Tauno-Olavi Huotari · Kiina sanoin ja kuvin 2/1994

Ajattelun eroja ja kommunikaation vaikeuksia kiinalaisen ja läntisen kulttuurin välillä

Viime aikoina on keskustelu kulttuurieroista ja niiden vaikutuksesta vilkastunut. Kontaktien eri maiden asukkaiden välillä yleistyessä kommunikaation tarve lisääntyy, mutta myös sen esteet huomataan entistä helpommin. Monta kertaa ne tunnistetaan kulttuuri- ja perinnelähtöisiksi. Itä-Aasian kohdalla tämä havainto syntyy helposti: onhan sen kulttuuripiirin mailla vahva, vanha ja omasyntyinen perinteensä. Artikkelissaan Tauno-Olavi Huotari pohtii sitä, miten Kiinan perinteet näkyvät nykyisessä ajattelussa ja yhteiskunnassa ja miten tradition tunteminen auttaa meille vieraiden mallien ymmärtämisessä.

Kun joudumme tekemisiin vieraiden kansojen ja niiden jäsenten kanssa, havaitsemme helposti käyttäytymisen meille vieraat piirteet sekä ajattelun erilaiset rakenteet. Aikaisemmin oli tapana selittää nämä erot johtuviksi kansanluonteesta. Tällä taas oli geneettinen ja periytyvä, rodullinen – tai ainakin fyysisistä olosuhteista – johtuva pohjansa. Osaltaan, varsinkin kun kysymyksessä olivat ulkoeurooppalaiset maat, eroavuudet tulkittiin heikkouden, alemmuuden ja takapajuisuuden osoituksiksi: uskottiin länsimaiden ylemmyyteen ja kulttuurien samansuuntaiseen kehitykseen. Siksi maailman kansoilla oli vain yksi kehitystie, jonka huippuna oli länsimainen sivilisaatio. Jotka eivät olleet tällä tiellä, olivat historian ulkopuolella.

Rotuoppien kärsimä konkurssi sai aikaan sen, että pitkään vierottiin kaikkia näkemyksiä, jotka korostivat kulttuurierojen merkitystä ja pysyvyyttä. Nykyään tunnustetaan jälleen erilaisten kulttuurien olemassaolo, ja niiden välisten erojen katsotaan näkyvän ulkoisten tapojen ohella myös ajattelun perusteissa. Itä-Aasia on viime aikoina voimakkaasti kehittynyt ja tullut poliittiseksi ja taloudelliseksi mahdiksi. Yhä useammat näkevät siksi Kaukoidän kulttuurit positiivisessa valossa ja etsivät Itä-Aasian menestyksen syitä sen perinteestä ja siihen liittyvistä mentaliteeteista. Kiinnostus kohdistuu myös käytännön tasoon, tapoihin ym., joiden tunteminen helpottaa kanssakäymistä.

Pohdiskelussa on saatu erilaisia vastauksia: kulttuurierojen merkityksestä käytännön yhteistyölle kuulee varsin erilaisia, mutta varmaankin kokemukseen ja analyysiin pohjautuvia mielipiteitä. Kiinalaiset ja muut itäaasialaiset vähättelevät usein näiden erojen merkitystä. Takana voi tosin olla näköharha: jos on vaikea käsittää vieraita ajatusmalleja, saattaa usein olla vielä vaikeampaa huomata omien ideoiden takana olevaa historian ja kulttuurin painolastia. Samalla tapaa eräs suomalainen Kiinassa toiminut teollisuusmies sanoi kulttuurierojen merkitystä liioiteltavan; saman keskustelun loppupuolella hän tosin myönsi häntä Kiinassa suuresti auttaneen sen, että hän oli tottunut Kiinaa muistuttaviin ajatusmalleihin toimiessaan muualla Aasiassa.

