Kiinan kevättä ja syksyä

Keväällä 30 vuotta sitten Kiinan tulevaisuus vaikutti valoisalta. Kaikki ovet olivat avoinna, kaikki tuntui olevan mahdollista. Syksyllä monet tulevaisuuden ovista oli pantu tiukasti lukkoon. Tänään moni ovista on ruostunut lopullisesti kiinni. Seuraako pitkää syksyä vielä pidempi ja synkempi talvi?

Kommunistisen puolueen valta-asema Kiinassa on tänään vahvempi kuin koskaan. Pekingin kevättä 30 vuotta sitten seuratessani sellainen tulevaisuus ei tuntunut lainkaan mahdolliselta. Silloin arvailtiin, pysyykö puolue vallassa vielä viisi vai peräti kymmenen vuotta ja kaatuuko se rauhanomaisesti vai väkivalloin. Syitä tällaiseen ajatteluun oli kaksi.

Toisaalta 1980-luvun loppupuolella Kiinassa näytti siltä, että yhteiskunnallisen ja kulttuurisen keskustelun vapautuminen oli peruuttamatonta. Lehtikioskeista saattoi löytää oikeita uutisia ja kärkevää keskustelua. Kirjakauppoihin tuli uusia käännöksiä ulkomaisista, aiemmin kielletyistäkin kirjoista. Televisiosarja Heshang (”Joen kuolinlaulu”) kehotti kesällä 1988 kiinalaisia kysymään, miksi tiede ja demokratia olivat tuontitavaraa. Kaduilla ja gallerioissa esiteltiin kokeilevaa runoutta sekä video- ja kuvataidetta. Syntyi kirjallisuussalonkeja ja väittelypiirejä. Yhtä vaikutusvaltaisimmista johti astrofyysikko Fang Lizhi, joka julisti uskoa tieteeseen eikä ideologiaan. Kiinan oli vallannut wenhua re, kulttuurikuume, ja opiskelijamaailma oli käymistilassa. Opiskelijat osoittivat mieltään eri puolilla Kiinaa vaatien poliittisia reformeja, mutta Nanjingissa 1988 myös rasistisesti afrikkalaisia vaihto-opiskelijoita vastaan. Yhtä kaikki, ihmiset halusivat äänensä kuuluville.

Toisaalta vuoden 1989 loppupuolella kävi ilmeiseksi, että peruuttamattomaksi luultu olikin pysäytetty. Samalla tiedot sadoista kuolonuhreista ja katutaistelujen jäljet tuntuivat sanovan, että tällainen hirmuvalta ei voi jatkua. Kaatuihan jouluna Romanian Ceaușescunkin diktatuuri. Mutta ennusteet Kiinan kommunistisen puolueen tuhosta eivät toteutuneet nekään.

Kevät 1989

Mitä siis Kiinassa tapahtui keväällä 1989, mitä siitä seurasi ja miksi? Tapahtumia kerrataan muissa uusimman Kiina sanoin ja kuvin -numeron artikkeleissa (KSK 2/2019). Totean vain, että sen paremmin puhuminen ”opiskelijaliikkeestä ” tai ”demokratialiikkeestä” kuin keskittyminen Pekingin tapahtumiin eivät anna oikeaa kokonaiskuvaa Kiinan keväästä 1989.

Mielenosoituksiin osallistui kaupunkilaisia kaikista yhteiskuntaluokista. Liikehdintä kanavoi kaupunkilaisten pettymyksen siihen, että talousuudistukset olivat siihen saakka hyödyttäneet maaseudun asukkaita, kun taas tulotaso kaupungeissa oli jäänyt kehityksestä jälkeen. Myös puolue-eliitin korruptio oli yleinen tyytymättömyyden aihe. Mielenosoituksia oli tästä syystä ympäri Kiinaa. Myös opiskelijat olivat aktiivisia muuallakin kuin Pekingissä.

Pekingissä jopa Kansan päivälehden toimituskuntaa ja kommunistisen puolueen kaadereita osallistui mielenosoituksiin. Englanninkielisen puolivirallisen ajankohtaislehden Beijing Review’n toukokuun lopussa ilmestyneessä numerossa oli valokuvaliite Tian’anmen-aukion mielenosoittajien nälkälakkolaisista ja heidän haastattelujaan. Vaikka lehden seuraavassa numerossa palattiin taas tiukan propagandistiselle linjalle, oli selvää, että toimitus tunsi suurta sympatiaa mielenosoituksia kohtaan.

