Sosialistinen harmoninen yhteiskunta ja ihmisoikeudet

Juha A. Vuori

Tämä kirjoitus käsittelee harmonisen yhteiskunnan ja kiinalaisten ihmisoikeuskäsitysten suhdetta käsitteellisellä tasolla ja näiden käsitteiden merkitystä Kiinan ulkopolitiikalle. Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteerin Hu Jintaon raportti puolueen 17. puoluekongressissa 2007 määritti Kiinan tulevan viisivuotiskauden ideologiset johtotähdet. Tieteellisen kehityksen ohella harmoninen yhteiskunta on Hun ja pääministeri Wen Jiabaon ideologisen linjan ydinkäsitteitä.

Sosialistinen harmoninen yhteiskunta on poliittinen käsite, jolla Hu ryhtyi luomaan omaa poliittista panostaan Kiinan ideologiseen rakenteeseen, vaikka käsitettä ei ole nimetty erityisesti Hun aikaansaannokseksi. Käsite on jatkoa Deng Xiaopingin ”sosialismille kiinalaisin erityispiirtein” ja Jiang Zeminin ideologiseksi perinnöksi kanonisoiduille ”kolmelle edustuksellisuudelle”.

Hun panos puolueen oppikokoelmaan vie puolueen yhä kauemmas Mao Zedongin poliittisista opeista ja mahdollistaa talousjärjestelmän uudistamisen jatkamisen. Kolmen edustuksellisuuden myötä kommunistisesta puolueesta on luokkataistelun eturintaman sijaan tullut kaikkien puolue ja jopa vanhat luokkaviholliset on otettu avosylin vastaan. Kun Jiang kosiskeli keskiluokkaa ja rikkaita, Hu koettaa saada kannatusta puolueelle uudistuksista vähiten hyötyneiltä.

Ennen kuin pureudun harmonisen yhteiskunnan tähänastisiin sisältöihin, on aiheellista esittää jokunen sana kiinalaisten ja länsimaisten ihmisoikeuskäsitysten eroavaisuuksista.

Kiinalainen käsitys ihmisoikeuksista

Perinteisesti kiinalaiset käsitykset oikeuksista ovat olleet kiinteästi yhdessä kansalaisten velvollisuuksiin osana yhteiskuntaa, joka tähtää vauraan ja voimakkaan valtion rakentamiseen. Kiinan ihmisoikeusnäkemyksien perustana on kommunitaristinen näkemys yhteiskunnallisesta solidaarisuudesta ja yksilöiden velvollisuuksista toisia kohtaan, ja nykyisissä politiikkalinjauksissa siihen näkemykseen kytketään harmonian edistämisen tavoite. Kiina on korostanut nimenomaan sosiaalisia ja taloudellisia oikeuksia aitoina ihmisoikeuksina.

Läntiset näkemykset ihmisoikeuksista, joissa valtion tehtävänä nähdään yksilön vapauden takaaminen, koetaan Kiinassa abstraktioina, ja jopa vaarallisina. Kiinan ihmisoikeustilanne ei kuitenkaan kiinnostanut länsimaita kovinkaan paljoa ennen vuotta 1989, jolloin voimankäyttö mielenosoittajia vastaan Beijingissä sai aikaan merkittäviä vastalauseita länsimaissa. Ihmisoikeudet nousivat näiden vastalauseiden myötä Kiinan suhteiden agendalle monissa maissa, ja ovat pysyneet siellä Kiinan kommunistisen puolueen säilyttäessä valta-asemansa, toisin kuin eurooppalaisissa sosialistisissa valtioissa ja Venäjällä on käynyt.

Länsimaiden reaktion yllyttämänä Kiina ryhtyi korostamaan poikkeavia ihmisoikeusnäkemyksiään. 1990-luvulla oli erityisen paljon puhetta ”Aasian mallista”, jossa autoritaarinen poliittinen järjestelmä pystyttiin yhdistämään talouskasvuun. Kiinassa esitettiin, että poliittiset ihmisoikeudet eivät kuulu niin konfutselaiseen perinteeseen kuin marxismiin. Kiina ryhtyi myös etsimään vastaavia näkemyksiä esittäviä partnereita muualta Aasiasta ja Afrikasta.

