Tauno-Olavi Huotari · Kiina sanoin ja kuvin 2/1993

Kiina näki itsensä lähes koko keisarikauden ajan Keskustan valtakunnaksi, jolle sekä kulttuurin että sijainnin johdosta kuului koko maanpiirin johtoasema. Kiinalainen käsitys ulkomaansuhteista perustui tähän näkemykseen: toiset valtiot ja heimot olivat arvoltaan alempia ja kääntyivät Kiinan sivilisaation puoleen ”kuin auringonkukat aurinkoon”. Kiina oli Itä-Aasian vanhin ja pitkään ainoa valtio, järjestynyt ”suurta traditiota” kantanut yhteisö. Myöhemmin sen ympärille ja sen vaikutuspiiriin kasvoi muita yhteisöjä, heimoja ja valtioita. Niitä Kiina veti puoleensa, useammallakin tavalla: se oli esimerkki, jonka mallin mukaan alueen muut maanviljelyskulttuurit muotoilivat valtionsa. Toisaalta sen varakkuus ja hyvinvointi houkuttelivat paimentolaisia saamaan osansa siellä kertyneestä hyvästä, joko rauhallisen kaupan tai sotaisten ryöstö- ja valloitusretkien avulla.

Kiinan ympärillä oli siis joko sen kulttuurista voimakkaita vaikutteita saaneita ja sitä pienempiä ”poikia” tai sitten sen sivistyksestä osattomaksi jääneitä ”barbaareja”. Niinpä ajatus Kiinan sivistyksen ylivertaisuudesta sekä Kiinan ja sen hallitsijan erikoisasemasta koko kosmoksessa muotoutui jo varhain. Yhtenäisen Kiinan synnyttyä Qin- ja Han-kausilla näkemys vahvistui. Se jäi siitä lähtien elämään kaikkien dynastioiden ajattelussa. Itse asiassa on väärin puhua ”Kiinan” sivilisaatiosta: Kiinaa ei käsitetty pelkästään ylivertaiseksi kulttuuriksi ja valtioksi, vaan se oli sivistyneen maailman hallinto, jonka tapojen omaksuminen ja ylivertaisuuden tunnustaminen oli sivistymisen ehto.

Yrittäessään tehdä maailmaa ihanteensa mukaiseksi Kiina joutui luonnollisesti kohtaamaan useita ongelmia. Ne näkyivät parhaiten silloin, kun Kiina oli sotilaallisesti heikko. Kiina yritti pitää yliherruuttaan yllä ensinnäkin katkaisemalla kaikki suhteet niskoittelijoihin. Se oli vaikeasti valvottava asia, mutta saattoi joskus olla tehokas isku paimentolaisia kohtaan, jotka tarvitsivat Kiinan tuotteita. Kiina saattoi ostaa rauhaa ja tunnustusta materiaalisilla eduilla ja kunnianosoituksilla: rahalahjoilla, arvonimillä ja avioksi annetuilla enemmän tai vähemmän oikeilla prinsessoilla. Se saattoi myös yrittää käyttää barbaareja toisia vastaan klassisen hajoita ja hallitse -opin mukaisesti. Eräissä tapauksissa sen oli pakko hyväksyä jopa barbaarien hallitus ja yliherruus – se oli toki vaikea ratkaisu. Mutta erityisesti Kiina yritti ja hämmästyttävästi pystyikin käyttämään kulttuurista vaikutustaan ja sen avulla indoktrinoimaan ympäristönsä tunnustamaan Kiinan ylin asema. Näitä ideologisia ja diplomaattisia keinoja Kiina käytti runsaasti vahvana ollessaankin. Tähän vaikutti Kiinan voimakkaasti siviilimäinen perinne ja myös usko etevämmyyteen, joka oli historian osoittama tosiseikka: barbaarivaltiot kestivät vain sata vuotta, kun sen sijaan Kiinaa ei kukistanut mikään – maan valloittajatkin omaksuivat sen sivilisaation periaatteet.

Tämä onnistunut indoktrinointi tai ainakin illuusio sen onnistumisesta oli pohjana Kiinan ns. tributaarisessa systeemissä, joka oli tärkeä, ehkä tärkein osa sen ulkomaansuhteita. Sen syntymiseen vaikutti sekä ideologinen selitys Kiinan erikoisasemasta että hallinnollinen perinne.

Hallitus oikeiden rituaalien kautta

Käsitys Kiinan ylivertaisuudesta sai oman ideologisen selityksen. Kiina oli maapallon keskipiste, Keskustan valtakunta, joka sai parhaat värähtelyt kosmoksesta. Ne taas asteittain heikkenivät Kiinasta poispäin siirryttäessä. Valtakurnnan keskustana taas oli hallitsija, keisari, joka oli moraalisen maailmanjärjestyksen säätäjän Taivaan mandaatin (tianming) omistajana velvollinen toimimaan ihmiskunnan ja kosmoksen välittäjänä.