Ihmiset toivoivat parasta mutta pelkäsivät pahinta. Kaikki ymmärsivät, että kommunistinen puolue ei aikonut katsella mielenosoituksia loputtomiin sivusta. Tiedettiin hyvin, että puolue piti länsimaista liberalismia uhkana sen ideologiselle ylivallalle. Puolue oli aloittanut jo 1986 kampanjan ”sosialistisen henkisen sivilisaation” edistämiseksi. Puoluesihteeri Hu Yaobang erotettiin tammikuussa 1987, kun todellista valtaa kulissien takana käytellyt Deng Xiaoping katsoi hänen osoittaneen liikaa myötämieltä poliittisen reformin vaatijoita kohtaan. Dengin ja puolueen vanhoillisen siiven silmissä Puolan Solidaarisuus-liikkeen menestys ja Neuvostoliiton Gorbatšovin uudistukset olivat vaaran merkkejä.

Juuri Puolan esimerkin valossa mielenosoituksissa oli kommunistisen puolueen kannalta vaarallisinta vaatimus itsenäisestä työväenliikkeestä. Huhtikuussa 1989 Pekingiin perustettiin Kiinan ensimmäinen autonominen ammattiyhdistys, jonka johtoon nousi rautatietyöläinen Han Dongfang. Opiskelijoiden puolue saattoi uskoa palaavan koteihinsa kesälomien alettua, mutta puolueesta riippumattoman ammattiyhdistysliikkeen laajeneminen oli riski, jonka ei voitu antaa toteutua.

Toukokuun puolessavälissä mielenosoittajat nöyryyttivät valtiojohtoa estämällä Tian’anmen-aukion käyttämisen Gorbatšovin valtiovierailun vastaanottoseremonioihin. Puolueen pääsihteeri Zhao Ziyang vetosi kyynelsilmin aukion mielenosoitusten lopettamisen puolesta. Hän tiesi Dengin kovan linjan voivan johtaa äärimmäisiin toimenpiteisiin (Zhaon muistelmista kirjoitin Kiina sanoin ja kuvin -lehden numerossa 2-3/2009 otsikolla ”Kuolleen miehen ääni”). Hänet syrjäytettiin puolueen johdosta ja Pekingiin julistettiin sotatila 20.5. Armeijan joukot eivät kuitenkaan päässeet etenemään kaupungin keskustaan yli miljoonan kaupunkilaisen tukkiessa kadut. Yleinen suuttumus kasvatti mielenosoittajien määrän ennennäkemättömän suureksi, ja Tian’anmen-aukiolla päivystivät niin opiskelijat kuin työläiset.

Kesäkuun 3. ja 4. päivän välisenä yönä muualta Kiinasta komennetut armeijan yksiköt ryhtyivät kukistamaan ”vastavallankumouksellista kapinaa”, kuten sotilaille uskoteltiin. Kaupunkilaisten katusulut murskattiin panssariajoneuvoilla ja Tian’anmen-aukio saarrettiin. Mielenosoittajat päästettiin poistumaan. Oletetaan, että itse aukiolla ei tullut kuolonuhreja, mutta tästä ei ole varmuutta. Sotilaat ammuskelivat ajoittain summittaisestikin pelätessään ”kapinallisjoukkojen” vastaiskuja. Sen sijaan katutaisteluissa kuoli satoja siviilejä sekä (virallisen tiedon mukaan) yli 20 sotilasta.

Syksy 19892019

Kävin syksyllä 1989 Pekingissä. Tian’anmen-aukion laatoituksessa näkyi telaketjujen jälkiä, ja tankilla oli ruhjottu jopa Kansan marttyyrien muistomerkin portaita. Muistomerkin ylätasanteella, jossa opiskelijajohtajat olivat pitäneet päämajaansa, oli konetuliaseen luodinreikiä ihmisen rintakehän korkeudella. Mitään näistä jäljistä ei ollut korjattu, ja tunnelma aukiolla oli pysähtynyt ja painostava.

Ostin matkallani kaksi kuvateosta, toisen Hongkongista ja toisen Pekingistä. Ensin mainittu kuvasi kevään tapahtumia aktivistien, jälkimmäinen viranomaisten näkökulmasta. Jälkimmäisessä on kuvia sotilaiden hirtetyistä, poltetuista ja silvotuista ruumiista. Niillä haettiin oikeutusta sotilaiden aseiden käytölle. Mutta kun on nähnyt kuvat ja filmit siitä epätoivoisesta taistelusta, jota pekingiläiset kävivät sotilaskolonnia vastaan sekä haavoittuneista ja kuolleista nuorista, joita vietiin kaikilla mahdollisilla kulkuvälineillä turvaan, ymmärtää hyvin, että kaupunkilaisten viha on saattanut purkautua hirmutekoina sotilaita kohtaan.