Julistusten tasolla Kiina on kuitenkin omaksunut ihmisoikeudet yhdeksi niistä ”hyvistä”, joita se politiikallaan ilmoittaa ajavansa. Muita hyviä ovat esimerkiksi demokratia, vakaus ja hyvinvointi. Kiinan hallitus on myös julkaissut politiikkalinjauksiaan valottavia ”valkoisia papereita” ihmisoikeuksien kehityksestä Kiinassa. Käsitteelle siis annetaan arvoa, vaikka sen sisältö eroaa länsimaisesta ymmärryksestä. Yksilöiden poliittisia oikeuksia korostavien ihmisoikeusnäkemysten usein esitetään olevan Kiinalle vihamielisten joukkojen ase Kiinaa vastaan, ja niitten avulla väitetään pyrittävän ”rauhanomaiseen evoluutioon”, jolla muutettaisiin Kiinan poliittinen järjestelmä ja siten Kiinan kommunistinen puolue kammettaisiin valta-asemastaan.

Vastavetona Yhdysvaltojen esittämälle ihmisoikeuskritiikille Kiina on esimerkiksi tehnyt omia ihmisoikeusraporttejaan Yhdysvaltojen ihmisoikeusrikkomuksista. Ihmisoikeuskysymys siis esitetään vihamielisen politiikan lyömäaseena, ja toisaalta kysymyksenä, joka on hoidossa ja kiinalaisten oma sisäinen asia.

Palaan tähän ihmisoikeuksien ulkopoliittiseen puoleen artikkelin lopussa, mutta siirryn nyt käsittelemään harmonisen sosialistisen yhteiskunnan käsitettä.

Patrioottisuus ja harmonia

Harmonialla on pitkäaikainen positiivinen kaiku kiinalaisessa yhteiskunnassa. Keisarinajan valtiofilosofiana toiminut konfutselaisuus nimenomaan tavoitteli ”suuren harmonian maailmaa”, joka saavutettaisiin tiettyjä normeja ja ihmisten välisiä suhteita noudattamalla.

Kommunistisen puolueen harmonisen yhteiskunnan periaatteet eivät kuitenkaan noudata keisarinajan valtio-oppeja. Puolueen teoreetikot ovat alleviivanneet, että kyse ei ole eurooppalaisista utopiavisioista eikä Kiinan perinteisestä suuren harmonian maailman tavoitteesta. Kyse on teoreetikkojen mukaan marxilaisen yhteiskunnallisen harmonian ja nyky-Kiinan todellisuuden yhdistämisestä.

Konfutselaisten periaatteiden kuten hyväntahtoisuuden ja vastavuoroisuuden sijaan Hun määrittämät hyveet harmonisessa yhteiskunnassa ovat varsin nationalistisilta kuulostavia. Hun mukaan on muun muassa kunnia rakastaa äidinmaata, palvella kansaa, edistää tiedettä ja työskennellä ahkerasti lakia ja kuria noudattaen; paheita tai häpeitä taas ovat esimerkiksi äidinmaan vahingoittaminen, kansan pettäminen, oman edun tavoittelu, moraalin hylkääminen ja ylenpalttinen luksuksessa ja mukavuudessa rypeminen.

Hun määrittämät harmonisen sosialistisen yhteiskunnan ”kunniat ja häpeät”, eli kansalaisten eettinen toiminta, määrittyvät kahdeksan mittapuun mukaan:

1) On kunnia rakastaa äidinmaata, on häpeä vahingoittaa äidinmaata.
2) On kunnia palvella kansaa, on häpeä pettää kansa.
3) On kunnia edistää tiedettä, on häpeä olla tietämätön.
4) On kunnia työskennellä ahkerasti, on häpeä hakea mukavuutta.
5) On kunnia auttaa ja olla yhteistyössä muiden kanssa, on häpeä tavoitella omaa etua muiden kustannuksella.
6) On kunnia olla rehellinen ja luottamuksen arvoinen, on häpeä hylätä moraali voittojen tavoittelussa.
7) On kunnia olla kurinalainen ja lainmukainen, on häpeä rikkoa lakia ja kuria.
8) On kunnia elää yksinkertaisesti ja työskennellä rankasti, on häpeä kylpeä luksuksessa ja nautinnossa.

