Jukka O. Miettinen · Kiina sanoin ja kuvin 2/1989

Aasian taistelutaidoilla on pitkä historia. Vuosisatojen saatossa Aasian eri alueilla on kehittynyt useita hienoja taistelutaito- tai itsepuolustusjärjestelmiä. Kaikkien niiden juuret yltävät historian hämärään, jolloin metsästäjän valppaus oli välttämätöntä elannon hankkimiseksi ja soturin taidot takasivat yhteisen turvallisuuden.

Vuosisatojen kuluessa yksinkertaiset taistelu- ja metsästysharjoitukset kehittyivät mutkikkaiksi, joskus esoteerisiksi järjestelmiksi, joihin paikalliset uskonnot ja filosofiat painoivat leimansa. Intiassa jooga-systeemit nivoutuvat erottamattomasti taistelutaitoihin. Kiinassa Chan-buddhalaisuus ja Japanissa zen-buddhalaisuus vaikuttivat ratkaisevasti taistelutaitojen kehitykseen.

Uskonnot ja meditaatiotekniikat antoivat taistelutaidoille toisinaan rituaalisen luonteen. Joogan kaltaiset energian keskittämismenetelmät kohottivat taistelutaidot pelkästä fyysisyydestä tarkaksi mielen, hengityksen ja kehon energian tieteeksi. Jalostuneimmatkaan taistelutaitojärjestelmät eivät menettäneet täysin yhteyksiään primitiivisiin juuriinsa. Aikoinaan metsästysja tappaminen olivat elämän ehdot, ja monet taistelutaitojen liikkeet syntyivätkin eläinten matkimisesta.

Varhaisissa metsästäjäyhteisöissä eläinten imitoinnilla oli usein uskonnollis-maaginen merkitys siten pyrittiin valtaamaan eläimen henki. Eläinten matkimisella oli toinenkin, käytännöllisempi merkitys. Eläinten liikkeitä tutkimalla opittiin joustavuutta, nopeutta ja tarkkuutta. Monissa taistelutaidon nykyisissä lajeissa on jälkiä ”eläinliikkeistä”. Erityisen selvästi ne on havaittavissa Intian kalarippayttu-tekniikassa, Indonesian pencat silatissa sekä edempänä käsiteltävissä kiinalaisissa eläintyyleissä.

Aluksi taistelutaidot olivat siis todellisia taisteluharjoituksia – kyse oli tappamisesta ja hengissä pysymisestä. Harjoiteltiin aseiden käyttöä, opeteltiin hyökkäys- ja puolustustekniikoita ja pidettiin kuntoa yllä rauhan aikana. Myöhemmin tuliaseiden muutettua sodankäynnin luonteen monet taistelutaidot kehittyivät yhä enemmän joogan tai taiteiden suuntaan. Meditatiivinen luonne kehittyi ja toisaalta taistelutaitoja hyödynnettiin monissa Aasian hienoissa klassisissa tanssi- ja teatterityyleissä.

Taistelutaitoja on kehitelty kaikkialla maailmassa. Afrikkalaiset ja intiaanit ovat ylläpitäneet kuntoaan suoranaisin taisteluharjoituksin ja niistä johdetuin rituaalein. Keskiajan Euroopassa sotaharjoitukset jalostettiin upeiksi turnajaisseremonioiksi, jotka liittyivät ritariajan etiikkaan ja estetiikkaan. Missään muualla kuin Aasiassa ei kuitenkaan ole säilynyt niin runsaasti pitkälle kehittyneitä taistelutaitojärjestelmiä, joita edelleen opiskellaan ja harjoitetaan ahkerasti. Juuri aasialaiset taistelutaitosysteemit ovatkin viime vuosikymmeninä levinneet voimalla länteen, ja niitä opiskellaan teatteri- ja tanssikouluissa tai itsenäisinä urheilullisilla fyysisinä menetelmillä.