Mitä on kulttuuri

Kulttuuri on sangen vaikeasti määriteltävä asia; joku lienee laskenut, että siitä on annettu yli 200 määritelmää. Erään suhteellisen kattavan määritelmän mukaan kulttuuri on kulloisenkin yhteisön jäsenille ominaisten opittujen käyttäytymispiirteiden ja kaavojen sekä näiden tuotteiden yhtenäinen kokonaisuus. Se on sosiaalisen keksimisen tulos, joka periytyy ja pysyy voimassa oppimisen, ei biologisen perimisen varassa. Jokaisella kulttuurilla on oma integroitunut käsitteiden, arvojen ja symbolien järjestelmä, joka välittyy kulttuurinsiirrossa seuraaville polville. Se on kommunikaatiojärjestelmä, jonka yhteisön jäsenet hallitsevat.

Nykyisessä historian ja yhteiskunnan tutkimuksessa käytetään runsaasti myös mentaliteetin käsitettä. Sillä viitataan niihin henkisiin puitteisiin, joiden sisäpuolella ajattelun rakenteet määräytyvät. Ne ovat kulttuuriin sidottuja, mutta eivät muuttumattomia, ja yhteiskunnan todellisuus vaikuttaa niihin ja muuntuu niiden mukaisesti.

Seuraavassa yritän käsitellä eräitä Kiinalle ominaisia käsityksiä ja käytösmalleja, jotka ovat kulttuurisidonnaisia, mutta jotka samalla eroavat länsimaisista tavoista ja normeista. Ymmärrettävästi tällöin korostuvat kulttuurin ainakin meidän mielestämme ”negatiiviset” piirteet. Samalla on muistettava, että monet kulttuuripiirteet ovat samantapaisia, myös niitä johonkin kolmanteen kulttuuriin verrattaessa. Monet erot ovat myös ainoastaan asteittaisia.

Muutos ja menneisyyden perintö

Kiinasta puhuttaessa on aina muistettava, että maa on valtava ja ihmismäärä vielä valtavampi: sen kulttuuriin liittyy lukematon määrä ajallisia, paikallisia ja yksilöllisiä variaatioita. Kiina on lisäksi viime vuosikymmeninä ollut jatkuvassa muutoksen tilassa. Vanha sanonnan mukaan Kiinan tilanne on jo muuttunut ennen kuin muste siitä kirjoittaessa on ennättänyt kuivua paperille.

Länsimaiset vaikutteet ovat muuttaneet perinteisiä arvoja jo yli sadan vuoden ajan, ja nykyinen avautumisen aika on lisännyt muutosvauhtia. Kansantasavalta on välillä pyrkinyt jopa suoranaisesti murtamaan menneisyyden arvot. Muutosta on tapahtunut myös kiinalaisten mielessä ja mielestä: monet kiinalaiset toteavat kysyttäessä suhtautuvansa varsin välinpitämättömästi perinteeseensä. Monelle ulkomaalaiselle onkin yllätys, että valtaosa kiinalaisista ei harrasta ikivanhaa filosofiaa tai kiinalaisia ruumiinharjoituksia, vaan varsin useat pikemminkin bridgeä ja tangoa. Menneisyyden vaikutus ei kuitenkaan aina ole suoraa ja tiedostettua. Vanhasta on pakostakin jäänteitä, enemmän tai vähemmän tiedostettuina, kansan uskomuksissa, ihmisten tavassa ajatella, heidän tavassaan käyttää vanhoja ja perinteeseen sidoksissa olevia ilmaisuja jne.

Erilaisuudet kulttuuriympäristössä näkyvät eri tasoilla, alkaen yksinkertaisista ja ilmiselvistä ja päätyen hyvinkin vaikeasti määriteltäviin. Näitä ovat mm. kielen taso, tapojen taso ja ajatusmallien ja organisaatioiden taso.

Kielen vaikutus

Jokainen Kiinassa käynyt, kiinaa taitamaton tai jopa taitavakin, muistaa sen järkytyksen, joka syntyy siitä, että joutuu kiinalaisten merkkien maailmaan. Ne tekevät yksinkertaisen orientoitumisenkin vaikeaksi – toisin kuin lännessä, jossa yhteinen kirjaimisto jo antaa aivan toisenlaisia ymmärtämisen mahdollisuuksia.

