Tauno-Olavi Huotari · Kiina sanoin ja kuvin 2/2008

Pekingin olympiakisojen lähestyessä on kiinnostus herännyt myös vanhempaan Kiinan urheiluperinteeseen. Kiinalaiset itse ovat innokkaasti esitelleet muinaisia urheilumuotoja ja urheilusaavutuksia. Ruumiinkulttuurin kirjo näyttäytyykin laajana. Artikkelissa esitellään eräitä liikunta- ja kilpailumuotoja ja mietitäänyleisemminkin, mitä urheilu on ja mitä se on ollut Kiinassa.

Vanha tarina kertoo iäkkäästä kiinalaisesta herrasmiehestä, joka joutui länsimailla vieraillessaan yleisurheilukilpailuihin – liekö tapahtunut niinä aikoina, kun suomalaiset hallitsivat pitkän matkan juoksuja. Kiinalaisvieras seurasi hieman hämmentyneenä miesjoukon kiertoa radan ympäri yhä uudestaan ja uudestaan sekä sitä juhlintaa, jota ensimmäiseksi perille päässyt kohtasi. Isännät kertoivat, että nyt oli saavutettu uusi maailmanennätys, voittaja oli kiertänyt matkansa 1,5 sekuntia nopeammin kuin kukaan aikaisemmin. Kiinalainen mietiskeli hetken ja esitti sitten oleellisimpana pitämänsä kysymyksen: “Mitä hän tekee säästyneellä ajalla?”.

Kaskussa terävin kärki kohdistuu länsimaiseen urheiluhulluuteen, jota vastassa on kiinalainen maalaisjärki, mutta siihen sisältyy sen ohella pitkään vallinnut länsimainen käsitys ruumiinkulttuurin asemasta kiinalaisessa ja yleisemminkin itämaisessa maailmassa. Positiivisesti siihen maailmaan suhtautuvat ajattelivat, että hengenelämä, viisaus hallitsivat itämailla, ja negatiivisesti asennoituvat uskoivat, ettei niiden asukkaista ollut fyysisestikään urheilutekoihin. Tilanne muuttui osittain, kun eräät itämaiset ruumiinhallinnan ja ns. taistelutaitojen muodot alkoivat tulla tunnetuiksi lännessä. Niiden osaajien fyysistä kuntoa ei voinut epäillä. Niihin kuitenkin liittyi, ja ennen kaikkea niihin voimakkaasti liitettiin, läheinen yhteys syvämietteisiin filosofioihin ja käsitys näistä taidoista ennen kaikkea henkisen kasvun välineinä.

Kiinalaisia kamppailulajeja harjoitetaan yhä enenevässä määrässä nimenomaan ruumiinharjoituksena, korostaen urheilullisia piirteitä. Samalla on löydetty lisää tietoja erilaisista liikuntaa, kilpailua ja leikkiä sisältävistä harrastuksista ja harjoituksista perinteisessä Kiinassa. Urheiluun kohdistuva kiinnostus on kasvanut Kiinassa, ja sitä on lisännyt kiinalaisten menestys viime vuosina useimmissa kilpaurheiluissa. Tämä on saanut kiinalaiset ja hieman muutkin etsimään myös menneisyydestä tiedon palasia perinteisen Kiinan ruumiinkulttuurista. Tieteellisen tiedon keräämisen ohella on paljolti kysymys myös menneisyyden valtaamisesta. Kiinalaiset haluavat todistaa olleensa tälläkin alalla eteviä jo ammoisista ajoista lähtien. Erityisesti nyt Pekingin olympialaisten kisojen lähestyessä on virallinen Kiina korostanut näitä kiinalaisen urheilun perinteitä. Kudelmassa on runsaasti mielenkiintoisia uusia tietoja, mutta myös mielestäni melko vähäiselle ja monitulkintaiselle lähdeaineistolle perustuvia rakennelmia.

Mitä on urheilu?