Lähes jokaisella aasialaisella valtiolla on vähintään yksi ”kansallinen” taistelutaitojärjestelmä. Kaikki tuntevat japanilaiset käsitteet judo tai karate, mutta harvemmat tuntevat edes nimeltä Intian tai Kaakkois-Aasian monia taistelutaidon lajeja. Kiinassa on epäilemättä maailman rikkain taistelutaitojen perinne. Lajeja Kiinassa on tosin niin monia, ettei omien rajoitusteni ja aiheen laajuuden tähden ole mahdollista kuin raapaista tämän kiehtovan aiheen pintaa.

Taistelutaitojen historiaa Kiinassa

Kiitos Kiinan poikkeuksellisen perusteellisen historiankirjoituksen tiedetään melko paljon kiinalaisten taistelutaitojen historiasta varhaisiltakin kausilta. Zhou-dynastioiden aikana (1066–256 eKr.) sotureiden tuli hallita erityisiä soturitaitoja, joihin kuului jousiammunta, hevosvaunuilla ratsastus sekä paini eli jiaoli. Taidot kuuluivat osin tai kokonaan myös ylimystön sivistykseen. Taistelevien läänitysvaltioden aikana (475–221 eKr.) sotataidoista laadittiin ohjekirja, joka lienee ensimmäinen tunnettu alan ohjekirja. Vuosisatojen mittaan niitä sitten kirjoitettiin monia. Miekkailu ja tanssilliset miekkaharjoitukset luokiteltiin keskeiseksi taistelutaidoksi. Miekkailu ei kuulunut vain miesten taitoihin. Tiedetään, että oli myös monia lyömättömiä soturikoulutuksen saaneita naisia, jotka ovatkin toimineet esikuvana Kiinan oopperoiden virtuoosisille ”naiskenraali”-roolityypeille.

Qin- ja Han-dynastioiden aikana (221 eKr.–220 jKr.) taistelutaidot historiallisten tietojen mukaan monipuolistuivat ja saivat yhä enemmän myös ”näytöksen” luonnetta. Kansan parissa oli suosittua raakaa voimaa vaativa shoubo-paini. Järjestettiin jiaodi-kilpailuja, joissa eläimen sarvin varustetut kilpailijat kävivät painien toistensa kimppuun. Kilpailussa oli rituaalisen teatterin sävyjä, sillä kilpailussa toistettiin Keltaisen keisarin ja demonin välinen myyttinen taistelu.

Taistelutaidot alkoivat muistuttaa yhä enemmän Kiinan nykyisiä wushun (yleisnimi kiinalaisille taistelutaidoille) muotoja. Liikesarjoja esitettiin taistelutilanteiden ulkopuolella näytöksinä, joilla viihdytettiin hovia ja ulkolaisia lähettiläitä. Tämä kehitys oli oleellinen askel kohti toisaalta teatterillis-tanssillisempaa konseptiota taistelutaidoista.

Vielä yksi askel tarvittiin ennen kuin taistelutaidot saivat myös meditatiivisen aspektin, ja se otettiin buddhalaisuuden maahan leviämisen myötä 200–300-luvulla. Perimätieto kertoo, että silloin muuan maineikas taolainen lääkäri yhdisti wushun ja qigong-hengitysharjoitukset. Erään käsityksen mukaan jo silloin kehittyi jako ulkoisiin ja sisäisiin taistelutaitotyyleihin . Karkeasti määriteltynä ulkoisetet tyylit tähtäävät suoraan taisteluun ja itsepuolustukseen ja sisäiset tyylit puolestaan psykofyysiseen energioiden hallintaan ja passiivisempaan itsepuolustukseen. Tyyleihin palataan tuonnempana.