On paljon keskusteltu siitä, merkitseekö kielellinen erilaisuus myös ajattelun eroja: eroaako esimerkiksi suomenkielisten ajattelu germaanisten kielten puhujain malleista, kiinasta nyt puhumattakaan. Useimmat tutkijat lähtevät siitä, että vaikka kielille ominaiset ilmaisutavat ovat erilaisia, niillä kuitenkin pystytään esittämään samoja asioita. Näin lieneekin, mutta ilmaisukeinojen erilaisuus korostuu siirryttäessä kokonaan toiseen kulttuuripiiriin. Eurooppalaisissa kielissä, vaikka ne geneettisesti ovatkin eri perua, on esimerkiksi yhteisten (laina)sanojen ja käännöslainojen varasto (ja tiettyä kieliopillistakin lähentymistä kuten suomen ja unkarin vaikutteet indoeurooppalaisesta kielimallista), joka helpottaa kommunikaatiota. Itä-Aasian kielissä ei meille ole tätä pohjaa.

Vielä merkittävämpiä ovat kieleen liittyvät kulttuuriset viitteet, jotka vaikeuttavat ymmärtämistä. Me teemme puheessamme jatkuvia viittauksia esimerkiksi yhteiseen Euroopan historian, kristinuskon ym. symbolivarastoon. Se on meille on itsestäänselvyys, muttei ole sitä itäaasialaisihe. Kiinalaisilla on vastaavana viitekehyksenä oma historiansa ja kulttuurinsa. Siellä näiden viittausten merkitys on jopa huomattavampi kuin meillä. Syynä on kiinalaisen kulttuurin historiaorientoituminen, joka on osa sen ihmiskeskeistä ja ihmisen maailmasta tietonsa ottavaa perusluonnetta.

Toinen taso: tavat

Muutos tapojen alueella, etenkin protokollassa ja etiketissä on hyvin hidas, hitaampi kuin muutokset politiikassa tai liike-elämässä. Näin on ollut erityisesti Kiinassa. Se on ollut vanhastaan hyvin homogeeninen yhteiskunta. Siellä ei ole juurikaan siedetty normien rikkomista tai rikkojia. Useimmille on lapsesta asti iskostunut selvä käsitys oikeasta ja väärästä käyttäytymisestä.

Kiinalaiseen perinteeseen ja tapakulttuuriin on liittynyt varsin voimakas rituaaleille annettu merkitys. Se näkyy yhä monenlaisten virallisille tapaamisille, kokouksille ja vastaanottamisille annetussa arvossa. Kysymyksessä lienee toisaalta jäänne vanhan kulttuurin uskosta oikeiden ja oikealla tavalla suoritettujen toimintatapojen merkitykseen, toisaalta hierarkkinen ja ryhmäsidonnainen asioiden hoitotapa: virallisten tapaamisten protokollalla osoitetaan kunkin oikea paikka ja asema.

On kuitenkin muistettava, että käytösnormien vaatiimukset koskettavat ennen kaikkea itse kiinalaisia. Tässäkin on hitusen ajatusta ainoasta oikeasta sivistyksestä: vain kiinalaiset pystyvät oppimaan hyvät tavat, barbaareille taas täytyy puutteet antaa anteeksi.

Kiinalaisessa maailmassa eurooppalainen kokee outona monien seikkojen sallimisen, jotka meistä eivät kuulu hyvään käytökseen. Sellaisiin kuuluu sylkemisen, röyhtäilyn ja jopa ilmanpäästön yleisyys. Ne eivät tosin ole suositeltavia tapoja, mutta yhä ainakin vähemmän sivistyneissä piireissä mahdollisia. Deng Xiaopingille jouduttiin vielä ennen vuoden 1979 USA:n vierailua selittämään, että Yhdysvalloissa ei sovi syljeskellä, ei siellä ole edes sylkykuppeja! Tuijottaminenkin on sopivaa, jos kohde on esimerkiksi fyysisesti eroava: muukalainen, hassu, vammainen. Vakavammasta normien erilaisuudesta esimerkkinä käy se onnettomuuksiin puuttumattomuus ja jopa nauru sen kärsineelle, joka monasti ihmetyttää eurooppalaisia. Tämä suhtautuminen on usein vain tapa hoitaa epämukava tilanne, johon ei osata suhtautua tai johon ei haluta puuttua.