Yksi ongelma, jonka kohtaa kun puhutaan varhempien aikojen ja useimpien kansojen ruumiinkulttuurista, on oikean termin valinta. Onko kysymyksessä urheilu? Todistavatko esimerkiksi kuvat uimareista (niitä on Kiinasta löytynyt) uintiurheilusta?

Urheilu on tapana määritellä sellaiseksi ruumiinharjoituksen muodoksi, jolle ominaista on säännönmukaisuus (lajin standardoidut säännöt ja niitä noudattava kilpailutoiminta). Siinä on useimmiten tarkoituksena saavuttaa voitto kilpailijoista, tulla parhaaksi. Täten esimerkiksi sellainen ruumiinharjoitus, jonka tarkoituksena on esimerkiksi sotakunnon tai mietiskelyilmapiirin saavuttaminen, ei ahtaasti ottaen ole urheilua, ei myöskään esiintyminen (esimerkiksi sirkuksessa) urheiluntapaisilla taidoilla ilman kilpailuaspektia. Yleiset liikuntataidotkaan eivät sinällään todista urheilusta. Suppea urheilun määritelmä sopii hyvin kreikkalais-roomalaisen antiikin urheiluun, johon kuului säännöllinen kilpailutoiminta ja voittoon tähtäävä asenne sekä voittojen kirjaaminen ja muistaminen. Samantapaiset aspektit määrittävät nykyistä alun perin länsimaista, mutta nykyisin jo globaalia kilpaurheilua.

Suuri osa kiinalaisista urheilua lähenevistä harjoituksista oli luonteeltaan esittävää. Niitä esittivät alan ammattilaiset, ja ne olivat niin sirkuksen kuin urheilunkin esiasteita. Niihin saattoi toisinaan kuulua myös kilpailua, todellista tai näennäistä.

Toinen merkittävä ryhmä olivat sotilaalliset harjoitukset, joissa taistelijoiden kuntoa ja taitoa kohotettiin. Nämä saattoivat olla urheilunkaltaisia ja joskus niissä armeijassa kilpailtiinkin.

Kolmas haara olivat ja ovat yleisesti ruumiillista ja henkistä kuntoa kohottavat harjoitukset, erilaiset voimistelut ym., joilla on usein yhteys filosofioihin ja aatteisiin, käsityksiin ihmisruumiin toiminnasta ja sen suhteesta luonnon ja maailman yleisempään toimintatapaan.

Osaa harjoituksista voi sanoa urheiluiksi, ainakin laajemmassa mielessä. Joissakin oli jo selvästi kilpailua ja muita suppeammin käsitettävän urheilun piirteitä. Seuraavassa tarkastelen eräitä Kiinassa harrastettuja liikuntamuotoja.

(Paradoksaalisesti voisi sanoa, että vanhassa Kiinassa eniten kilpaurheilua esiintyi tiedon ja koulutuksen alalla eli standardoidut, säännöllisesti pidetyt virkatutkinnot.)

Viihde-esityksiä ja urheilua

Erilaisia viihde-esityksiä kutsuttiin Kiinassa yhteisnimellä “sadaksi huvitukseksi”, baixi. Siihen kuului erilaisia sirkustemppuja (taikatemppuja, nuorallakävelyä, tulennielentää), urheiluesitysten kaltaisia harjoituksia (taitoratsastusta, painonnostoa jne.) sekä myös laulua, tanssia ja eräänlaisia yksinkertaisia teatteriesityksiä. Esityksissä on siis paljon tuttua tämänkin päivän sirkus- ja varieteenumeroista. Tätä ohjelmaa esitettiin niin hoveissa kuin markkinapaikoilla. Sekä kirjallisissa lähteissä että arkeologisessa materiaalissa on varsin runsaasti ”sataan huvitukseen” liittyvää aineistoa. Jo Han-kauden ylimyshaudoista on kaivettu esiin saviveistoksia, jotka esittävät temppujentekijöitä ja tanssijoita tyypillisissä asennoissaan. Viimeistään Song-kaudella aikaisemmin hovia ja ylhäisöä viihdyttäneet huvitukset tulivat myös muiden väestöryhmien ulottuville.

