoitteessa: www.amnesty.org/en/library/info/ASA17/050/2008/en