Vaikeuksien kolmas taso: ajattelun kaavat

Kiinalainen kulttuuri on ollut menneisyyteen suuntautunut: historia on kiinalaisille sananmukaisesti edessä, vastaavasti tulevaisuus selän takana. Kiinassa operoidaan helposti menneisyydestä peräisin olevilla ajatuksilla ja kategorioilla. Näin on jopa kommunistienkin osalta, sillä he eivät tunnu pääsevän eroon vaitakautensa alun ajatusmalleista. Kiinalaisille on riippumatta ideologioista ominaista oman kulttuurin arvostus: Kiinan muinaisuus ja sen traditio nähdään kaikkein merkittävimpänä ja maa todella Keskustan valtakuntana. Vanhat ajatusmallit vaikuttavat yhä.

Tärkeimmät menneisyyden ilmiöt, jotka vaikuttavat yhä Kiinassa ja muovaavat sen yhteiskuntaa sekä määräävät ihmisten käytöstä, ovat ensinnäkin perinteinen, hierarkkinen perhesysteemi, toiseksi ikimuistoisista ajoista periytyvä keskitetty hallintomalli sekä kolmanneksi ns. kungfutselainen perinne. Nämä traditiot liittyvät kiinteästi toisiinsa. Yhä vallitsevia, tästä traditiosta ainakin osan voimastaan saavia piirteitä ovat yksinvaltainen johtosysteemi, miesvalta, iän kunnioitus, jäykkä byrokratia, ryhmäsidonnaisuus, erityiset suhdeverkostot ja kasvojen säilyttämisen (ja ”kohottamisen”) merkitys ihmissuhteissa. – Tottakai toisaalta myös kiinalaisen kulttuurin rationaalinen ydin.

Koko Itä-Aasian malli

Monissa aasialaisissa maissa pyritään yhteiskunnalliseen vakavuuteen: tavoitteena on vakaa yhteiskunta, joka perustuu keskinäisiin lojaalisuussuhteisiin. Vanhempainkunnioitus ulottuu virkamieskunnan kautta johtajaan, joka on kungfutselaisen hallitsijan nykyaikainen vastine. Perinteisen yhteiskuntamallin vaikutus on silmiinpistävä monissa kehittyneissä kapitalistisissa maissa. Sekä Taiwanissa, Japanissa että Etelä-Koreassa on syntynyt eräänlainen kaksijakoinen kulttuuri, joka on saanut vaikutteita niin lännen kuin idänkin perinteistä. Yleinen mielipide pitää perinnettä täysin yhteensopivana uudenaikaisen tieteen, politiikan ja talouden kanssa.

Kungfutselaisella perinnöllä ei kansantasavallassa ole samaa merkitystä kuin vanhassa Kiinassa, mutta se on osaltaan vahvistamassa useita nykykulttuurinkin piirteitä. Kommunistinen puolue on historiansa aikana usein arvostellut tätä perintöä, mutta sen hierarkkinen rakenne jne. edustaa itse asiassa samanlaista valistuneen yksinvallan mallia. Kaikkea ei voi kuitenkaan suoraan selittää kungfutselaisuudella: se ei ollut kaikessa yhtenäinen oppi, vaan sen pohjalta saattoi päätyä hyvinkin erilaisiin tulkintoihin.

Myös muut perinteiset opit vaikuttavat: eräs esimerkki on taolaisuuden perinteen näkyminen kansantasavallankin alueella siihen perustuneiden hygienia- ja terveysoppien elinvoimana. Useimmat kiinalaiset uskovat määrätyn ruokavalion, ruumiinharjoitusten sekä hengityksensäätelyn terveellisyyteen. Yhteyttä muinaisiin oppeihin eivät kaikki tunnusta tai havaitse, sillä ne ovat muuttuneet osaksi niin yleistä perinnettä. Niiden perusteet ovat kuitenkin samoja kuin taolaisuudessa jo vuosisatoja sitten.

Perhejärjestelmän kulttuurivaikutus

Perhejärjestehnän vaikutus on kiintoisa selitysmalli monille nykyhetkelläkin esiintyville, länsimaalaisia oudoksuttaville käyttäytymisen muodoille. Talous, perhe on ollut vuosisatoja sekä hallinnollinen että taloudellinen perusyksikkö, maatalouden ohella myös kaupassa ja pienyrityksissä. Valtio pitää sitä yhä perusyksikkönä yksityisen henkilön sijasta.

