Tiina Airaksinen · Kiina sanoin ja kuvin 2/1999
”Kaikki mitä ihmiset tarvitsevat elääkseen on yltäkylläisesti tarjolla tässä keisarikunnassa”
Kiina oli houkuttanut länsimaalaisia matkustajia, kauppiaita ja lähetyssaarnaajia jo vuosisatoja ennen Qing-dynastian valtaan tuloa v. 1644 ja tunnetuin matkaaja lienee ollut Marco Polo (n. 1254–1324). Hänen matkansa on tosin nykytutkijoiden kyseenalaistama, mutta omana aikanaan Polo loi kertomuksillaan perustan eurooppalaisten mielikuville kiinalaisista ja heidän kulttuuristaan.
Jesuiitta-lähetyssaarnaajat liikkuivat Kiinassa 1500-luvulta alkaen Ming-dynastian (1368–1644) hallitessa tuolloin keisarikuntaa. Jesuiittojen toiminta jatkui Qing-dynastian (1644–1911) aikana ja erityisesti länsimaisten tieteiden kuten matematiikan, astronomian, maantieteen ja hydrauliikan esittely avasi tien kiinalaiseen hoviin. Yhdeksän vuoden Beijingissä oloaikanaan italialainen jesuiitta Matteo Ricci (1552–1610) tutustui kiinalaisiin tieteisiin, oppineistoon ja konfutselaisiin teksteihin. Vaikka Riccin alkuperäinen tavoite oli käännyttää paikalliset katolilaiseen uskontoon oli kiinalainen synkretistinen uskomusmaailma usein liian vahva perinne käännytystyölle. Ricci esitteli teksteissään länsimaalaisille lukijoille lukuisia kiinalaisia saavutuksia ja keksintöjä luoden poikkeuksellisen positiivisen kuvan keisarikunnasta. 1600–1700-lukujen aikana katolilainen käännytystyö lisääntyi dominikaani ja fransiskaani veljestöjen saapuessa Kiinaan.
Kristillisten matkaajien lisäksi myös länsimaalaiset kauppiaat ja erityisesti Britannian rannikkoalueille. Kaupankäynti rajoitettiin v.1760 Guangzhouhun (Kanton), johon Itä-Intian kauppakomppanialla oli kuninkaallinen monopolioikeus aina v.1834. Tärkeimpiä vientituotteita olivat hopea, villatekstiilit ja Intian oopium ja Euroopan hovit pääsivät vastaavasti ihastelemaan värikkäitä silkkikankaita ja nauttimaan kiinalaista teetä sieltä tuoduista paperinohuista posliinikupeista. Portugalilaiset, espanjalaiset, ranskalaiset ja brittiläiset lähetystöt olivat vierailleet useaan otteeseen dynastioiden hoveissa päämääränään avata virallinen lähetystoö Beijingissä ja saadakseen erioikeudet kaupankäyntiin. Kiinan järkähtämätön politiikka oli käsitellä muita alueita sen alusmaina, joiden täytyi osoittaa kunnioitustaan keisarille kumartamalla hänelle ja maksamalla veroja. Virallinen diplomaattisuhteiden perustaminen tapahtui vasta pitkälti 1800-luvun puolella, jolloin Qing-dynastian auktoriteetti oli merkittävissä määrin heikentynyt.
”Kaikista sivistynein pakanakansa”
Protestanttinen lähetystyö alkoi verkkaasti, sillä käännytettyjä kiinalaisia ilmoittettiin olevan v.1840 vain noin vajaa 100, mutta 1900-luvun alkupuolelle tultaessa heitä arvioitiin olevan jo noin miljoona, joka tosin oli vähäinen määrä yli 400 miljoonan väestön joukossa. Tunnetuin, joskaan ei malliesimerkkinä käytetty käännyttetty oli Hong Xiuquan, joka Taiping-kapinan (1850–1864) avulla pyrki perustamaan uuden kiinalais-kristillisen valtakunnan mutta epäonnistui siinä lopulta.