Sotilasurheilua

Monet urheiluharjoitukset tunnetaan ennen kaikkea sotilaiden parista. Fyysinen kunto ja taisteluvälineiden käyttötaito kuuluivat ymmärrettävästi sotilaille tärkeisiin avuihin.

Juoksukilpailuista on tietoa nimenomaan sotaväen parista. Armeijoiden liikkeet perustuivat sotilaiden jalkojen vauhtiin. Jo varhaisten dynastioiden aikana tiedetään ruhtinaiden etsineen ja testanneen erityisen hyviä juoksijoita henkivartijoikseen, jotka joutuivat jalan pysymään sotavaunujen vauhdissa. Mongolien Yuan-dynastian aikana tiedetään keisarin kaartilaisille järjestetyn juoksukilpailuja vuosittain. Matkan pituus oli noin 90 kilometriä, ja voittajalle annettiin hopeaesine palkinnoksi ja seuraaville eripituisia määriä silkkikangasta. Tämä on harvinainen esimerkki toistuvasta ja voittoon tähtäävästä kilpailusta Kiinassa.

Sotilaat ja heidän johtajansa harjoittivat metsästystä, johon monin paikoin oli entisaikaan paremmat mahdollisuudet kuin nykyään. Se oli luonnollisesti keisarin ja ruhtinaiden erityishuvia, mutta suuria metsästysretkiä järjestettiin myös joukoille. Ne olivat tavallaan taisteluharjoituksia, joissa joukkojen liikkumista voitiin opettaa ja joissa myös yksityiset sotilaat saattoivat asettua uskaliaaseen kamppailuun petoja vastaan. Metsästys jäi välillä vähäisemmälle huomiolle tällaisena ylhäisön harrastuksena, mutta manchujen aikana keisarit järjestivät suuria metsästysretkiä mm. joka kesä Mulanissa Kiinan muurin pohjoispuolella.

Painia ja muuta voimailua

Paini jossakin muodossa on tunnettu lähes kaikissa kulttuureissa. Niin Kiinassakin. Se oli merkittävä osa sotilasurheilua, viihdyttäjien kamppailua hovijuhlissa ja banketeissa, mutta myös kansanomaista kamppailua kylissä ja kaupungeissa. Erilaisia painityylejä oli myös monilla Kiinan vähemmistökansoilla.

Tang-dynastian aikoina alkoi olla ammattipainijoita, jotka esiintyivät hovissa, ja Song-kaudella nämä esitykset levisivät myös kansan keskuuteen. Yleisin painityyli lienee muistuttanut nykyisin Japanista tuttua sumoa, joka lienee itse asiassa alun perin kiinalainen urheilu. Tyylin uskotaan olevan peräisin Han-kaudelta ja matkanneen Japaniin 400-luvulla. Tuon ajan sumo oli silti hyvin erilaista verrattuna nykyiseen. Yhteistä molemmille lienee nykyinenkin perustavoite, saada vastustaja koskettamaan maata muulla ruumiinosalla kuin jalkapohjallaan. Tämä oli muuten antiikin Kreikankin painin idea.

Painin ohella harrastettiin muitakin voimankoetuksia, ja niistä on suhteellisen runsaasti tietoa. Metallitankoja nostettiin yhdellä kädellä ja suuria pronssisia keittoastioita kahdella kädellä. Qin-dynastian aikaan kerrotaan erään urhon pystyneen nostamaan jopa 500 kilon painon – mikäli kiinalainen kirjoittaja on tulkinnut painon oikein nykymitoiksi. Myöhemmin painonnostossa käytettiin kansan keskuudessa kiviä punnuksina.