Perheessä on vallinnut voimakas jako sukupuolen ja iän perusteella. Miesvalta, ikä ja ryhmäetu on asetettu yksilön edelle. Kiinan kulttuurin vahva mieskeskeisyys on kansantasavallan aikana vähentynyt, muttei kokonaan kadonnut. Patrilineaarisuudesta todistaa yhä lomakkeissa kysytty suvun alkuperäseutu, ei persoonallinen syntymäpaikka. Ikäerot tulevat vahvasti esille myös isänpuoleisten sukulaistenkutsumatavoissa.

Vanhempain valta oli lähes absoluuttinen vanhassa Kiinassa ja vanhempainkunnioitusta murtavia tekoja pidettiin henkirikoksen veroisina ilkitöinä. Jo varhaisina elinvuosina kiinalaiset lapset oppivat täydellisesti alistumaan vanhempien tahtoon: älä kysy, hyväksy, alistu ilman kysymistä ja vapaaehtoisesti. Tätä seurasi samanlainen alistuminen opettajan, mestarin jne. auktoriteettia kohtaan. Tämä aiheutti kaikille kiinalaisille, molempien sukupuolten jäsenille, voimakkaan riippuvuuden auktoriteeteista. Tämä auktoriteettien valta on nykyäänkin olemassa: vanhempien, opettajien, johtajien – ja tietysti ylimpänä valtion. Tämä autoritaarisuus merkitsi sitä, etteivät lapset voineet ilmentää tuntemiaan vihan tunteita. Tämä tunteiden kielto johti siihen, että aggression tukahduttaminen on ollut keskeinen teema kiinalaisessa kulttuurissa. Siihen voi sanoa perustuvan kiinalaisten etiketin ja rituaalin painotuksen sekä taipumuksen konformismiin. Se selittää heidän pelkoaan epäjärjestyksestä ja huoltaan hierarkioiden kaatumisesta. Aggression kontrolloimisen tärkeyttä, mutta myös sen vaikeutta heijastaa kiinalaisten taipumus heilahdella äkkinäisesti toisaalta kurin ja järjestyksen sekä toisaalta rajujen tunteenpurkausten välillä: tästä lienee esimerkkejä nykyhistoriassakin. Eräs keino turvata itsensä on välttää monimutkaisia ja monitulkintaisia tilanteita ja pitää yllä selkeitä hierarkkisia suhteita.

Perhe ja kvasiperhe

Hierarkkinen ihmiskäsitys on Kiinassa elänyt varhaisimmista dynastioista asti. Se on antanut mallin perheen ohella yhteisöille laajennettuina perheinä, ja se vaikuttaa yhä perheisiin, yrityksiin, hallintoon ja puolueeseen.

Kansantasavallan ajalle on ollut tyypillistä, että perheen roolia on siirtynyt muille yksiköille, joilla on tietty kvasiperheen luonne. Tämä jatkaa vanhaa ryhmäsidonnaisuuden perinnettä. Ryhmä antaa palkintona lojaalisuudesta ja tottelevaisuudesta tukea ja suojaa, mutta myös yksilöllä on ainakin teoriassa vastuu ryhmästä. Ryhmä on eri aikakausina ollut erilainen; keisarillisessa Kiinassa se oli lähinnä suurperhe, nykyään viiteryhmä on ydinperhe, koululuokka, työpaikka, sotilasosasto, ennen kaikkea työyksikkö, danwei. Dynamiikka on siitä huolimatta pysynyt varsin samanlaisena. Danwei, jota kiinalaiset ovat harvoin itse valinneet, on kontrolloinut myös siviilielämää: asuntoja, sosiaaliturvaa, ja siltä on täytynyt saada lupa työpaikan vaihtoon ja jopa avioitumiseen. Tässä yhteisöjen vallassa on myös positiivisia puolia: Kiinassa paikalliset ja sukuyhteisöt ovat perinteisesti hoitaneet monia sellaisia tehtäviä, jotka muualla ovat kuuluneet yhteiskunnan toimivaltaan. Kansantasavaltakin on perustanut paljon kollektiivisen omatoimisuuden, keskinäisen avun ja yhteisölle siirrettyjen tehtävien varaan.