Taivaan tahdon noudattamisessa oikein suoritetut rituaalit olivat tärkeitä. Mikäli hallitsija suoritti maailmanjärjestyksen ylläpitämiselle välttämättömät riitit oikein, hänen mahtinsa ja hyveensä vaikuttivat ympäristöön, muodostuivat seurattavaksi esikuvaksi ja saivat muut ihmiskunnan jäsenet toimimaan oikein. Riittien oikean suorittamisen sekä hallitsijan moraalisen esimerkin ja hyveen uskottiin vetävän puoleensa jopa barbaareja: he tulevat kaukaakin hakemaan sivistystä ja sen hedelrniä, he ”kääntyivät kuin auringonkukat auringon puoleen”.

Esikuva ja yhteys riittien kautta oli sitä tärkeämpää, mitä kaukaisemmista yhteisöistä puhuttiin. Varsinaisen Kiinan alueella keisarilla oli sekä lakien ja säädösten (fa) antama mahti että moraalisen esikuvan ja riittien (Ii) voima. Sisävasallien alueella fan valta oli jo heikentynyt, ja valtakunnan ulkopuolisiin barbaareihin saattoi vaikuttaa vain lillä. Luonnollisesti myös valtakunnan voima ja mahti (wei) oli omiaan saattamaan barbaarit kiinnostuneeksi sivistyksestä.

Virkamiehet ja vasallit

Kiinan hallinnollinen rakenne oli kahtalainen. Toisaalta sen pohjana oli byrokraattinen systeemi: keskusvallan nimittämien ja siitä riippuvien virkamiesten hierarkkinen hallinto pääosassa valtakuntaa. Byrokraattisen hallintomallin ohella Kiinassa säilyi aina keisarivallan loppuun asti myös persoonallisiin suhteisiin ja lojaalisuuteen perustuvaa hallintoa. Varhaisen Kiinan oloissa oli vaikea hallita suoraan koko valtakuntaa, siksi oli tapana antaa osia alueesta läänityksinä hallitsijan sukulaisille (ns. klaanivasalleille, zong fan). Niillä palkittiin myös merkittäviä sotapäälliköitä tai virkamiehiä. Nämä olivat ns. sisäisiä vasalleja (nei fan). Myöhemmällä keisarikaudella heitä oli vähän, viimeiset varsinaisen Kiinan sisällä 1600-luvulla. Toisaalta myös ne ympäröivät heimot ja kansat, joita ei pystytty Kiinan toimesta suoraan hallitsemaan, koetettiin saada jonkinlaisen vasallisuhteen piiriin ulkoisina vasalleina, waifan.

On huomattava, että tavallaan myös normaalin byrokraattisen hallinnon piirissä oleva Kiina oli oikeastaan vain välillisesti keisarin ja virkamiesten vallassa. Valta ei ulottunut suoraan kyliin. Ne elivät elämäänsä paikallisen eliitin johdolla, jota yhteinen kulttuuri ja ideologia sitoi valtioon ja sen symboleihin.

Tilanne Kiinan ja sen naapurien välillä ei pysynyt staattisena. Eri aikoina saman alueen sidos keisariin vaihteli: esimerkiksi mongolit ja heidän alueensa oli niin Kiinan suoranaisena osana, liittolaisena, täysin Kiinan ulkopuolisena alueena kuin erilaisten vasallien välillisesti hallitsemana. Yuan-dynastian aikana mongolit jopa hallitsivat koko Kiinaa. Annam oli välillä yhdistettynä Kiinaan, välillä vasallivaltiona jne. Ideologisen ja rauhanomaisen korostamisesta huolimatta Kiina muiden suurten valtioiden tavoin mieluummin laajensi aluettaan: toivottavin suunta ulkopuolisille alueille oli kehitys ensin barbariasta ulkovasailien maaksi, sitten sisäisten vasallien hallitsemaksi alueeksi ja lopulta Kiinan osaksi.

Läänityksestään lääninhaltijat maksoivat Kiinan hallitsijan yliherruuden tunnustamisen merkiksi tribuuttia, veronluonteista suuruudeltaan määrättyä maksua. Sen koko vaihteli: se saattoi olla merkittävän suuri, mutta toisinaan se muuttui symboliseksi lahjaksi. Nimitys ”tributaarinen systeemi” ei sinänsä ole vanha kiinalainen, vaan myöhempi eurooppalainen luonnehdinta. Sille ei keisarikauden kiinalaisilla ollut omaa termiä. He eivät erottaneet ulkomaansuhteita muusta kungfutselaisesta systeemistä. Koko maailma oli Kiinan hallinnon jatketta.

