Taru Salmenkari · Kiina sanoin ja kuvin 2/1999

Kiinalainen rock syntyi tarkalleen 9.5.1986, jolloin ensimmäinen kiinalainen rock-kappale esitettiin. Sen esittäjä ja säveltäjä Cui Jian oli kuullut rockmusiikkia aiemmin samana vuonna ja paria viikkoa myöhemmin hänellä oli oma laulu. ”Minulla ei ole mitään” (Yiwu suoyou) -kappaleen kerrotaan tavoittaneen tuon ajan kiinalaisten tunnot niin hyvin, että ensiesityksessä Beijingin työläisten urheilukeskuksessa koko yleisö mummoja myöten eläytyi sen sanomaan.

Kiinalaisen rockin syntyvaiheet liittyvät kulttuurivallankumouksen jälkeiseen yhteiskunnalliseen muutokseen. Ulkomaiset vaikutteet saivat vähitellen virrata Kiinaan ja kysynnän annettiin ohjata tavaroiden saatavuutta. Maan johto totesi, että myös puhdas viihdyttäminen ilman ideologista sanomaa palvelee kansan kulttuurillisia tarpeita. Populaarikulttuurille oli tilaus niin kirjallisuuden, elokuvan kuin musiikinkin alalla.

Ensimaininta rockista Kiinan tiedotusvälineissä lienee shanghalaisen päivälehden artikkeli, joka huomauttaa, ettei ulkomainen populaarikulttuuri sinänsä ole pahasta vaan sitä pitää arvioida sisällön perusteella. Elettiin vuotta 1981.

Neljä vuotta myöhemmin Beijingiin oli jo ilmestynyt pieniä musiikkiklubeja, joilla tulevat rockin suurnimet alkoivat etsiytyä toistensa seuraan. Ensimmäiset vaikutteensa he imivät hongkongilaisesta ja taiwanilaisesta viihdemusiikista. Tämä musiikki sai heidät omaksumaan soittimia ja soittotapoja, joista siirtyä rockiin. Vuosia myöhemmin monet näistä pitkänlinjan yhtyeistä tunnustivat juurensa pukemalla kuuluisimpia pop-iskelmiä rock-asuun taiwanilaisen iskelmälaulajan Teresa Tengin muistolevyllä. Levyllä esiintyvät mn. Tang-dynastia ja Hei Bao, joiden molempien synty liittyy juuri kyseisiin beijingiläisiin klubeihin.

Ei ole ihme, että kiinalaisen maailman rock-keskus aivan viime aikoihin asti on ollut Beijing. Tämä itsetietoinen pääkaupunki on aina yhdistänyt taiteen ja politiikan, kerännyt yhteen poikkeavasti ajattelevia ihmisiä ja luonut mahdollisuuksia taiteelliseen ilmaisuun. Tiukan poliittisen kontrollin ja taiteellisen innovaation välinen jännite synnyttää myös vasta- ja alakulttuureja, jollaisiin rock-kulttuurikin lukeutuu.

Kaupallisen viihteen Hongkongilla tai Taiwanilla sen koommin kuin tiukasti valvotulla Singaporella ei ollut tarjota samanlaista suotuisaa ympäristöä. Sitä ei ollut myöskään muissa manner-Kiinan kaupungeissa. Esimerkiksi länsimaisille virtauksille avoin ja henkisesti vapaamielinen Shanghai suosii kaupallisuutta ja kopiointia, jotka määrittävät myös kaupungin nykyisin vilkasta rockelämää. Aito luovuus kuuluu Beijingille.

Cui Jian sai seuraa esiintymislavoilla ja levymyynnissä vuodesta 1990 alkaen. Sellaiset kiinalaisen rockin suuret nimet kuin Tang-dynastia ja Hei Bao astuivat musiikkiareenoille. Näihin aikoihin syntyi myös koko joukko jo kadonneita harrastelijabändejä. Ajan shanghailaisyhtyeet kuulemma synnyttivät tyylin vaatimat pitkät hiukset vaikka peruukilla, ellei omien hiustenpituus riittänyt.