Buddhalaisuuden aseman vakiintuessa Kiinassa liittyivät taistelutaidot yhä kiinteämmin uskontoon. Erityisen merkittäväksi muodostui maineikas Shaolinin buddhalaisluostari Henanin maakunnassa, Keski-Kiinassa. Buddhalaisuuden kannalta luostarin merkitys on vertaansa vailla, sillä uskotaan, että siellä intialaisten ja taolaisten vaikutusten sekoittuessa syntyi 500–600-luvuilla Kiinan ”meditaatio-buddhalaisuus” eli chan-buddhalaisuus. Chan-buddhalaisuus levisi myöhemmin Japaniin, missä se tunnetaan nimellä zen-buddhalaisuus.

Niin yllättävältä kuin se saattaa tuntuakin, Shaolinin buddhalaisluostarista tuli Kiinan taistelutaitojen kukoistava keskus, joka on korotettu lähes myyttiseen asemaan lukuisissa kiinalaisissa ja hongkongilaisissa kungfu-elokuvissa (kungfu = gongfu, yleisnimitys fyysisille harjoituksille, vakiintunut hieman virheellisesti nimenomaan Yhdysvalloissa tarkoittamaan wushuta eli kiinalaisia taistelutaitoja).

Vaikka buddhalaisuus on periaatteellisella tasolla pasifistinen uskonto, harjoittelivat Shaolinin munkit taistelutaitoja ja käyttivät niitä poliittisesti epävakaina aikoina myös vähemmän pasifistisiin tarkoituksiin. Shaolinin koulukunta erikoistui nimenomaan ulkoisiin eli agressiivisempiin taistelutyyleihin. Niitä harjoitellen munkit tai munkin kaavun omaksuneet taistelijat huolehtivat fyysisestä kunnostaan. Shaolinin luostarin taistelutaitojen historiaan liittyy huomattava määrä romanttista legendaa ja epäluotettavaa perimätietoa. Tosiseikka kuitenkin on, että Shaolinin koulukunnan tyylit levisivät ympäri Kiinaa ja luostari toimii edelleen taistelutaitojen vireänä keskuksena.

Tang-dynastian aikana (618–907) taistelutaidot vakiinnuttivat asemansa siinä määrin, että ne liittyivät valtiolliseen tutkintojärjestelmään. Song-kaudella (960–1279) perustettiin taistelutaitoseuroja, ja taistelijoiden tiedetään esiintyneen kaduilla kansan huvitukseksi. Ming-dynastian aikana (1368–1279) maineikas kenraali Qi Jiguang kokosi ohjekirjan, jossa hän esitteli viitisenkymmentä aseellista ja aseetonta taistelumenetelmää. Hän kehitti wushun teoriaa ja harjoitusmetodeja. Uusia lajeja syntyi.

Qing-dynastian aikana (1644–1911) taistelutaitoja käytettiin yhä enemmän sotaisiin poliittisiin tarkoituksiin. Taistelutaidot kiellettiin tavalliselta kansalta, mutta niitä harjoitettiin aktiivisesti lukuisten salaseurojen parissa. Salaseurat olivat usein suuntautuneet mantsu-valtaa vastaan. Taistelijat tai ”nyrkkeilijät” antoivat jopa nimensä maineikkaalle boksarikapinalle, joka aktivistit harjoittivat varsinaisten taistelutaitojen lisäksi erilaisia salaisia rituaaleja, joiden tuli taata heille haavoittumattomuus. Kapinaliikkeet saattoivat taistelutaidot hetkeksi huonoon huutoon, vaikka toisaalta wushu-systeemit alkoivat levittäytymisensä myös Kiinan ulkopuolelle.

Kiinan kansantasavallan aikana taistelutaidot ovat kokeneet kasvavaa suosiota. Niitten merkitystä kunnon ja terveyden ylläpitäjinä on korostettu. Wushu kuuluu valinnaisena kouluohjelmaan, eri puolilla Kiinaa on runsaasti wushu-seuroja, valtakunnalliset taistelutaitokilpailut ovat suuri vuosittainen tapahtuma. Omaksi lajikseen vakiintuneet ”kungfu-filmit” työllistävät alan nuoria mestareita. Taistelutaitojen patrioottista merkitystä haluttiin korostaa 1920-luvulla, ja ne nimettiin silloin uudelleen ”kansallisiksi taiteiksi”, mutta kulttuurivallankumouksen jälkeen niistä käytetään jälleen perinteistä nimeä wushu.