Ei erillistä ulkoasianhallintoa

On mielenkiintoista ja oireellista, että Kiinan kehittyneessä ja monipolvisessa byrokratiassa ei ollut yhtä ja erityistä virastoa ulkoasiain hoitamiseen. Länsimaillahan ulkoasiainhallinto on ollut itse asiassa keskushallinnon elimistä sekä arvostetuimpia että vanhimpia. Perinteisesti ja vielä Ming-aikana tributaarisia suhteita hoiti yksi Kiinan ns. kuudesta ministeriöstä, riittien ministeriö (libu). On huomattava, että tälle ministeriölle kuului myös runsaasti tärkeinä pidetyjä tehtäviä Kiinan sisällä. Tämäkin osoittaa, että tributaariset alueet haluttiin käsittää Kiinan jatkeeksi.

Mantshut muuttivat systeemiä erottaen pohjoisen ja lännen paimentolaisten asioiden hoidon muiden ilmansuuntien vasallien hallitsemisesta. Tosin jo aikaisemminkin niitä oli käsitelty käytännössä eri tavalla. Jo ennen koko Kiinan valtaamista mantshut perustivat Lifan yuan -viraston, nimitys voidaan ehkä kääntää barbaarien kontrollivirastoksi. Se hoiti varsinaisen Kiinan ulkopuolella olevien vanhojen mantshualueiden hallinnon sekä suhteet pohjois- ja länsialueiden tributaarisiin yhteisöihin. Viraston jatkuva toiminta osoitti mantshudynastian huolta Kiinan maarajojen turvallisuudesta ja toisaalta halua pitää pohjois- ja länsiseudut nimenomaan mantshukansan hallinnassa. Virastohan toimi mantshujen johdolla ja käytti virallisena kielellään mantshua. Silti viraston systeemi ja henki oli kungfutselainen ja tributaariset suhteet perinnäisellä kiinalaisella tavalla ymmärtävä. Se hoiti suhteet mongoleihin ja valvoi Tiibetiä ja nykyistä Xinjiangia.

Tunnustus maailmanjärjestykselle

Tributaarisille hallitsijoille asetetut vaatimukset vaihtelivat eri aikoina, mutta perustavoite oli kiinalaiselta puolelta sama. Tribuutin tuomalla ja kiinalaisiin riitteihin osallistumalla ei-kiinalaiset hallitsijat saatiin osallistumaan maailmanjärjestyksen ylläpitämiseen. Niistä kieltäytyminen ei ollut loukkaus vain hallitsijaa kohtaan vaan suorastaan rike koko maailmanjärjestystä ja kosmoksen tasapainoa vastaan. Siksi rituaaleissa ei voitu tehdä kompromisseja eikä barbaareja päästää Kiinaan ilman niiden suorittamista.
Tavoitteena oli toisaalta päästää Kiinaan vain ulkomaalaisia, jotka osoittivat kunnioitustaan Kiinan sivistykselle ja hallitsijalle. Rajoittamatta maahan saapuvat, mahdollisesti vihamieliset ulkomaalaiset saattoivat saada maasta liikaa tietoa, jota voitaisiin käyttää Kiinaa vastaan. He tulisivat maan nähtyään yhä ahnaammiksi ja ovelammiksi. Toisaalta itse kiinalaiset saattaisivat moraaliltaan huonontua ulkomaisten muotien ja ylellisyyksien johdosta. Siten ulkomaalaiset barbaarit olivat myös Kiinan sisäistä rauhaa uhkaava tekijä.

Päämääränä ei ollut ainoastaan estää ulkomaalaisten liian helppo pääsy Kiinaan vaan myös kiinalaisten liialliset suhteet valtakunnan ulkopuolelle. Siellä asuvia tai matkustavia kiinalaisia oli vaikea kontrolloida: niinpä Ming-kaudelta lähtien kauppamatkoja rajojen yli alettiin kieltää. Ulkomailla asuvien kiinalaisten tulo entiseen kotimaahansa kiellettiin kokonaan.

Moraalin ohella manipulaatiota

Aina ei hyve ja esikuva riittänyt barbaarien rauhoittamiseen eikä aina siihen ollut voimaa. Silloin heitä täytyi osata käsitellä palkinnoin ja houkutuksin.