Keskitetty johtajuus

Kiinassa on vahva keskitetyn valtion perinne: siellä ei ole juuri ollut kahtiajakoa hallinnossa tai ajattelussa. Valta oli keskittynyt keisarille, ainakin teoriassa. Toista valtakeskusta, esimerkiksi kirkkoa tai itsenäisiä kaupunkeja, ei ollut. Omaisuuden suoja oli puutteellinen hallitukseen nähden, joskin se myöhemmällä keisarikaudella vahvistui. Virallisesti yksilöllä ei juuri ollut valtapiiriä valtion ulkopuolella, käytännössä yksinvaltiaan käsi ei kaikkialle ulottunut.

Nykyäänkin hallitus nähdään loukkaamattomana. Sen valta voidaan kiertää, mutta sitä ei juuri suoraan uhmata – tai seuraukset puuttuvasta lojaaliudesta ovat ankarat. Kansantasavallassa keskushallinnon ja valtion paikallishallinnon struktuuri on paljolti sama kuin muinaisessa keisarikunnassa. Yksi vanhan ja uuden yhteiskunnan yhdistävä tekijä onkin se, että sekä kommunistiseen että kungfutselaiseen perinteeseen sopii yksityisyyden puute ja auktoriteettien suuri valta.

Eri aloilla, eri organisaatioilla, firmoilla on Kiinassa omat hierarkiapyramidinsa. Horisontaalista samantasoisten henkilöiden ja elinten yhteyttä ei ole aina edes saman organisaation sivuhaarojen välillä. Virkatie kulkee organisaatiossa alhaalta huipulle ja vasta siltä toiseen organisaatioon. Velvoitukset ja vastavuoroisuus ovat hyvin vahvoja ryhmän sisällä, mutta sen ulkopuolisiin voidaan suhtautua hyvinkin töykeästi. Se heijastelee osaltaan kungfutselaisuuden asteittaista ihmisrakkautta, joka vaihteli sukulaisuuden ja muun läheisyyden asteen myötä.

Kun ryhmäsidonnaisuus on selviö, myös ulkolaisiin suhtaudutaan helposti nimenomaan järjestyneenä ryhmänä, vaikka he itse näkisivät itsensä toisin. Ryhmällä on hyvä olla – tai kiinalaiset ainakin luulevat sillä olevan – johtaja, varajohtaja jne. sekä yhteinen struktuuri ja tarkoitus.

Johtajakeskeisyys näkyy sekä politiikassa että yrityksissä: kiinalaisessa yrityksessä kerrotaan olevan yksi mies, yksi ääni. Johtosysteemissä on kansantasavallan aikana tapahtunut monia kokeiluja ja vallan vaihtelua, dengiläisellä ajalla johtajat ovat saaneet valtaa selvästi lisää. Vertailuissa ylimmän johdon valta teollisuudessa on Kiinassa poikkeuksellisen suuri ja keskitason johtajien vähäinen. Kiinassa myös eri organisaatiotasot selvästi eroavat toisistaan. Tässä on eroa japanilaiseen systeemiin, jossa on kollektiivisempia malleja, vaikka kulttuuripohja onkin siellä paljolti samanlainen.

Ikä ja sukupuoli; suhteet ja kasvot

Iän kunnioitus on – samoin kuin siihen liittyvä ja uudelleen sallittu esi-isäin kunnioitus – ollut Kiinan kulttuurin pysyviä piirteitä. Tämä traditio on yhä vahva ja näkyy niin puolueen ja hallituksen ikärakenteessa kuin yleisemmissäkin asenteissa. Kiina on yhä etenkin vallan korkeimmilla tasoilla vanhainvallan maa.

Naisten asema on monessa suhteessa parantunut: kansantasavallassa miljoonat naiset tulivat mukaan työelämään. Korkeilla paikoilla naisia on yhä vähän niin yhteiskuntaelämässä kuin taloudessakin. Perinteinen sukupuolten erottelu on nykyäänkin vahva: sukupuolten välinen tutustuminen on vaikeaa. Vieläkin hyvin suuri osa kiinalaisista välttää fyysistä kosketusta toiseen sukupuoleen julkisuudessa kädenpuristusta lukuunottamatta; vanha polvi syrjäseuduilla välttää sitäkin.