Hun asettamat kunnian ja häpeän kriteerit muistuttavat konfutselaisen harmonisen yhteiskunnan sijaan pikemminkin Neuvostoliiton Stalinin jälkeistä oppia kommunistisesta puolueesta ”koko kansan puolueena” ja Neuvostoliitosta ”koko kansan valtiona”. Myös Neuvostoliitossa korostettiin sosialistisen äidinmaan rakastamista, yhteisen hyvän palvelemista ja totuudenmukaisuutta. Kiinalaiset teoreetikot ovat kuitenkin kiivaasti kiistäneet harmonisen yhteiskunnan yhteyden neuvostoliiton poliittisiin oppeihin. Kyse on ”sosialismista kiinalaisin erityispiirtein”.

Aineksia oikeutettuun vastarintaan

Paikallishallinnon korruptiota ja väärinkäytöksiä vastustavien ja kritisoivien kokoontumisten määrä on nyky-Kiinassa melkoinen. ”Oikeutettua vastarintaa” harrastavat talonpojat ja muut vääryyttä kokeneet vetoavat usein puolueen esittämiin periaatteisiin ja niiden noudattamattomuuteen esittäessään omia vastalauseitaan paikallisviranomaisille. Vastarinta on oikeutettua, jos se perustuu puolueen linjauksiin ja on niiden mukaista.

Hun näkemys harmonisesta yhteiskunnasta antaa ammuksia tällaiselle vastarinnalle. Hän on asettanut sosialistisen harmonisen yhteiskunnan kriteereiksi ”sosialistisen yhteiskunnan, joka on demokraattinen ja lakiin perustuva, reilu ja oikeudenmukainen, luotettava ja ystävällinen, täynnä intoa ja elinvoimaa, turvallinen ja järjestyksellinen, ja jossa ihminen ja luonto ovat harmoniassa.”

Harmonisella yhteiskunnalla koetetaan luoda kuva, jossa kommunistinen puolue siirtyy pari piirua ihmisen suuntaan. Reformeja seuranneet vaurauden hedelmät eivät ole jakautuneet tasaisesti ja korruptio niin valtion kuin puolueen hallinnossa on kroonista. Hu ja Wen esittävät itsensä kansan miehinä, jotka taistelevat korruptiota vastaan ja koettavat jakaa kerääntynyttä varallisuutta tasaisemmin kaikille. Heidän mukaansa ihmisten varallisuus ja hyvinvointi lisääntyvät, kun noudatetaan ”tieteellistä kehitystä”, joka on toinen Hun Kiinan johtotähdiksi lanseeraamista käsitteistä. Tämän tien lopussa lepää harmoninen yhteiskunta.

Harmonisen yhteiskunnan julkilausuttuina tavoitteina ovat niin lain toimivuus, oikeudenmukaisuus, kohennettu demokratia kuin yhteiskunnallinen järjestys ja ympäristötilanteen kohentaminen. Harmoniset suhteet yhteiskunnassa ovat tämän opin mukaan seurausta vaurauden lisääntymisestä sosialismin alla, mikä lopulta johtaa luokkien ja valtion katoamiseen kommunismin asteella.

Nämä periaatteet vastaavat kiinalaisia ihmisoikeusnäkemyksiä: ihmisten varallisuus ja hyvinvointi lisääntyvät, kun noudatetaan tieteellistä kehitystä ja tavoitetaan harmoninen yhteiskunta. Harmonisen yhteiskunnan tavoite siis siirtää puoluetta myös pari piirua kiinalaisten taloudellisia ja sosiaalisia korostavien ihmisoikeusnäkemysten suuntaan.