Jo varhaisemmalla Han-kaudella Jia Yi esitti barbaarien manipuloinnin kolme käytöstapaa ja viisi syöttiä (san biao wu er). Käytöstavoissa piti saada barbaarit luottamaan hallitsijan hyväntahtoisiin sanoihin ja uskomaan, että tämä rakasti heidän ”barbaarisia naamojaan” ja sai mielihyvää heidän ”barbaarisista tavoistaan”.

Syötit olivat taas seuraavat: Antautuvalle barbaarille oli annettava (l) silkkivaatteita ja vaunuja, (2) herkullista ruokaa, (3) huvituksia eli musiikkia, tanssia, pelejä ja naispuolisia seuralaista, (4) komeita asumuksia orjien kera. Viidenneksi heille oli suunnattava henkilökohtaista huomiota ja kaikenlaisia keisarillisia armonosoituksia niin että heidän sydämensä voitettaisiin ja aistit sumennettaisiin.

Ming-ajalla todettiin aikaisempien dynastioiden korostaneen liiaksi Kiinan hyveen (de) vaikutusta barbaareihin: tärkeä oli myös voima, mutta myös joustava manipulaatio  ”Kuinka voi pitää vastuullisina kopeita ja sotaisia barbaareja, jotka ovat antautuneet vasta äskettäin? Tärkeä periaate on se, että vastuulliset virkamiehet hoiitavat asioita näiden kanssa joustavalla tavalla: aivan kuin koirille, jos ne heiluttavat häntäänsä, heille heitetään luita; mikäli he haukkuvat villisti, heitä lyödään kepeillä, lyömisen jälkeen, mikäli he alistuvat jälleen, heille taas heitetään luita; luiden jälkeen, jos he taas haukkuvat, seuraa lisää lyömistä. Kuinka heidän kanssaan voisi väitellä väärässä tai oikeassa olemisesta tai lakien noudattamisesta”, sanoi Ming-kauden valtiomies Zhang Juzheng (k. 1582).

Arvonimiä ja lähetystöjä

Kiinan hallitus antoi ulkoisille vasalleille todistuksen heidän nimityksestään. Samalla he – tapauksesta riippuen – saivat kiinalaisia arvonimiä ja aatelisarvoja. Arvonsa merkiksi vasallit saivat myös virkasinetin, jota sopi käyttää kirjeenvaihdossa keisarin kanssa. Vasallien velvollisuus oli noudattaa – ainakin suhteissa Kiinan kanssa – kiinalaista kalenteria ja lähettää sopivassa tilaisuuksissa virkakirjeitä Kiinaan.

Tärkein suhteiden näkyvä muoto olivat lähettiläiden ja valtuuskuntien vaihto. Lähetystöjä oli vaihtelevassa laajuudessa; niitä oli sitä vähemmän, mitä kauempana vasallivaltio oli Kiinasta. Normaalisti myös kiinalaisia lähettiläitä vieraili tributaarisissa maissa harvemmin kuin näiden edustajia Kiinassa. Osa vierailuista liittyi ajankohtaisiin tapahtumiin: Kiinan keisarihuoneen merkkitapahtumiin ja toisaalta maanomistuksen antamiseen uudelle vasallihallitsijalle.

Tärkeimpiä vierailuja olivat vasallivaltioiden valtuuskuntien säännöllisin välein tekemät tribuutintuomismatkat. Niissä lähetyskunnat toivat Beijingiin (tai vastaavasti aikaisempiin pääkaupunkeihin) Kiinaan yliherruuden tunnustamista merkitsevän lahjansa tai veronsa. Sen rahallinen arvo ja merkitys antajan ja saajan taloudelle vaihteli. Kuitenkin siinä yhä enemmän korostui symbolinen merkitys: tärkeätä oli antaa keisarihuoneen jäsenille varsinaisen tribuutin ohella symbolisia ”paikallisia tuotteita” (fang wu).

Hovissa lähettiläiden oli osallistuttava seremonioihin, joissa Kiinan hallitsijan superioiiteetti tunnustettiin. Tämä tapahtui erityisesti suorittamalla ns. kotow, polvistuminen ja pään lyöminen maahan keisarin edessä. Lähettiläät saivat tribuutin vastikkeeksi keisarilta lahjoja. He tai heidän mukanansa olevat kauppiaat saivat käydä kauppaa pääkaupungissa matkan aikana tai sitten valtioiden rajalla tribuuttimatkan yhteydessä tai muina sovittuina aikoina.