Protestanttinen ja katolinen lähetystyö jatkui sinnikkäästi vaikka Taiping-kapina oli kyseenalaistanut sen motiiveja. Lähetysyhteisöt perustivat paikallisille ja ulkomaalaisille tarkoitettuja kouluja, yliopistoja ja sairaaloita sekä sopimussatamiin että niiden vaikutusalueen ulkopuolelle sisämaahan. Lähetyssaarnaajat olivat ulkomaalaisista kaikista läheisimmässä kontaktissa kiinalaisten kanssa, asuivat samalla alueella ja opettelivat usein kommunikoimaan ainakin välttävästi kiinan kielellä. Kristillisen sanoman lisäksi lähetyssaarnaajat korostivat länsimaalaisia normeja, arvoja ja moraalikäsityksiä olettaen kiinalaisten automaattisesti hyväksyvän ne. Kiinalaiset katsoivat joidenkin saarnaajien olevan ulkomaiden valtion palveluksessa pyrkimyksenään valloittaa Kiina kristinuskon avulla ja länsivallat todella käyttivät tilanteen niin vaatiessa lähetystyöntekijoeitä ulkopoliittisten päämääriensä saavuttamiseen.
”Kiinalaisille ei voida antaa kunniaa verrattaessa sitä tieteissä, taiteissa, valtionhallinnossa ja lainsäädännössä paljon edistyneempään länteen”
1800-luvulla länsimaalaisten läsnäolo Kiinassa lisääntyi dynastian sisäisen rappeutumisen nopeuttaessa ulkomaalaisten vaikutusvallan vahvistumista. Britannian harjoittama imperialistinen talous- ja ulkopolitiikka haki aktiivisesti uusia mahdollisuuksia kaupankäynnin laajentamiseen muihin kaupunkeihin ja sisämaahan. Vaikka oopiumkauppa oli kielletty jo Jiaqing-keisarin aikaan (1796–1820) kauppa oli briteille liian kannattavaa jotta kieltoa olisi noudatettu. Keisarikunnan tehokkaammat toimet ja viimein oopiumlastin tuhoaminen antoivat briteille erinomaisen syyn sotatoimien aloittamiseen Kiinaa vastaan. Ensimmäisen oopiumsodan päätteeksi v. 1842 allekirjoitettu Nanjingin sopimus myönsi vihdoin länsimaille laajemmat oikeudet kaupankäyntiin ja asumiseen Kiinassa. Ulkomaalaisille avattiin välittömästi viisi sopimussatamaa: Guangzhou, Fuzhou, Xiamen (Amoy), Ningbo ja Shanghai ja perustavanlaatuinen muutos Kiinan ulkopolitiikassa oli tapahtunut. Virallisesti sopimuskaupunkien erityisasema lakkautettiin vasta 1943.
Seuraavan sadan vuoden aikana avattiin useita kymmeniä kaupunkeja ja kyliä rannikolla ja sisämaassa länsimaalaisten kaupankäyntiä, asumista ja lähetystyötä varten. Ekstraterritoriaali oikeuksien mukaisesti ulkomaalaiset olivat Kiinassa asuessaan kotimaansa lakien alaisia eli kiinalainen lainsäädäntö ei koskettanut heitä. Britannia, Yhdysvallat ja Ranska perustivat ensimmäisinä uusiin sopimussatamiin siirtokuntia, joilla oli oma paikallishallinto, tuomioistuin, laivasto ja poliisivoimat suojelemassa ulkomaalaisten oikeuksia. Konsulaatit hoitivat maiden virallista edustusta sopimussatamissa ja lähetystöt ministereineen toimivat Beijingissä.