Palloleikkejä ja pallotaistoja

Kiinnostavaa on erilaisten pallopelien tai leikkien suosio. Suuri osa niistä oli ilmeisesti taidon esittelyä ja pallolla leikittelyä, mutta kehitystä kohti varsinaisia joukkuepelejä oli nähtävissä.

Merkittävimmät pelit ovat olleet poolo ja eräänlaiset jalkapallopelit. Eräät kiinalaiset tutkijat väittävät jopa, että jalkapallo on kiinalainen keksintö. Heidän mukaansa urheilu nimeltä cuju, ”potkupallo”, lienee syntynyt jo Taistelevien valtioiden kaudella sotilaiden parissa. Siviilit alkoivat pelata sitä Han-kaudella höyhenillä täytetyllä pallolla. Väitetään Läntisen Hanin kuuluisimman hallitsijan Wudin harrastaneen cujua.

Peliin kehittyi myöhemmin monenlaisia muotoja, joista osassa joukkueet kamppailivat toisiaan vastaan ja koettivat saada pallon maaliin tai maaleihin – niiden lukumäärä vaihteli eri vaiheissa yhdestä kuuteen. Tang-ajalla joukkueita erotti verkko, jonka yläpuolella oli pyöreä aukko, jonka läpi pallo oli potkaistava.

Tämän rajun muodon ohella oli toinen, jossa mitattiin lähinnä pallonkäsittelyn taitavuutta. Varsinkin Song-dynastian aikana tämä cujun muoto, kuten muutkin pelit ja urheilut, oli erityisen suosittua. Silloin kuitenkin kilpailtiin juuri pallon taitavassa käsittelyssä, eräänlaisessa pallojonglöörauksessa. Sitä harjoitettiin yhteiskunnan ylimmälläkin tasolla. On säilynyt maalaus, jossa kuvataan Song-dynastian ensimmäisen keisarin palloilua veljensä ja seuraajansa sekä parin korkean virkamiehen kanssa. Tätä taitocujua esittivät myös naiset.

Tämä kiinalaisen jalkapallon komea historia on ehkä se asia, joka on saanut myös eniten kritiikkiä vastaansa. Se perustuu kriitikoiden mielestä varsin vähäiseen ja fragmentaariseen aineistoon, jota heidän mielestään on ylitulkittu.

Hevospoolo oli suosionsa huipulla Tang-dynastian aikana, ja useat keisarit olivat siitä innostuneita. Myös korkeat virkamiehet rakennuttivat poolokenttiä residensseihinsä. Poolon peluu kuului myös niihin juhlatapahtumiin, jotka liittyivät korkeimpien virkatutkintojen suorittajien juhlintaan. Armeijassakin pooloa pelattiin. Ming-Qing-ajalla sen peluu väheni lähes kokonaan.

Tang-dynastian kaudesta Ming-kaudelle lienee pelattu myös budaa, ehkä golfia muistuttavaa peliä, siinä ainakin käytettiin jonkinlaisia mailoja pallon saamiseen kuoppiin. Se lienee ollut palatsinaisten ja yleensä nuorison suosikki pelien joukossa. Kuten monien muidenkin pelien sen harrastus väheni Qing-dynastian aikana.

Sen sijaan manchujen ajalla erilaiset jääpelit ja jäällä liukumis- ja luisteluharrasteet nousivat suosioon. Keisarillisen kaupungin järvillä harjoitettiin nykyaikaisin termein pikaluistelua ja taitoluistelua sekä jonkinlaista pallon potkimista jäällä. Leikkeihin ja peleihin saattoi osallistua tuhansiakin henkilöitä. Joissakin teksteissä puhutaan laudoista, joilla liikuttiin, mistähän oli kysymys? Toisaalta ainakin Qing-ajalla tunnettiin myös jalkineisiin kiinnitetyt teräsluistimet.