Poliittiset aspektit

Suhteet Kiinan ja tributaaristen valtioiden välillä olivat kahdenvälisiä, eivät monenvälisiä. Kiina väitti haluavansa kohdella kaikkia sen yliherruuden tunnustaneita samalla tavalla. Tämä merkitsi käytännössä sitä, ettei Kiina suvainnut niiden asioivan suoraan toistensa kanssa, vaan ainoastaan itsensä välityksellä. Tämä luonnollisesti oli hajoita ja hallitse -periaatteen mukaista. Se myös antoi Kiinalle hyvän mahdollisuuden välttyä ”tasapuolisuuden nimessä” ottamasta kantaa vasallien välisiin riitaisuuksiin. Tosiasiassa vasalleillakin oli halua hierarkkisten suhteiden muodostamiseen: niillä saattoi olla omia vasallejaan. Niinpä tiettyinä aikoina Annamin hallitsija odotti Kambodzhalta yliherruutensa tunnustamista samalla tapaa kun se itse tunnusti Kiinan ylivallan.

Miten Kiina pyrki vaikuttamaan tributaaristen maiden sisäisiin oloihin? Vastaus on etenkin ”sivistyneiden” vasallien osalta, että sangen vähän. Mikäli alue pysyi rauhallisena ja tributaarisen systeemin raameissa, se sai hoitaa omat asiansa ilman Kiinan asioihin puuttumista. Keski-Aasian vasallien suhteen asia oli osittain toisenlainen. Suhteeseen sisältyi epäsuorasti tietty molemminpuolinen avustamisvelvollisuus vaaran kohdatessa maata tai hallitsevaa dynastiaa. Niinpä Kiina auttoi Koreaa japanilaishyökkäystä vastaan 1500-luvulla massiivisesti ja vastaavasti Korea antoi jossakin määrin apua mantshuille taistelussa venäläisiä vastaan 1600-luvun lopulla. Vietnamiin Kiina teki invaasion 1789 auttaakseen tappiolle joutunutta vasallidynastia – mutta retkikunnan kohdatessa vastuksia se sopi pian uuden hallitsijahuoneen kanssa tributaarisen suhteen jatkamisesta.

Suhteeseen sisältyvää itsenäisyyden rajoitusta toisaalta ja puuttumattomuuden laajuutta toisaalta kuvastaa Kiinan virallinen repliikki 1870-luvulta, kun ulkovallat vaativat sitä edistämään Korean avaamista: koska Korea on tributaarinen valtio, se ei voi itse päättää avautumisestaan, mutta koska Kiina ei puutu Korean sisäisiin asioihin, se ei puolestaan voi pakottaa Koreaa avautumaan.

Mitkä olivat tributaarisia valtioita?

Qing-dynastian 1800-luvun alussa käyttämän listan mukaan tributaarisia yhteisöjä olivat ainakin Korea, Riukiusaaret (joilla oli myös toinen lääninherra Japanin puolella), Annam (eli nykyisen Vietnamin pohjois- ja keskiosa), Laos, Siam, Sulu (saaria Indonesian saaristossa), Burma, Hollanti ja ns. Läntinen Valtameri, johon laskettiin Portugal, paavi ja Englanti. Huomattakoon, että tässä vuoden 1818 listassa ei ole mukana Kiinan länsipuolisen alueen tributaareja, jotka eivät tuolloin kuuluneet riittien ministeriön vaan barbaarien kontrolliviraston valvomiin suhteisiin.

Lista kuvasti luonnollisesti vain kiinalaisten käsityksiä, ei toisen osapuolen näkemystä suhteesta. Se myöskin edusti osaksi tilannetta, joka ei enää vallinnut. jotkut listan maista eivät ymmärtäneet kiinalaisten käsittävän yhteydenottoja Kiinan yliherruuden tunnustamiseksi, näin esimerkiksi ”Läntisen valtameren” maat. Toiset taas tiesivät kiinalaisten tulkitsevan lähetystöt näin, mutta katsoivat eleen tarpeelliseksi kauppasuhteiden tai poliittisen tuen takia, vaikka eivät itse maataan käytännössä Kiinan alaiseksi tunnustaneetkaan. Monet alueet säilyivät luetteloissa pitkään, koska ne olivat joskus tuoneet tribuuttia Kiinalle.

Tribuutti, kauppa, talous

Taloudellisten suhteiden aikaansaaminen oli yksi peruste tributaarisiin suhteisiin alistumiseen. Näiden suhteiden taloudellinen merkitys on kuitenkin kiistanalainen asia.