Tyylilliset vaikutteet

Monelle kiinalaiselle aina 1990-luvun alkuun asti ainoa kuva rock-musiikista oli Cui Jian. Tästä johtuen Kiinaan syntyi kansallinen rock-kulttuuri, jossa trumpetistina aloittaneen Cui Jianin omasta fuusiotyylistä tulikin pitkäksi aikaa käsitys rockin olemuksesta sinänsä. Ainoat omaehtoiset yhtyeet olivat Tang-dynastia (Tangchao) ja Hei Bao (Musta pantteri), jotka taas ammensivat vaikutteensa länsimaisesta raskasmetallista.

Rockin vahva kiinalaisleima syntyy myös kiinan kielestä ja perinteisistä soittimista: Cui Jianin levyllä soi suona-puhallin, He Yongin kanssa lavalle astuu tyylikäs silkkiasuinen vanhempi herrasmies sanxiania rämpyttämään ja Wang Yong itse on guzhengin soittaja.

Toisaalta rock on myös se populaarimusiikin aloista, joka avoimesti käyttää viittauksia kiinalaiseen perinteeseen, kuten runouteen, kansanlauluihin, oopperaan tai buddhalaiseen puhelauluun. Miellyttävä tuttavuus on esimerkiksi Ziyue (Mestari sanoo)-yhtye, jonka laulutyyli ja rytmiikka on lainattu tarinankerronta- ja talk show -perinteestä.

Myös vallankumousmusiikki on läsnä: lukuisista alan rockversioista maineikkaan on tietysti Tang-dynastian Kansainvälinen (Guoji ge), josta yhtyeen basistin kuoltua tuli hänen muistolaulunsa. Samoin vähemmistökansallisuudet ovat löytäneet rockista kulttuuri-ilmaisunsa kanavan. Tiibetiläinen Sister Drum ja mongoli Tengger ovat tehneet loistavaa jälkeä oman musiikkiperinteensä innoittamana.

Rock-musiikin taakkana ovat ulkomaiset esikuvat, mikä pahimmillaan herättää maan johdon keskuudessa epäilyksiä porvarillisesta hapatuksesta, etenkin kun rock-piirit ovat myös Beijingissä kunnostautuneet kaikessa siinä, mitä länsimaiseen dekadenttiin elämäntapaan arvostelijoiden mielestä kuuluu: työelämän vieroksumista, alkoholia ja huumeita. Siten vallankumousperinteen raiskaamista länsimaisella musiikkityylillä on paheksuttu esimerkiksi juuri Kansainvälisen rockversion osalta – unohtaen tietysti, että kyseessä on alkujaan Pariisin kommuunin taistoissa sävelletty ranskalainen laulu.

Toisaalta viralliset tahot ovat tukeneet rockia nimenomaan kiinalaisena populaarikulttuurina. Hongkongilaisen ja taiwanilaisen populaarikulttuurin paineessa mannerkiinalainen rock tuntuu olevan edes jossain määrin kilpailukykyinen haastaja. Esimerkiksi suosittujen karaokepaikkojen listoilla on vähintäänkin Cui Jiania tai Hei Baoa. Levykaupoista on turha hakea rock-osastoa, rock nimittäin luokitellaan ”manner-Kiinan viihdemusiikin” -nimikkeen alle, siinäkin tapauksessa että yhtye sattuisi olemaan taiwanilainen.

Sallitun ja kyseenalaisen rajalla

Niin keisarillisen kuin kommunistisenkin Kiinan johtajat ovat halunneet pitää kulttuurin valvonnassaan. Kulttuurissa piilee mahdollisuus virallisten poliittisten ja eettisten normien kyseenalaistamiseen sekä suuren yleisön tavoittamiseen tällaisen sanoman levittämisessä.

Nykytaide onkin Kiinassa itsessään poliittista. Nykyisin taiteen tekemistä ei yleensä valvota mutta levityskanavia kylläkin. Samaten viranomaiset ovat pyrkineet valvomaan kulttuurillista järjestäytymistä.

Rock ei ole voinut alakulttuurina välttää kahnauksia viranomaisten kanssa, eivätkä sellaiset poliittisesti värittyneet taiteilijat kuten Cui Jian siihen pyrkineetkään. Cui Jian sai laulaa punaisesta kankaasta, joka silmillään Kiinan kansa oli iloiten seurannut puhemies Maoa, mutta kun hän teki versionsa vallankumousklassikko Nanniwan’ista, johto älähti. Laulu nimittäin kertoo vallankumoustaisteluiden aikaisesta kommunistien tukialueesta, jonka johtaja vielä Cui Jianin version julkaisemisen aikoihin istui politbyroossa. Julkaisemalla äänitteensä omakustanteena Cui Jian hankki itselleen esiintymiskiellon. Edelleenkin Cui Jian esiintyy pääkaupungin rock-klubeilla ennalta ilmoittamatta, vaikka saakin tehdä stadion-kiertueita muihin kaupunkeihin.