Gongfu ja wushu

Nimenomaisista kiinalaisista liikuntamuodoista kaikkein tunnetuimmat nykyään lännessä ovat ns. taistelutaidot, gongfu– ja wushu-nimityksillä tunnetut lajit. Niitä ja niihin liittyviä filosofisia käsityksiä on tässä lehdessä aikojen kuluessa usein käsitelty. Niiden pohjalla ovat toisaalta käytännön itsepuolustukseen liittyvät harjoitukset, erityisesti paljain käsin suoritetut, joihin oli tarvetta maassa, jossa aseiden kantaminen oli yleensä kielletty. Toisaalta niiden perustalla ovat kiinalaiset käsitykset ihmiseen ja elämään vaikuttavista perusvoimista. Niitä voidaan vahvistaa hengityksen säätelyllä ja ruumiinharjoituksilla. Syntyneillä harjoitusmuodoilla oli merkitystä taistelutaitoina, mutta niitä harrastettiin myös esimerkiksi luostareissa mielen kehittämisen apuneuvoina. Vasta perinteisen Kiinan loppuaikoina alkoi jossakin määrin kehittyä niihin perustuvaa urheilua, sekä näytöksinä että kamppailulajeina. Haittaavana tekijänä tässä prosessissa oli se, että näistä harjoituksista oli syntynyt lukuisia muunnelmia lukuisten mestarien toimesta, eikä yhtenäisiä sääntöjä ollut helppo kehittää. Tasavallan aikana kehitys jatkui kampailu-urheilujen luomisessa, mutta kansantasavallan alkuvuosina wushussa kilpailtiin ainoastaan taitojen esittelyssä.

Onko shakki urheilua?

Urheilunkaltaista taitoa – joskaan ei fyysistä ponnistusta – vaativat erilaiset lautapelit. Muutama sana niistäkin, laskivathan mm. neuvostoliittolaiset shakin urheiluksi.

Kiinalaiset pelasivat useita lautapelejä. Jo Han-kaudelta on tietoa pelistä nimeltä liubo, ”kuusi tikkua”. Siitä on säilynyt runsaasti kuvia pelaajista ja pelilaudasta sekä kirjallisia tietoja pelaamisesta. Tästä huolimatta itse pelin kulusta ja laadusta vallitsee epätietoisuus siitä huolimatta, että siitä on tehty jopa pari pelattavaa rekonstruktiota. Siinä oli kaksi elementtiä: toisaalta erilaisin viivoin merkityt bambutikut, joita heitettiin noppien tapaan kupista, sekä toisaalta pelilauta ja sillä olevat nappulat.

Liubo on mahdollisesti vaikuttanut shakintyyppisten pelien syntyyn. Kiinassa on pitkään pelattu meikäläistä shakkia suuresti muistuttavaa xiangqi-peliä. Nykyään useat tutkijat ovat sitä mieltä, että shakin kaltaiset pelit ovat syntyneet Kiinassa. Varmat tiedot pelaamisesta ovat Tang-ajalta.

Weiqi on Kiinassa ja Japanissa (siellä nimellä go) tänä päivänäkin erittäin suosittu strategiapeli. Kummallakin pelaajalla on 180 nappulaa, joilla yritetään vallata mahdollisimman paljon tilaa laudalla sekä piirittää vastustajan nappuloita. Varhaisin arkeologinen todiste weiqistä lienee Myöhemmältä Han-kaudelta oleva pelilauta. Todennäköisesti myös erilaiset sormipelit, Italian morraa muistuttavat, olivat yleisiä jo tuolloin. Myös monenlaisia noppapelejä harrastettiin, etupäässä kuutionmuotoisilla tai vielä monisärmäisimmillä nopilla, joissa sivut oli numeroitu. Korttipelit tulivat mahdollisiksi vasta paperin kehittymisen myötä ehkä Tang-ajalla.