Hierarkian ja byrokratian haitat voidaan jossakin määrin poistaa ja kiertää luomalla henkilöidenvälisiä suhdeverkkoja, guanxi. Niiden avulla voidaan hoitaa asiat ilman organisaation johdon kautta toiseen organisaatioon kulkevia virkateitä. Kysymyksessä ei ole ainoastaan kahdenvälinen palvelusten vaihto, vaan monipoiviset lukuisia henkilöitä käsittävät pitkät ketjut.

Yhteiskunnan hierarkkiseen rakenteeseen liittyy myös ”kasvojen” merkitys. Vanha periaate on, että jokaisella on tietty asema ja jokaisen tulee käyttäytyä sen mukaisesti ja saada sen mukainen arvonsa. Arvon kieltäminen, ”kasvojen” menetys, on pahimpia tappioita. Toisaalta myös loukkaaja menettää helposti paitsi loukatun myös muiden kunnioituksen. Vaikka vihastusta loukkauksesta ei osoiteta, kosto seuraa. Usein se tapahtuu etiketin puitteissa: se ei ilme aktiivisena vastustuksena vaan jatkuvana tiettyjen asioiden tekemättä jättämisenä.

Kasvoihin liittyy myös se, että kiinalaiset eivät mielellään anna suoraa kielteistä vastausta; sillä kasvot menevät siltä, jolta jotain kielletään. Ystäviä ja liikekumppaneita ei mielellään saateta sellaiseen asemaan. Ei sovi siis painostaa silloin, jos kerrotaan, että jokin paikka on nyt jostain kummallisesta syystä kiinni, matka on liian hankala, tai kysymyksiin ei vastata ensinkään.

Vastavuoroisuus hallitsee suhdeverkkojen velvoituksia: kiinalaista ei saa johtaa tilanteeseen, jossa hän ei voi vastata palveluksiin. On syytä vastaavasti itse kieltäytyä palveluksista tai lahjoista jne., jos ei aio vastata niihin vastaavilla lahjoilla tai palveluksilla.

Eroavaisuus, joka on toisaalta itsestäänselvyys, toisaalta harvemmin pohdittu, on yksityisyydessä. Kiinassa on aina ohut paljon väkeä, ja se on muokannut mentaliteetteja. Nykyaikanakin asumistason heikkous lisää kollektiivisuutta. Väitetään että monet kiinalaiset hermostuvat, kun joutuvat ulkomailla nukkumaan yksin huoneessa, jossa muiden hengitys ei luo turvallisuuden tunnetta. Naapurien on myös aina ollut valvottava toisiaan, sillä jo keisarivallan aikana luotiin paikallisia keskinäisen kontrollin organisaatioita. Valvonta on viime vuosina vähentynyt, mutta vieläkin se on tosiasia ja kohdistuu politiikan ohella moraaliin.

Päätöksenteossa kiinalaisia luonnehtii useimmiten varovaisuus, jopa hitaus ja perusteellisuus. Niinpä heille ei pidä pakkomyydä tai painostaa. Tähän liittyy kestäville suhteille ja tuttuudelle annettu merkitys. Liike-elämässä on yleensä suuri etu, jos yhtiöillä ja asioita hoitavilla henkilöillä on pitkäaikaiset suhteet.

Kiinalaisilla ehkä vielä suuremmatvaikeudet

Nykyään on paljon mietitty, kuinka länsimaalaisten tulee suhtautua kiinalaiseen kulttuuriin ja kuinka käyttäytyä Kiinassa. Tällöin on muistettava, että suhtautumisvaikeuksia on myös kiinalaisilla. Heille saattaa prosessi loppujen lopuksi olla vielä vaikeampi. Ulkomaille matkustaminen ja niihin varsinkin syvällisempi tutustuminen on ollut harvinaista. Tiedotusvälineissäkin on pitkään ollut varsin yksipuolinen kuva ulkomaailmasta. Vaikka tuntemus on parantunut, samoin kielitaito, on se silti usein varsin pinnallista. Ne koulutetut henkilöt, joiden kanssa pääasiallisesti seurustelemme ja neuvottelemme, tietävät luonnollisesti keskimääräistä enemmän ja ovat usein saaneet ulkomaille lähtiessään jonkinlaista opastusta, jopa käytännön asioiden preppausta. Silti monien arkielämän taitojen oppiminen saattaa olla kiinalaisille uskomattoman vaikeaa.