Shanghain puhtaaseen itseilmaisuun ja elämäntapaan perustuvien rock-piirien jälkeen itselleni oli yllätys nähdä beijingiläisyhtyeiden jatkuva leikki tulella. Poliittiset vihjeet kukoistavat. Laulaja saattoi esimerkiksi laulun lomaan spiikata: ”Olemme kaikki riistettyjä. Silti meidän on uskottava heitä.” Mitä taas on ajateltava, kun Tang-dynastia laulattaa yleisöllä Kansainvälistä laulajan yhtyessä vain säkeeseen, jossa muistutetaan, etteivät korkeammat voimat voi hallita elämäämme vaan että meidän on tehtävä se itse?

Rock oli mukana myös Tiananmenin aukiolla vuonna 1989, jolloin opiskelijamielenosoittajat saivat nauttia mm. He Yongin esityksistä. Monet tuolloiset kiinalaisopiskelijat sanovatkin, ettei aukiolle lähdetty niinkään poliittisista syistä kuin jatkuvaa kulttuurinäytelmää katsomaan.

Toisaalta rock myös hyötyi kiinalaisen yhteiskunnan uudesta vapautumisesta ja kaupallistumisesta. Jos suosittu Cui Jian herättikin epäilyksiä päättävissä tahoissa, samoissa ympyröissä saatettiin puolustaa häntä vedoten sosialistisen demokratian periaatteisiin ja kansan oikeuteen valita. Tuloksena Cui Jian kutsuttiin jopa esiintymään Aasian kisoissa.

Rockin leima ala- ja vastakulttuurina tekee siitä kuitenkin yhä edelleen hieman kyseenalaisen ilmiön. Virallisissa tiedotusvälineissä rockia näkee yhä vähän, joskin populaarikulttuuriin erikoistuneet lehdet esittelevät tietysti rockiakin. Virallinenkin media reagoi näkyvästi esimerkiksi Tang-dynastian basistin kuolemaan auto-onnettomuudessa, mutta tavallisilla aikoina paras kanava manner-Kiinan rockelämään on Channel V, Hongkongista lähetettävä sateliittikanava.

Toisinaan virallinen kaksinainen suhtautuminen saa huvittaviakin piirteitä. Tuttu rocktoimittaja kirjoitti aikanaan shanghailaisbändien kuvauksen paikalliseen päivälehteen. Juttu julkaistiin kyllä, mutta sellaisten kyseenalaisten sanojen kuin ”maanalainen” lisäksi itse rockia tarkoittava sana oli muutettu. Päätoimittaja oli katsonut ”nuorisomusiikki”-termin ”rockia” turvallisemmaksi.

Kaupallisuuden ja rockin liitto

Alkuvaiheessa uusi kaupallinen kulttuuri ja ulkomaiset kontaktit auttoivat rockin levittämisessä. Kuten nykytaide Kiinassa yleensäkin, rock löysi itselleen tilaa ulkomaisen tuen ja kysynnän avulla. Ulkomaalaiset ovat alusta alkaen muodostaneet suuren osan rock-klubien asiakaskunnasta, mikä on osaltaan tukenut  kaupallista klubitoimintaa. Aina viime vuosiin asti monet yhtyeet pääsivät markkinoille juuri hongkongilaisten levy-yhtiöiden kautta.

1990-luvun puolivälin paikkeilla rock-kulttuuri oppi hyödyntämään yhteiskunnan kaupallistumista. Ravintolatoiminnan buumi toi myös kapakat ja klubit kiinalaiseen katukuvaan. Monet rockin harrastajat yhdistivätkin huvin ja hyödyn perustamalla klubin, jonka tuloilla elää ja jossa esiintyä. Rokkari ei enää välttämättä näytäkään yhteiskunnasta syrjäytyjältä, vaan yhä enemmän tavalliselta yrittäjältä tai opiskelijalta. Pitkät hiukset ja rock-tyylinen pukeutuminen yleistyivät yhteiskunnallisesti aivan hyväksyttävissä yhteyksissä, esimerkiksi opiskelijoiden parissa.