Taistelutaitojen perusjaottelu

Aluksi varoituksen sana: kiinalaisia taistelutaitojen lajeja on lukemattomia, niistä on lähes mahdotonta saada kattavaa yleiskuvaa. Tyylit sulattavat itseensä piirteitä toisista lajeista, termit vaihtelevat alueittain jne. On kuitenkin olemassa muutama keskeinen perusjaottelu, ja ne ovat jako aseettomiin ja aseellisiin muotoihin, jako yksin tehtäviin sooloharjoituksiin ja varsinaisiin pari- tai ryhmäharjoituksiin. Keskeisin lienee jo edellä sivuttu jako sisäisiin ja ulkoisiin tyyleihin.

Yleisimmän perimätiedon mukaan jako sisäisiin ja ulkoisiin tyyleihin syntyi Song-kaudella (960–1279), jolloin Shaolinin luostarin kovat muodot olivat jo levinneet ympäri Kiinaa. Silloin taolainen Zhang Sanfeng kehitti niistä pehmeämmän, itsepuolustukseen eikä hyökkäykseen tarkoitetun lajin, jonka hän nimesi termillä neijia eli sisäinen järjestelmä. Väitetään, että hän olisi määritellyt tyylien erot seuraavasti:

Ulkoinen – painottaa hengityksen säännöllisyyttä, luiden ja lihasten harjoittamista, kykyä hyökätä ja peräytyä sekä pehmeän ja kovan liittoa.

Sisäinen – korostaa luiden ja lihasten harjoittamista, qikongin harjoituksia, hyökkäyksen torjumista rauhallisuudella sekä tähtää vihollisen kukistamiseen hetkenä, jolloin hän hyökkää.

Ulkoiset tyylit siis tähtäävät aktiiviseen taisteluun, niitä luonnehditaan myös ”koviksi”. Psykofyysisillä tekniikoilla ei niissä ole yhtä suurta asemaa kuin sisäisissä lajeissa. Anekdootti kuvaa hyvin jotakin ulkoisten tekniikoiden luonteesta: Nuorukainen pääsi kuuluisan taistelijan oppilaaksi. Kuten usein tällaisissa tarinoissa, opettajan pedagogiseen tekniikkaan kuului ankaruus ja tiedon salaaminen. Hän teetätti vuosikausia pojalla yksinkertaisia harjoituksia. Pojan piti ensin rypistää kädessään paperinpala, ja sitten silittää se kämmenellään sileäksi kerta toisensa jälkeen. Lopulta poika kyllästyi ja lähti opettajan luota. Palattuaan kotiin hän ensimmäisen iltana oli pesemässä veljensä selkää kun hänelle valkeni harjoitusten merkitys – nahka veljen selästä irtosi hänen kätensä kosketuksesta.

Sisäisiä tyylejä puolestaan verrataan perinteiseen leijakilpailuun, jossa kilpailijat sitovat pieniä veitsenteriä leijan lankaan tarkoituksena katkaista niillä vastustajan lanka. Juju piilee siinä, että leijan lanka tulee koko ajan pitää löysänä, ettei vastustaja pääse sitä katkaisemaan. Juuri tämän ”rentouden” tai ”tyhjyyden” idea hallitsee sisäisiä tyylejä. Niihin on vaikuttanut syvästi taolainen mystiikka ja sen peruskäsitteet, kuten qi eli elämän voima, yi eli tahto sekä wu wei, jonka voisi kääntää ei-toiminnaksi – siitä seuraa spontaani teko. Ideana on siis spontaanius, vaivattomuus ja ponnistelemattomuus.