Kiinan poliittisella järjestelmällä ja sen viranomaisilla on paljon voimakeinoja, mutta merkittävästi vähemmän houkuttimia kaikkein vähäosaisimmille. Vääryyttä kokeneet voivat nyt vedota suoraan Hun puheisiin laeista, reiluudesta ja oikeudenmukaisuudesta sekä ”keskustan ihmiskeskeiseen henkeen”. Tämän on tarkoitus lisätä niin Hun kuin puolueen kannatusta, ja sen se voi hyvin niin myös tehdä.

Mutta miten on poliittisten oikeuksien laita?

Harmonisen yhteiskunnan kriteereinä ovat myös turvallisuus ja järjestys. Tähänastisessa kansantasavallan historiassa ne ovat olleet reiluutta ja oikeudenmukaisuutta arvovaltaisempia periaatteita. Paikalliset viranomaiset voivat siis myös jatkossa vedota ”vakauteen ja yhtenäisyyteen” ja hiljentää oikeuksiaan vaativat, mikäli protestoijat eivät onnistu saamaan paikallisia puoluevirkailijoita korkeampaa tukijaa vaatimuksilleen.

Hu on korostanut erityisesti ”neljää järkähtämättömyyttä” (si ge jianding buyi), eli ajattelun vapauttamista (jiefang sixiang), reformeja ja avautumista, tieteellistä kehitystä ja harmonista yhteiskuntaa sekä verrattain vauraan yhteiskunnan rakentamista (xiakang shehui).

Läntisten ihmisoikeuskäsitysten näkökulmasta neljästä järkähtämättömyydestä ensimmäinen, eli ajattelun vapauttaminen on kaikkein mielenkiintoisin. Ajattelun vapauttaminen tai emansipaatio viittaa vasemmiston ajatusten kahleiden murtamiseen. Voisiko Hu olla valmis menemään pidemmälle esimerkiksi demokraattisissa kokeiluissa?

Läntisestä ihmisoikeuskäsityksestä tarkasteltuna, nämä periaatteet, vaikka voivat johtaa merkittäviinkin poliittisiin uudistuksiin, eivät kuitenkaan ole radikaalien poliittisten uudistusten tae; demokraattisen sosialismin sijaan Hu on korostanut nimenomaan tieteellistä sosialismia Kiinan poliittisena oppina. Vaikka neljä järkähtämätöntä merkittäviä poliittisia avauksia ovatkin ja tulevat ohjaamaan Kiinan politiikkaa ja julkilausumia, ne ovat silti pikemminkin kuin neljä modernisaatiota ja avautumispolitiikka kuin uusi ideologinen perälauta.

Neljä perimmäistä periaatetta, eli: 1) sosialistisella linjalla pysyminen, 2) kansan demokraattisen diktatuurin ylläpitäminen, 3) kommunistisen puolueen johtoasema, ja 4) marxismi-leninismi-Mao Zedongin ajattelu, johon nykyään voi lisätä Deng Xiaopingin teorian ja Jiang Zeminin tärkeät ajatukset kolmesta edustuksellisuudesta, muodostavat edelleen Kiinan poliittisen järjestelmän ydinarvojen perimmäisen joukon, jota ei voi kyseenalaistaa joutumatta vaikeuksiin. Kiinalaisten poliittiset oikeudet siis edelleen rajoittuvat kommunistisen puolueen määrittämiin oikeuksiin.

Harmoninen yhteiskunta ja harmoninen maailma

Harmoninen yhteiskunta ja harmoniaan viittaavat poliittiset opit eivät tämän päivän Kiinassa rajoitu kiinalaiseen yhteiskuntaan ja vain kiinalaisten ihmisoikeuskysymyksiin. Kiinan kansainvälisen politiikan nykyinen johtotähti eli harmoninen yhteiskunta, rauhanomainen kehitys ja harmoninen maailma on korvannut Hun hallinnon ensin esittämän Kiinan rauhanomaisen nousun käsitteen.