Koska kiinalaisesta rockista tuli lisääntyneiden esiintymistilaisuuksien ja genreen sopivien tulonhankintakeinojen myötä taloudellisesti omavarainen, se pystyy pitkälti välttämään vanhan yhteiskunnan rajoitukset. Siinä missä esiintymiset virallisissa instituutioissa, esimerkiksi yliopistoilla, kohtaavat toisinaan rajoituksia, yksityinen klubiverkosto tarjoaa vapaamman vaihtoehdon. Kun esimerkiksi vuoden 1989 demokratialiikkeen tukahduttamisen vuosipäivän tienoilla useimmat yliopistot eivät anna järjestää rock-konsertteja, siirretään tapahtumat yksityisiin tiloihin.

Riippumattomien tuottajien ja puhtaasti kaupallisten jakelukanavien lisääntymisen myötä rock-äänitetuotanto on kasvanut: kun vuoteen 1995 mennessä julkaistujen yhtyeiden kokonaismäärä ei yltänyt kymmeneen, nykyisin tulee vuosittain ulos lukuisia kasetteja. Kääntöpuolena sitten on se, että alkuajan äänitteet olivat poikkeuksetta erinomaisia, kun taas nykyisin kasetin julkaisevista yhtyeistä ja artisteista valtaosa on keskinkertaisuuksia. Konserteista saa myös entistä helpommin tiedon. Kun vielä 1990-luvun puolivälissä lähes ainoa keino päästä konserttiin oli tuntea joku asiasta tietävä, nyt iltalehdet ja tapahtumakalenterit listaavat rockkonserttejakin.

Kehitys ei silti yksiselitteisesti hyödytä rock-elämää. Kun rock alkoi muuttua alakulttuurista tavalliseksi nuorisokulttuuriksi, kaupallisuuden vaatimukset lisääntyivät. Rehellisen ja vähintäänkin musiikillisesti ellei jopa sanoituksellisesti terävän rockin tilalle alkoi kehittyä hongkongilaista viihdemusiikkia rockiin yhdistävä pehmorock. Samalla kun uusi tyyli kerää laajemman kuuntelijajoukon, se myös vesittää rockin luovuutta ja kapinallisuutta. Monilla klubeilla taas esiintyy yhtyeitä, joiden tavoitteena ei edes ole luoda omaa tuotantoa vaan soittaa taustamusiikkina kaikkien tuntemaa kappaleita Beatlesista ”Hotel Californiaan”. 1990-luvun puolivälin jälkeen rockin painopiste alkoikin siirtyä Beijingistä maakuntiin pääkaupungin itsensä siirtyessä jatsiin.

Nykyisin tilanne on toinen. Punkin ja uusien virtauksien myötä Beijingin rockelämä kukoistaa jälleen. Uutuutena ovat yhtyeet, jotka valitsevat suvereenisti musiikkinsa erilaisista tyyleistä yhdistellen rockia, bluesia, jatsia sekä kansallisia vaikutteita haluamansa vaikutelman luodakseen. Tämä on samalla osoitus siitä, että tietämys länsimaisista musiikkityyleistä on valtavasti lisääntynyt parissa vuodessa. Enää länsimainen rock ei tarkoita pelkästään Beatlesia ja Guns and Roses’ia.

Punk-sukupolvi on ensimmäinen joukko kiinalaisia, joka on kasvanut rock luonnollisena osana elämäänsä. Se myös kyseenalaistaa tavaksi tulleet vaihtoehtoihmisen ulkonäkökaavat. Vielä pari vuotta takaperin niin taide- kuin rock-piirejä hallitsivat pitkäkuontaloiset tai Cui Jianin tapaan sukimattomat miehet. Nyt mahtuu joukkoon kaikkea värjättyä irokeesia myöten. Uutta on myös se, että punkin myötä myös tytöt ovat alkaneet viestiä vaihtoehtopukeutumisella. Tämä siitä huolimatta, että naiset ovat näkyneet jo 1990-luvun alusta lähtien rock-elämässä mm. tyttöbändi Cobran (Yanjingshe) riveissä.

Share →