Käytännössä sisäiset ja ulkoiset tyylit ovat sekoittuneet. Eri lajeista on syntynyt sekä sisäisiä että ulkoisia muotoja, eikä jakoa voi orjallisesti noudattaa. Periaatteellisella tasolla se kuitenkin kertoo paljon taistelutaitojen luonteesta. Jako sisäisiin ja ulkoisiin tyyleihin koskee sekä aseettomia että aseellisia muotoja.

Periaatteessa aseelliset ja aseettomat tyylit eivät poikkea suurestikaan toisistaan, sillä ase koetaan yksinkertaisesti käden jatkeena. Taistelutaidoissa voidaan käyttää monia kymmeniä aseita. Yleisimpiä niistä ovat miekka, kaksiteräinen miekka. leveäteräinen miekka, hyökkäyskoukku, sauva, keihäs sekä kolmesta kettingeillä toisiinsa kiinnitetystä kapulasta muodostuva lyömäase.

Taistelutaitojen luonnollinen muoto on tietenkin varsinainen taistelu – tosi taistelu tai sen demonstraatio. Aikanaan taistelutaitoesitykset olivatkin todellisia taistelutilanteita, joissa samaa tai eri tyylejä edustavat mestarit yleisön edessä kamppailivat voitosta. Nykyään taistelutaitoesitykset rakentuvat yleensä eri tekniikoiden soolosarjojen esittelystä sekä pari tai ryhmätaisteluiden demonstraatioista. Soolomuodot ovat erittäin suuressa suosiossa nimenomaan kunnon ja terveyden kohentajina – sen tietää jokainen Kiinan-kävijä, joka on nähnyt kiinalaisten joka-aamuisia taiji-harjoituksia puistoissa ja kaduilla.

Taistelutaitojen keskeisiä muotoja

Kuten edellä on käynyt ilmi Kiinassa on monia – satoja – erilaisia taistelutaitojen lajeja. Varsinkin parin viime vuosisadan aikana niitä on syntynyt yhä uusia ja uusia mestareiden kehitellessä eri lajeista omia variaatioitaan.

Taijiquan tai lyhyemmin taiji on laajimmalle levinnyt ”sisäinen” tyyli. Se tunnetaan myös nimellä ”varjonyrkkeily”. Juuri sitä kaduilla ja puistoissa voimistelevat kiinalaiset useimmiten harjoittelevat. Taijita harrastetaan nykyään etupäässä terveyden ylläpitämiseksi ja hyvin usein joukkovoimistelumuotona. Taijita voisi luonnehtia meditatiiviseksi taistelutaidoksi. Edellä on jo käynyt ilmi kuinka tärkeä osa Intiasta Kiinaan kulkeutuneella buddhalaisuudella ja sen meditaatiosysteemeillä on ollut taistelutaitojen muotoutumisessa. Kiinalaisen ja intialaisen mentaliteetin ero heijastuu kuitenkin selvästi meditaatiotekniikan kehittymisessä. Intiassa meditaatio useimmiten suoritetaan lootusasennossa tai muissa staattisissa asennoissa. Kiinalaiset puolestaan preferoivat mietiskelyn ja toiminnan yhdistämistä – näin kiinalainen sanonta: ”Meditaatio toiminnassa on sata, tuhat, miljoona kertaa arvokkaampaa kuin meditaatio levossa”. Taiji on tyyppiesimerkki tällaisesta ”aktiivisesta” meditaatiosta!

Meditatiivisuudestaan huolimatta taiji on perimmiltään taistelu- tai pikemminkin itsepuolustusjärjestelmä. Sen liikkeiden tyypillinen hitaus on keskeinen oppimiskeino. Kun liikeradat on opittu perusteellisesti, voi niitä tarpeen vaatiessa käyttää myös tositoimissa. Sooloharjoitusten lisäksi taijista on myös paritaistelumuoto, jossa harjoitellaan vastustajan kanssa. Sen filosofia on kuitenkin tyypillinen ”sisäisille” tyyleille: se perustuu taistelumuunnoksenakin nimenomaan joustavuuteen ja taitoon käyttää vastustajan voimaa hyväkseen.