Kaikkiin peleihin liittyi vedonlyöntiä ja uhkapeliä. Niitähän kiinalaiset tunnetusti rakastavat ja ovat rakastaneet. Myös kukko- ja koiratappelut vedonlyönteineen olivat jo vanhastaan kansanhuveja.

Nykyaikaisen urheilun tulo Kiinaan

Kiinaan tieto ja harrastus nykyaikaiseen urheiluun tuli lähinnä Englannista, jossakin määrin myös Yhdysvalloista ja Ranskasta. Itse asiassa ensimmäiset vaikutteet tulivat suhteellisen varhain, jopa aiemmin kuin esimerkiksi sellaiseen Euroopan periferiaan kuin Suomeen. Ongelma oli vain se, että urheilut levisivät länsimaiden hallussa oleville toimilupa-alueille ja miltei yksinmaan muukalaisten pariin. Ensimmäisiä jalkapallo-otteluita pelattiin jo 1870-luvun lopulla ja Shanghaihin perustettiin ensimmäinen pysyvä jalkapalloseura 1887. Myös muissa muukalaisten hallitsemissa kaupungeissa pelattiin jalkapalloa (Tianjinissa, Kantonissa, Hongkongissa jne.) Säännöllisiä kaupunkienvälisiä turnauksia alettiin pelata 1900-luvun alussa. Peli pysyi kuitenkin pääosin ulkomaalaisten käsissä, joskin etenkin 1920-luvulta lähtien myös kiinalaisia pelaajia ja joukkueita alkoi esiintyä. Vielä tasavallan kauden viime vuosina II maailmansodan jälkeen suuri osa säännöllisesti pelaavista joukkueista oli ulkomaalaisista koottuja.

Britit pelasivat myös krikettiä Kiinassa, ja siellä pelasi varsin kuuluisiakin pelaajia – siis kuitenkin brittiläisiä. Amerikkalaiset toivat baseballin Kiinaan varsin pian pelin kehittämisen jälkeen, sitä pelattiin Shanghaissa jo 1870-luvulla. Pelin suosio kiinalaisten parissa samoin kuin kriketinkin jäi vähäiseksi. (Kuriositeettina mainittakoon, että Suuren harppauksen aikana 1959 baseballin peluu kokonaan kiellettiin erityisen porvarillisena hapatuksena.) Kaikkienkin eurooppalaisen urheilujen harrastajien määrä oli pieni. Vasta 1900-luvun puolella, paljolti Uuden kulttuurin liikkeen mukana, kysymys ruumiinkunnosta tärkeänä osana kansallista ylösnousemusta tuli keskustelukysymykseksi. Koulut ja moderni armeija olivat fyysisen koulutuksen tärkeitä edistäjiä. Urheilu levisikin lähinnä ulkomailla ja moderneissa oppilaitoksissa opiskelleiden pariin.

Laajalle levinnyttä käsitystä ulkomaalaisista urheiluista kuvaa anekdootti Kiinaa hallinneesta leskikeisarinna Ci Xistä. Kun keisarinnalle esiteltiin Kiinalle tullut kutsu osallistua ensimmäisiin nykyajan olympialaisiin kisoihin 1896, hän sai kuulla, että niissä harjoitettiin kaikenlaista juoksentelua. Keisarinnan kerrotaan purskahtaneen nauruun ja tokaisseen, että sinne voitaisiin sitten lähettää hovieunukkeja, kun he ovat niin hyviä juoksemaan asioilla. Kasku kuulunee ben trovato -kategoriaan, jutussa mainittua osallistumiskutsua ei ole löydetty enempää Kiinan kuin olympialiikkeenkään arkistoista.