Uutta linjausta, erityisesti rauhanomaista kehitystä, verrataan Kiinassa Yhdysvaltojen ihmisoikeuspolitiikkaan. Vaikka Yhdysvallat on liehuttanut ihmisoikeuksien lippua yhtenä diplomatiansa perustana, on Yhdysvaltoja usein kritisoitu sen yhteistyöstä ei-demokraattisten valtiojohtojen kanssa, joista useat omaavat myös kyseenalaisen johtamiskulttuurin ihmisoikeuksiin nähden. Kansainvälisen politiikan realiteetit ovat usein kumonneet idealistiset julistukset.

Yhdysvaltojen tavoin myös Kiinan diplomatian perustana ovat harmoniaa ja rauhaa korostavat periaatteet. Myös Kiina joutuu kuitenkin kohtaamaan kovat paineet ja realiteetit, jotka voivat kyseenalaistaa rauhanomaisuutta ja harmoniaa korostavat julistukset. Tavoitelleessaan globaalin suurvallan asemaa, Kiina saattaa joutua luopumaan valtioiden sisäisiin asioihin puuttumattomuuden linjastaan. Yhdysvallat ja EU ovat korostaneet ihmisoikeuksia yhtenä periaatteena, johon vedoten valtiot voivat puuttua toisten valtioiden itsemääräämisoikeuteen. Voiko Kiina jatkossa välttyä osallistumasta näihin ”oikeutettuihin sotiin”?

Kiinan nykyisissä ulkopoliittisissa näkemyksissä korostuu käsitys ihmisoikeuksista materiaalisina, taloudellisina ja sosiaalisina oikeuksina: taloudellisen kehityksen katsotaan toteuttavan ihmisten oikeuden materiaalisiin elinehtoihin ja kehitykseen. Kiinan näkemyksissä ihmisoikeudet eivät nouse valtioiden suvereniteetin ylitse, ja siten Kiina edelleen korostaa puuttumattomuutta toisten valtioiden itsemääräämisoikeuteen.

Euroopassa, jossa kehitysyhteistyö on ehdollistettu, kritisoidaan Kiinan lisääntynyttä läsnäoloa esimerkiksi Afrikassa – varsinkin valtioissa, joiden johtajat eivät kunnioita eurooppalaisia näkemyksiä ihmisoikeuksista. Kiinan suosio saattaa johtua juuri siitä, että Kiina ei ehdollista apuaan ja yhteistyötään. Kiina voi edelleen vahvistuessaan ja Afrikan politiikkansa onnistuessa tarjota vaihtoehdon ehtoja asettaville eurooppalaisille.

Kiinaa on kuitenkin kritisoitu esimerkiksi Etelä-Afrikan presidentti Mbekin taholta siirtomaavaltaisesta toiminnasta, sillä Kiina haluaa vain viedä raaka-aineita ja tuoda jalostettuja tuotteita, näin toistaen samaa mallia kuin siirtomaavallat ja niiden seuraajat. Ei siis ole varmaa, tuleeko Kiinan Afrikan-politiikka nykyisessä mallissaan onnistumaan, niin afrikkalaisten hyväksynnän vaikeutuessa ja EU:n ja USA:n painostuksen kasvaessa. Jos Kiina kuitenkin onnistuu saamaan merkittävää vaikutusvaltaa, tämä saattaa vaikeuttaa EU:n ehdollistamispolitiikkaan pohjautunutta toimintaa Afrikassa.

Mikäli Kiina saavuttaa merkittävän globaalin aseman myös pehmeän vallan lähteenä, saattavat läntisten ihmisoikeusnäkemysten ja politiikan sijaan kiinalaiset taloudelliset ja sosiaaliset oikeudet hallita maailman kehityspolitiikkaa.

Juha A. Vuori
(Kirjoittaja on valtiotieteiden lisensiaatti ja yliassistentti Turun yliopiston valtiotieteiden laitoksella. Artikkeli perustuu kirjoittajan puheenvuoroon Suomi–Kiina-seuran Kiina ja kehitys -tilaisuudessa kulttuurikeskus Caisassa 13.10.2007. Tilaisuus järjestettiin Suomen ulkoasiainministeriön tuella.)