Suurimmissa siirtokunnissa kuten Shanghaissa oli kansalaisia kymmenistä eri maista ja pohjoismaista ainakin ruotsalaiset ja tanskalaiset olivat edustettuina. Erityisoikeudet omaavat siirtokunnat houkuttelivat suojiinsa myös varakkaita kiinalaisia kauppiaita ja paikallisia toisinajattelijoita, joiden toimintaa Kiinan keisarikunta ei hyväksynyt. Siirtokunnista muodostui ”valtio valtiossa”, joissa oli omat kaupat, ravintolat, kirjapainot, pankit, klubit, kirkot ja kirjastot, joten ulkomaalaisten päivittäinen kontakti kiinalaisten kanssa rajoittui usein omiin palvelijoihin ja riksakuljettajiin. Useimpiin näistä paikoista oli kiinalaisilta pääsy kielletty, mikä tietysti entisestään erotti siirtokuntia paikallisesta väestöstä. Siirtokuntien palvelukseen tuli mm.lääkäreitä, insinöörejä, kauppiaita, opettajia, pankkiireja, ravintoloitsijoita ja journalisteja, joista monet asuivat Kiinassa koko elämäsä. Näiden lisaksi merimiehet, seikkailijat ja muut matkustavaiset muodostivat sopimussatamien jatkuvan läpikulkuväestön. 1900-luvun alkupuolelle tultässa ulkomaalaisia on arvioitu olleen Kiinassa noin 150 000.
”Läntisen meren barbaarit”
Kiinalaisten suhtautuminen kutsumattomiin länsimaalaisiin vieraisiin, jotka alkoivat 1800-luvun aikana saada yhä pysyvämpää jalansijaa Kiinassa vaihteli valtion sisä- ja ulkopoliittisen tilanteen mukaisesti. Qing-dynastian kahden ensimmäisen vuosisadan aikaista suhtautumista länsivaltiohin alusvaltioina ei enää voitu jatkaa oopiumsotien rauhansopimusten jälkeen. Toisaalta keisarikunta katsoi hyötyvänsä länsimaisesta teknologiasta ja tieteistä puhumattakaan ulkomaiden sijoituksista ja kaupankäynnistä Kiinan kanssa. Kiinnostus länsimaisiin tieteisiin kasvoi voimakkaasti 1900-luvun alkupuolella ja useat kiinalaiset opiskelijat lähtivät opiskelemaan ulkomaille. Heistä tunnetuimpia olivat Sun Yixian (Sun Yatsen), josta tuli Kiinan tasavallan ensimmäinen väliaikainen presidentti v.1912 ja Guomindang-puolueen perustajäsen. Chen Duxiu ja Hu Shi opiskelivat myös ulkomailla ja heistä tuli kiinalaisen oppineiston ”Toukokuun neljännen päivän” -uudistusliikkeen ideologeja 1910–1920-luvuilla.
Boxari-kapina v. 1900, jossa kymmeniä lähetyssaarnaajia ja kiinalaisia käännytettyjä tapettiin ja kirkkoja tuhottiin kummitteli ulkomaalaisten mielessä vielä vuosikymmeniä tapahtuman jälkeen. Koko Qing-dynastian viimeisen vuosikymmenen ajan kapina herätti länsimaalaisten suhtautumisessa kiinalaisiin pelkoa ja epäluuloa. Vaikka satunnaista ulkomaalaisvastustusta oli esiintynyt 1800-luvulla laajamittainen kapina ulkomaalaisia vastaan tuli täysin yllätyksenä. Maailmanpoliittinen tilanne ja sota Euroopassa vei kuitenkin länsimaiden huomion toisaalle Kiinan uuden tasavallan perustamisvaikeuksista ja sotalordien valtataistelusta. Ensimmäinen maailmansota muutti länsimaiden valta-asemia myös Aasiassa ja samaan aikaan nationalistinen ja kommunistinen liike lisäsivät kannatustaan kyseenalaistaen ulkomaalaisten erityisaseman Kiinassa.
Väliotsikot ovat artikkelin kirjoittajan vapaita käännöksiä ulkomaalaisten Kiinan kuvauksista ja lopuksi Qing-dynastian lyhyt mielipide länsimaalaisista.
Kirjallisuutta
Fairbank, John K., China, A New History, Harvard University Press, Cambridge/Massachusetts 1992.
Feuerwerker, Albert, ”The foreign presence in China”, Cambridge History of China, vol 12 Republican China 1912–1949, Part I, (ed.) John K. Fairbank, Cambridge University Press, Cambridge 1983, s. 128–207.
Spence, Jonathan D., The Search for Modern China, W.W. Norton & Company, New York 1990.