Kiinalainen osapuoli kiisti taloudellisen merkityksen, ”meidän maamme ei tarvitse mitään ulkopuolelta” – ja oli myös valmis uhraamaan taloudellisia etuja poliittisen mahdin tai rajojen turvallisuuden hyväksi. Toisaalta itse tribuutti ja sen vastineeksi saadut lahjat olivat jo tavaranvaihtoa, lähes kauppaa. Ilmeisesti kuitenkin kauppa saman kulttuuripiirin maanviljelysmaihin ei ollut taloudellisesti kovin merkittävää. Tosin esimerkiksi viljan tuonti Siamista rannikkoalueelle 1600–1700-luvuilla oli helpompaa ja halvempaa kuin vastaavan viljamäärän tuominen Kiinaan sisäosista. Se olisi kuitenkin ollut mahdollista eikä tuonti siis ollut välttämätöntä. Sen sijaan Keski-Aasian karjatalousalueelta saatiin Kiinaan joitakin tärkeitä tuotteita, joita Kiina ei tuottanut tarpeellisessa mää rin. Näitä olivat mm. sotilaallisesti välttämättömät hevoset.

Sama asia piti paikkansa osaksi myös toisin päin:. Kiinan maatalouden ja käsityön tuotteet olivat tärkeämpiä paimentolaisille kuin Itä- ja Kaakkois-Aasian maanviljelijöille. Aroillakin tarvittiin teetä, viljaa jne. Silti Kiinan tuotteet lienevät olleet pienille Kaukoidän maille tarpeellisempia kuin niiden tavarat Kiinalle.

Kauppa ei välttämättä liittynyt tribuuttia tuoviin lähetystöihin. Etenkin maan reuna-alueilla ja rajoilla toimiville kauppa-asemille tuli kauppiaita säännöllisesti. Kuitenkin tribuutti oli normaalisti kaupan ehto: kauppaan osallistuvan yhteisön oli tavalla tai toisella ollut joskus tuotava tribuutti. Niinpä eräät Kaakkois-Aasian alueet jatkoivat kauppaa Kiinan kanssa Qing-kaudella vanhojen Ming-aikaisten tributaaristen suhteiden pohjalla uusia tribuutteja tuomatta. Samoin Euroopan valtioiden tribuuttikysymys oli mutkallinen: kaikki niistä eivät koskaan tuoneet tribuuttia, mutta kiinalaisen tahon usko siihen, että Ruotsi itse asiassa kuului Hollantiin ja että Ranska, Portugali ja Espanja itse asiassa olivat samaa valtiota, helpotti tilannetta. Niinpä poliittisesta maineestaan vähemmän välittävien ja kauppaan keskittyneiden Hollannin ja Portugalin tribuuttimatkat kelpasivat pitkään koko systeemin perustaksi. Kaupankäynnin vaikeus sitä paitsi lisääntyi haluttaessa päästä kauppamatkoille maan sisäosiin ja ennen kaikkea Beijingiin. Sinne pääsy vaati nimenomaista tribuutintuomismatkaa, ainoan poikkeuksen muodostivat venäläisten karavaanit ajalla 1727–1755. Kaukana keskuksista, kaupalle tarkoitetuilla ja tarkasti valvotuilla alueilla ulkomaalaisten liiketoiminta oli helpompaa, eikä säännöksistä välttämättä pidetty kiinni, niin kauan kuin kontrolli ulkomaalaisiin säilyi.

Tribuutti ei aina ollut todellinen: tiedetään esimerkiksi sekä keskiaasialaisten että 1600-luvun eurooppalaisten kauppiaiden itse kirjoittaneen valtuuskirjeitä itselleen. Tribuutti antoi oikeuden kauppaan, ja lähetystöjen mukana oleminen oli edullista muuhun kauppaan verrattuna siksikin, että Kiinan hallitus vastasi lähetystön matkasta ja ylläpidosta Kiinassa. Kauppiaan riski jäi siis suhteellisen pieneksi. Kiinalaiset lienevät monasti olleet selvillä ”lähetystöjen” epämääräisestä taustasta, mutta he vastaanottivat nämäkin vieraat. Kiinalainen osapuoli ei halunnut estää kauppaa eikä sitä kunniaa keisarille, rninkä nämäkin herruuden tunnustamiset tuottivat.

Kauppa oli useimmiten hallinnollisesti säädeltyä. Sitä valvoivat virkamiehet, ja se oli keskitetty virallisesti hyväksytyille kauppiaille. Useimmiten myös hinnat oli määritelty. Joskus tosin, parhaana esimerkkinä kauppa eurooppalaisten kanssa Kantonissa, tavaranvaihto sujui suurin piirtein markkinahintoihin.

Kauppa oli rajoituksista ja rajallisuudestaan huolimatta tärkeää. Kaupankäynnin mahdollisuus nimittäin liitti potentiaalisia vihollisia lähemmäksi Kiinaa. Tribuutti ja siihen liittyvä kauppa oli molemmille osapuolille miellyttävämpi vaihtoehto kuin tavaroiden hankinta ryöstelyn tai sodan avulla. Järjestetty kauppa tapahtui myös vähemmän vihamielisyyttä herättävällä tavalla kuin muu tavaranvaihto.