Koettelemuksia on monenlaisia. Otan tässä sinänsä pienen, mutta kuvaavan esimerkin ruokakulttuurin alalta: suomalaiset ja pohjoismaalaiset panevat tarjolle parastaan, mutta onnistuvat kokoamaan kiinalaisten kannalta vastenmielisen ateriakoostumuksen. Usein kiinalaiset valtuuskunnat joutuvat Suomessa ja saman tien muissa Pohjoismaissa nauttimaan joka ilta aterian, joka käsittää aluksi raakaa kalaa, sitten veristä pihviä suurina paloina (mahdollisesti kerma- ja juustokastikkeella), sekä lopuksi pieniä kivisiä marjoja, joista jokainen kivi on syljettävä erikseen pois. Tietysti kiinalaisten yksilölliset preferenssit vaihtelevat: tiedän kiinalaisia, jotka ovat nauttineet vahvoista juustoista, mutta myös kiinalaisia, jotka eivät ole lainkaan pystyneet syömään länsimaista ruokaa, vaan alkaneet vierailunsa lopulla pyörtyillä nälästä.

Entä suomalaiset arvot ja tavat?

Meidän kannaltamme suomalaisina on vielä syytä todeta, että kiinalaisten käsitys länsimaista ja niiden asukkaista on usein stereotyyppejä noudattava. Useimmiten kuva on saatu meille loppujen lopuksi varsin vieraasta kulttuurista, hyvin usein Amerikasta. Niin käyttäytymisen opetus kuin toiselta puolelta tavaroiden ja palvelusten tarjonta on suureksi osaksi suunniteltu mr. Smith ja mr. Brown mielessä.

Toisaalta kiinalaisista meille tarjottu oppikin on anglosaksisesti värittynyttä. Amerikkalaisissa oppaissa kehotetaan totisella naamalla välttämään monia tekoja, jotka eivät normaalijärkiselle suomalaiselle tulisi mieleenkään vakavien keskustelujen yhteydessä. Niissä myös pyydetään ymmärtämään, että kiinalaiset voivat keskustelussa pitää taukoja ja harrastaa hiljaisuutta: sen sietäminen ei liene suomalaisille mikään ongelma.

Onkin siis mietittävä, kuinka kiinalaiset kulttuuriarvot ja niihin nojaavat käytöstavat suhtautuvat juuri meikäläisiin tapoihin ja käsityksiin. Kiinalaiset ovat usein verranneet suomalaisia positiivisesti itseensä. Siinä lienee paljon kohteliaisuutta, mutta varmaan jossakin määrin vilpitöntä analyysiäkin. Toisaalta monet kansainväliset tutkimukset ovat todenneet nykykiinalaistenkin arvot meistä eroaviksi: kiinalaiset ovat meihin verrattuna paljon hierarkiantajuisempia ja statusorientoituneempia. Ehkä kuitenkin suomalainen pidättyvyys, vaikka pohjautuukin erilaiseen normistoon, saattaa olla hyvä asenne suhteessa kiinalaisiin. Suomalaisilla lienee sitä paitsi se hyvä puoli, että meillä ei ole uskoa oman kulttuurimme ja historiamme ainutlaatuisuuteen. Emme pienenä kansana myöskään elä harhaluulossa, että vastapuoli välttämättä tietäisi jotakin meistä tai kulttuuristamme.

Yksi tärkeä asia kohdattaessa vieraita kulttuureja on tuntea myös omansa. Ei siten, että olisi muistettava ulkoa sen saavutukset, vaan, että osaamme huomata ja analysoida, mikä ajattelussamme ja käytöksessämme – hyvässä ja pahassa – on omaa kulttuurisidonnaisuuttamme, suomalaisuutta, pohjoismaalaisuutta, eurooppalaisuutta. Sen tietäminen auttaa suhtautumaan myös toisiin kulttuureihin.