Ajat kuitenkin muuttuivat. Vuonna 1924 oltiin niin pitkällä, että silloin perustettiin Kiinan valtakunnallinen amatööriurheiluliitto, johon eri lajien järjestöt yhdistyivät. Ja 1930-luvun olympialaisiin Kiinakin osallistui. Erityisen menestyksekästä mukana olo ei ollut. Los Angelesin kisoihin 1932 osallistui ainoastaan yksi kilpailija valmentajansa kanssa. Tämä pikajuoksija karsiutui alkuerissä, tosin kohtuullisilla ajoilla. Vuonna 1936 Berliiniin lähetettiin jo 69 urheilijan delegaatio, ja sen ohella lähes 40 hengen johtoryhmä, joka tosin sisälsi asiantuntijoita, jotka puolen vuoden ajan tutustuivat eurooppalaiseen urheiluelämään. Itse kisoissa kiinalaiset jäivät yleensä alkueriin, vain yhden seiväshyppääjän päästessä läpi karsinnoista, mutta jääden ilman mitali- tai pistesijaa. Suurimman menestyksen saavuttikin olympiajoukkueen mukana seurannut yhdeksän hengen wushu-ryhmä, joka esiintyi kisojen jälkeen kiertueella eri puolilla Eurooppaa, myös Ruotsissa ja Tanskassa. Esiintyjät olivat alansa huippua, joukossa oli myöhemmin kuuluisaksi tulleita taistelutaitojen mestareita ja opettajia.

Loppujen lopuksi

Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että perinteisen Kiinan aikana maassa harjoitettiin monenlaisia ruumiinharjoituksia. Niissä oli ammattimaisten esiintyjien sirkustemppuja, sotilaiden taistelutaitoja, kunnonkohentamisharjoituksia, kansanhuveja jne. Ne kuuluvat laajasti käsitettynä urheiluun. Harrastusten ja lajien kirjo osoittautuu suureksi. Varsin monessa näyttää olleen myös kilpailuaspekteja. Kuitenkin todisteita urheilusta sen suppeammassa merkityksessä on ainakin toistaiseksi vähän, standardisoituihin sääntöihin perustuvasta, säännöllisesti pidetyissä ja pitkään jatkuneissa kisoissa huippunsa saavasta ja kilpailuhenkisestä, voittoon ja selkeästi määriteltyyn parhaimmuuteen perustuvasta urheilusta.

Tämähän on se aspekti, joka erottaa kreikkalais-roomalaisen urheilun muiden vanhojen kulttuurien ruumiinharjoituksista ja kilpaleikeistä: Kreikassa ja osaksi Roomassakin kilpaurheilu oli kulttuurisen identiteetin kantaja ja Kreikassa ns. pyhät kisat olivat jopa ajanlaskun perusta. (Tätä auttoi yhteiskunnan rakenne, joka suosi kansalaisten ja paikallisten yhteisöjen oikeuksia ja keskinäistä kilpailua.) Urheilun asema ei Kiinassa ollut tällainen, se ei muodostunut erilliseksi, muusta viihteestä erilliseksi alueeksi. Se jäi eräänlaiseksi ”esiurheiluksi”. Ei se kyllä tehnyt sitä muissakaan kulttuureissa, ei länsimaillakaan. Samantapaisen aseman kuin kreikkalais-roomalaisessa antiikissa urheilu saavutti vasta 1800-luvulta lähtien, silloinkin vain jossakin määrin.

Kiinalaiset ovat nyt tuoneet ansiokkaasti esiin tietoja siitä, minkälaisia urheilulajien ja ruumiinharjoitusten muotoja harjoitettiin Kiinassa vanhemmilla historian kausilla. Lähdeaineisto ei vielä tunnu antavan selvää vastausta siihen, kuinka kilpailuhenkistä, “urheilullista” suppeammassa mielessä nämä kiinalaiset harjoitteet ovat olleet. Uutta materiaalia saattaa löytyä, ja uudenlaisten näkökulmien ottaminen mukaan tutkimukseen antaa varmaan vastauksia, jotka selventävät kuvaa kiinalaisesta urheilusta, mm. sen organisoinnista ja sen asemasta kulttuurin kokonaisuudessa.

Share →