Myös itse tribuutilla ja ennen kaikkea tribuuttimatkoilla oli taloudellista merkitystä. Matkan kuluista vastasi se maa, jossa oltiin, Kiinan puolella siis Kiina. Kulut saattoivat olla varsin suuret. Varsinaisia lähettiläitä oli vain muutama, mutta heillä oli suuri seurue ja heitä saattoi joukko kiinalaisia virkamiehiä ja sotilaita. Kuluja on laskettu parhaiten Kiinan ja Korean välisistä lahjojen vaihdoista ja vierailuista mantshuajalla. Silloin kiinalaisen valtuuskunnan matka saattoi viedä jopa kuudennen osan Korean keskushallinnon vuotuisista menoista! Kiinan käyttämä rahamäärä oli sekä määrällisesti että ennen kaikkea suhteellisesti vähäisempi, muttei suinkaan vähäpätöinen. Tributaarisille maille lähetystöt olivat taloudellinen taakka, ja vaikka ilmeisesti Kiinan osalta sen antamat vastalahjat olivat arvoltaan saatua tribuuttia selvästi pienemmät, niin matkakustannusten ansiosta senkään hallitus ei saanut ainakaan merkittävää voittoa.

Käytäntö erosi teoriasta

Luonnollisesti Kiinan käsitys itsestään ja suhteistaan muihin kansoihin oli teoreettinen ja ideaalikuva. Kun sitä koetettiin toteuttaa, törmättiin vaikeuksiin.

Helpointa tributaarisen mallin ylläpitäminen oli voimakkaasti kungfutselaisen ideologian ja kiinalaisen hallintoniallin omaksuneisiin naapureihin. Korea pysyi eräänlaisena tributaarisen suhteen mallimaana aina 600-luvulta 1800-luvulle saakka. Vietnamin valtioiden kanssa oli tilanne samantapainen: Annam oli pitkään ollut valtakunnan osa, mutta oli sitten pientä katkosta lukuunottamatta lähes tuhat vuotta tributaarinen valtio aina vuoteen 1885 asti.

Kaakkois-Aasian ei-kungfutselaisiin maataloutta harjoittaviin maihin suhteet olivat jo hieman erilaisella pohjalla. Niidenkin hallinnollinen systeemi muistutti Kiinaa. Se ei kuitenkaan ollut kungfutselainen, eikä Kiinaa sinänsä pidetty esikuvana, vaikka sieltä omaksuttiinkin mm. eräitä hovirituaalin muotoja. Kiinan yliherruuden tunnustaminen tehtiin poliittisten laskelmien eikä ideologiskulttuuristen syiden takia ja ainoastaan silloin kun tilanne tuntui sitä vaativan. Silti esimerkiksi Siamin muodoltaan tiibutaarisia lähetystöjä kävi Kiinassa Qing-dynastian aikana lähes 50 kappaletta.

Keski-Aasian valtioiden ja heimojen kohdalla Kiinan yliherruuden tunnustaminen johtui vielä enemmän olosuhteiden pakosta ja valtioiden voimasuhteista. Siellä Kiinaan ylivalta oli mahdin eikä hyveen tulosta. Se tunnustettiin etupäässä pakosta: tributaarisen aseman hyväksyminen oli poliittista kyynisyyttä olemassaolon varmistamiseksi. Kiinan yliherruuden tunnustaminen oli vaikeata erityisesti muslimeille: eihän oppi oikeastaan salli alistumista uskottomien valtaan.

Onko vanhasta jäänyt jälkiä?

Kiina ei eroa muista suurvalloista uskossaan omaan ylivertaisuuteensa. Muuallakin usko omaan hallitsijaan universaalin kuninkuuden edustajana on yhtynyt oman korkean kulttuurin arvostamiseen. Ehkäpä kuitenkin sinosentrismi, Kiina-keskisyys, on ollut voimakkaampaa kuin muut -sentrismit. Kiinnostavaa onkin se, että ylivertaisuuden perustelu on oIlut voimakkaammin ideologis-kulttuurinen kuin muualla ja että ylivertaisuuteen perustuva systeemi on ollut harvinaisen kestävä. Kestävyyden perusta on osaksi johtunut historiallisesta sattumasta – jolla tosin on ollut omat maantieteelliset syynsä: Kiina ei joutunut naapuriksi toisten supervaltojen kanssa ennen uusinta aikaa. Ilmeisesti toisena syynä on ollut kosmologisten peruskatsomusten säilyminen ja kannatus läpi vuosisatojen.