Taijin syntyhistoriaa ei tunneta, tai pikemminkin tunnetaan niin monia eri syntyhistorioita, ettei voida olla varmoja niiden todenperäisyydestä. Usein sen selitetään saaneen alkunsa taolaispapin näkemästä unesta Song-dynastian loppupuolella. Muut perimätiedot esittävät sen syntyneen 1200–1300-luvuilla, 1600-luvulla tai 1700-luvulla. Useimmat tarinat sijoittavat syntytapahtuman Henanin maakuntaan, missä kehittyi myös ulkoisista koulukunnista suurin, Shaolinin gongfu.

Taijista kehittyi 1700–1800-luvuilla kaksi keskeistä koulukuntaa innovatiivinen ja ortodoksinen koulukunta. Niistä Wu Yuxiangin (1812–1880) väitetään kehittäneen uuden, molempia tyyppejä yhdistävän wu-systeemin (josta puolestaan on nykyään monia muunnelmia). Alkuperäisen wu-tyylin tunnuspiirteitä ovat

  1. jatkuva liike
  2. rentous
  3. ”kiinteän”ja ”tyhjän” kombinoiminen
  4. suora vartalo
  5. elämän henki säätelee kehoa
  6. käsivarret suojelevat molemmat omaa puolta kehosta
  7. kädet eivät ulotu varpaiden linjan ulkopuolelle

Xingyi eli ”muotoja mielikuvitus” on toinen merkittävä sisäinen tyyli. Nimi viittaa teon ja aivotyön yhteyteen. Siinä painotetaan energian silmänräpäyksellistä ja suoraa keskittämistä – sitä pidetäänkin sisäisistä tyyleistä suoraviivaisempana. Tärkeitä ovat erilaiset lyöntimetodit, joiden perustyyppejä on viisi. Tyyliä leimaa voimakas jalkatekniikka ja liikkeiden linjakkuus. Sen perusprinsiippejä ovat:

  1. halkaiseminen energia nousee ja laskee kuin iskevä kirves
  2. iskeminen laajeneejasupistuu samanaikaisesti
  3. lävistäminen – virtaa pyörteisenä
  4. murskaaminen – laukeaa äkkinäisesti kuin pyssy
  5. ohittaminen – tunkee eteenpäin ”pyöreällä” energialla.

Xingyiquaniin liittyy monia eläinten liikkeitä imitoivia eläintyylejä, joita yleisimmän jaottelun mukaan on kaksitoista. Imitoitavat eläimet ovat sekä myyttistä että oikeita: lohikäärme, tiikeri, apina, hevonen, iguana, kukko, haukka, käärme, kotka, karhu, pääskynen ja strutsi.

Kolmas keskeinen sisäinen tyyli on 1700-luvulla kehittynyt baguaquan eli ”kahdeksan trigrammin nyrkkeily”. Sille on tyypillistä avoimen kämmenen käyttö ja kahdeksaan suuntaan kiertävät liikkeet. Kahdeksaan trigrammiin viittaavat kahdeksan erilaista kädenasentoa. Jos xingyiquania leimaa nyrkin käyttö ja vertikaalienergia niin baguaquanille on tyypillistä avoin kämmen ja horisontaaliset liikkeet. Keskeisiä harjoituksia ovat ympyrän kehää toistavat kävelyharjoitukset, jotka on nimetty eri eläinten mukaan. Kävelyharjoituksissa opitaan joustavat nousut ja laskut. Baguaquan tyyppipiirteitä ovat:

  1. pää suorana
  2. hartiat rentona ja laskevat
  3. pallea suorana
  4. peräaukko tiiviisti suljettuna
  5. syvä hengitys
  6. katse seuraa kämmentä
  7. lanne edeltää käsivarsia
  8. vaikka vartalo on rento, se on kuin laukeamaan valmis jousi.