Historia osoitti riittien voiman kiinalaisten mielestä. Vallankumouksista ja -kaappauksista sekä dynastioiden vaihtumisesta huolimatta sivilisaatio ja sitä rakentavat seremoniat pysyivät. Samoin usko niihin: Ming-dynastia, vaikka se maan puolella hallitsikin vain varsinaista Kiinaa, pyrki 1400-luvulla laajentumaan meritse. Sen laivastot kävivät aina Afrikan rannikolla saakka: on ajateltu, että tavoitteena ei ollut suoranainen valtaus, johon ei ollut voimavaroja, vaan kiinalaisen sivistyksen näyttäminen koko maailmalle; se saisi kaikki barbaarit tunnustamaan Kiinan yliherruuden. Retkikunnat mm. antoivat eräillä seuduin arvonimet sen vuorille ja liittivät ne Kiinan pyhien vuorten hierarkiaan.

Kiinan ulkomaansuhteiden systeemi joutui kriisiin, kun eurooppalaiset vallat 1700-luvulta lähtien pystyivät voimaansa nojaten vaatimaan tasa-arvoisuutta – ja sitten olemaan vielä Kiinaa ”tasa-arvoisempia”. Virallisesti Kiina joutui luopumaan ylivertaisuusvaatimuksistaan 1800-luvun loppupuolella, mutta vanhoillisissa piireissä ja laajan maan syrjäseuduilla ajatus Kiinan asemasta säilyi pitkään ennallaan. Reformistit ja vailankurnoukselliset alkoivat kuitenkin asettaa tavoitteeksi Kiinan kansakunnan voiman lisäämisen universaalisen hallitsijuuden sijasta. Uusi ajatus ei sinällään kieltänyt näkemästä Kiinan kulttuuria tärkeäksi, universaaliksi, jopa parhaaksi, mutta se ei enää ollut ainoa mahdollinen sivilisaatio.

Onko vanhasta sinosentrisesta mallista jäänyt vaikutusta tämän vuosisadan, jopa tämän hetken kiinalaisten ajatteluun? Kysymys on mielenkiintoinen, ja sitä on jossakin määrin pohdittu, mutta täyteen yksimielisyyteen ei ole tutkijoiden kesken päästy. Eräät ovat nähneet esimerkiksi neuvostokommunismin omaksumisen yhtenä syynä siihen sisältyvän ajatuksen maiden hierarkiasta ja keskuksesta, josta oppi puhtaana lähtee. Tämä aspekti olisi vielä vahvistunut maolaisuuden kultaa-aikoina, jolloin itse Kiina pyrki oikean marxismi-leninismin keskukseksi. Useimmat tutkijat uskovat kuitenkin ainakin poliittis-intellektuellisen eliitin siirtyneen pois vanhasta ajatussysteemistä. He myös huomauttavat, että vanhaan sinosentriseen ajatusmalliin tuskin sopisi se, että hyväksytty johtoaate, marxismi, on vierasta alkuperää – joskin on muistettava, että kulttuurivallankumouksen aikoina ulkomaiset opin perustajat eivät saaneet paljon palstatilaa Mao Zedongiin verrattuna.

On kyllä nähtävissä, että kiinalaiset arvostavat omaa maataan ja kulttuuriaan, jopa ylenpalttisesti. Eikä paljon tarvitse keskustella huomatakseen, että Kiinan pääväestön muodostavat han-kiinalaiset eivät kovin paljon arvosta vähemmistökansoja, joissa nähdään varsin barbaarisia ominaisuuksia. Ulkomaalaisetkin asetetaan selvään hierarkiaan kulttuuristen ja fyysistenkin ominaisuuksien mukaan. Tässä saattaa olla mukana vanhan maailmanjärjestyksen ajatuksia, mutta ehkä enemmän modernia ja länsimailla opittua nationalismia ja rasismia.

Mutta vanhaa kungfutselaista ja esikungfutselaista hapatusta on säilynyt Itä-Aasian sosialistisissakin maissa. Esimerkiksi Alan Peyrefitte on todennut, kuinka Mao ja Zhou Enlai tervehtivät länsimaisia ”pyhiinvaeltajia” samoin sanankääntein kuin keisarit ennen lännen ”tribuutintuojia”: ”vieraina, jotka ovat tulleet kaukaa pelkäämättä matkan rasituksia”. Moderni hapatuksen huippu lienee kuitenkin Pohjois-Koreassa: se on palatsi, johon on kerätty näytteille kaikkialta maailmasta ”Suurelle johtajalle” tuodut lahjat, afrikkalaisista norsunluuhuonekaluista suomalaisiin puunukkeihin – todellinen  pateettinen tribuutin ja ”paikallisten tuotteiden” museo!

Share →