Ulkoisia tyylejä on kaikenkaikkiaan noin 400. Myös niissä vallitsee melkoinen termien sekaannus ja ne luokitellaan monilla tavoilla. Tyyleistä kuuluisin on, kuten edellä on käynyt ilmi Shaolinin nyrkkeily, joka perimätiedon mukaan syntyi 500-luvulla Shaolinin luostarissa, jossa Intiasta tullut munkki Damo kehitti sen hengellisten harjoitusten aiheuttaman turtumuksen voittamiseksi. Lajeista tärkein on ns. Shaolinin gongfu, ja nimeä käytetään joskus koko ulkoisen tyylin synonyyminä. Sekin on jakaantunut moniksi alalajeiksi. Merkittävä on jako ”eteläiseen” ja ”pohjoiseen” Shaolinin nyrkkeilyyn.

Toinen ulkoisia tyylejä tarkoittava yleisnimi on changquan eli pitkä nyrkkeily. Sen väitetään olevan keisarillista alkuperää, ja näin ollen sen olisi kehittänyt Song-kauden ensimmäinen keisari Taizu. Pitkä nyrkkeily jakaantuu 32 alatajiin. Ulkoiset tyylit eivät ole samalla tavoin suosittuja terveyden ylläpitomuotoja kuin edellä esitellyt sisäiset tvylit. Ulkoisia tyylejä hyödynnetään kongfu-elokuvissa, taistelutaitonäytöksissä sekä erityisissä voimailuesityksissä, joiden bravuureihin kuuluu tiilien ja kivien särkeminen kämmenen lyönnilläja muut sirkusmaiset ”voimamiestemput”.

Oman mielenkiintoisen ryhmänsä muodostavat niin sanotut matkimistyylit. Edellä on jo käynyt ilmi, että hyvin usein liikesarjat tai taijin alalajit hyödyntävät eläinten liikkeitä malleinaan. Tämä lienee perua taistelutaitojen hyvin varhaisesta kehitysvaiheesta. Joissakin tapauksissa eläimen liikkeet leimaavat läpikotaisin lajia. Kuuluisimpia eläintyylejä on Houquan eli Apinanyrkkeily, joka lainaa liikekielensä myös kuuluisalle Apinakuningas Sun Wukongille ja hänen apina-armeijalleen monissa Peking-oopperoissa. Hauska kuriositeetti on myös Zuijuiquan eli Humalaisnyrkkeily, jonka liikesarjoissa imitoidaan juopuneen velton löysiä liikkeitä. Matkimistyylejä on monia.

Kiinan taistelutaidot ovat epäilemättä loppumaton aihepiiri. Tyylejä on lukemattomia, ja hurjia legendoja vähintään saman verran. Perimätieto kertoojännittäviä tarinoita vuorilla majailleista taistelumestareista, oikukkaista opettajista. Taolainen salatiede yhdistää taistelutaitoihin hiuksia nostattavia maagisia voimia. Kungfu-elokuvat eri puolilla maailmaa ovat glorifioineet näitä tarinoita muodostaen aivan oman, kaikkialla tunnetun filmigenren.

Yhä useammat länsimaiset ovat kuitenkin vakavasti kiinnostuneet taistelutaidoista. Epäilemättä ne kiteyttävät paljon Kiinan pitkästä lääketieteellisestä ja psykofyysisestä perinteestä. Tanssijoille ja näyttelijöille liikesarjat tarjoavat mahdollisuuden tutustua omstamme täysin poikkeavaan perusteelliseen treenausmetodiin, joka ei kouluta vain kehoa, vaan myös mieltä. Miljoonille länsimaisille harrastajille Kiinan taistelutaidot puolestaan tarjovat kuntoa, terveyttä ja mielen hallintaa.

Share →