Mitä sitten Kiinassa on tapahtunut vuoden 1989 jälkeen? Yksi tragedian seuraus oli yhteiskunnallinen apatia: usko muutoksen mahdollisuuteen hävisi. Samaan aikaan talouskasvu jatkui ja saavutti kaupunkilaisväestönkin, joten uusi sukupolvi keskittyi ansaitsemaan rahaa. Yliopistokoulutettujen tavoitteena ei enää ollut ura virkamiehenä vaan hyväpalkkainen työ ulkomaisessa yrityksessä. Edustuksellinen demokratia jäi kaukaiseksi haaveeksi, jos edes sellaiseksi. Kiinan valtiollinen media on ilman suuria vaikeuksia kyennyt maalamaan kuvan länsimaisesta demokratiasta tehottomana, korruptoituneena ja yhteiskunnallista hajaannusta lietsovana järjestelmänä.

Poliittisen järjestelmän epädemokraattisuuden tilalle on tullut uusia huolenaiheita, kuten ympäristöongelmat ja niihin liittyvä huoli ruokaturvallisuudesta. Niiden suhteen Kiinan hallitus on osoittanut ymmärtäväisyyttä ja ryhtynyt toimiin tilanteen parantamiseksi. Ympäristöaktivismista on tullut eräänlainen varoventtiili, jonka kautta kansalaisten vaikutushalu voi rakentavasti ja valvotusti purkautua.

Lisäksi kontrolli ja sensuuri ovat tiukentuneet niin, että puolueen kannalta vaarallinen järjestäytyminen on hyvin vaikeaa. Nykyään Tian’anmen-aukiolle menijöitä valvotaan tarkkaan. Kiinalaisen Baidu-hakukoneen tarjoamilla Tian’anmenia koskevilla nettisivuilla ei ole yhtään viittausta vuoden 1989 tapahtumiin. Nykyajan kiinalaisnuoriso ei välttämättä tiedä lainkaan, mitä heidän kolmen vuosikymmenen takaiset edeltäjänsä ajattelivat ja tekivät.

Ennaltaehkäisyn lisäksi viranomaiset ovat myös viisastuneet voimankäytön suhteen: tankkien ja konetuliaseiden sijaan nykyään käytetään vesitykkejä ja pippurikaasua, ja mielenilmauksiin reagoidaan nopeasti ennen kuin niihin osallistuvat ihmismäärät kasvavat hallitsemattoman suuriksi. Erilaisia mielenosoituksia ja lakkoja sattuu Kiinassa päivittäin satoja, mutta ne on saatu pidettyä paikallisina ja toisistaan erillisinä.

Talvi tulee?

Talouskasvu – sekä todellinen että uskoon perustuva – on oopium, jolla Kiinan kansa on saatu pidettyä tyytyväisenä. Ensi vuonna vietetään ”kohtalaisen hyvinvoivan yhteiskunnan rakennustyön loppuunsaattamisen” juhlavuotta. Todellisuudessa tänään, 30 vuotta Pekingin kevään jälkeen, kasvu on käynyt niin hitaaksi, että usko parempaan tulevaisuuteen horjuu. Työväestön oikeudet ovat yhä huonolla tolalla ja oikealle ay-liikkeelle olisi tarvetta, kun monet talousvaikeuksiin ajautuneet yritykset ovat jättäneet palkat maksamatta ja viranomaiset ovat usein asettuneet yritysjohdon puolelle. Lisäksi siirtotyöläisten oikeudet ovat retuperällä.

Kommunistisen puolueen ankara korruptionvastainen kampanja on purrut moniin korruption ilmentymiin, mutta korruption hävittäminen rakenteellisena ongelmana edellyttäisi yhteiskunnan läpinäkyvyyttä ja oikeusvaltiota. Näiden edellytysten toteutumisessa Kiina ei ole mennyt eteen- vaan taaksepäin. Poliittisesta reformista ei ole merkkiäkään, ja vähemmistöalueilla, kuten Xinjiangissa ja Tiibetissä, kärsitään suoranaisesta sorrosta. Uudelle Pekingin keväälle olisi kansan keskuudessa tilausta, mutta puolue ei ole aikeissa antaa sellaiselle tilaa.

”Tian’anmenin äidit” -niminen ryhmittymä on rohkeasti vaatinut vuoden 1989 tapahtumien uudelleenarviointia sekä oikeutta surra lapsiaan julkisestikin. Kommunistinen puolue myönsi kulttuurivallankumouksen virheeksi vuonna 1981. Kun Pekingin keväästä on kulunut jo kolme vuosikymmentä eikä puolue ole esittänyt minkäänlaista itsekritiikkiä, on ilmeistä, että puolue ei katso syyllistyneensä virheisiin. Niinpä Pekingin kaduilla kuolleiden mielenosoittajien maineen palautusta on turha odottaa. Päinvastoin, puolue haluaa ihmisten unohtavan menneen ja pitävän katseensa tulevassa, kommunistisen puolueen satavuotisjuhlavuodessa 2021 ja Kiinan unelmassa.

Kiinan unelma ei kuitenkaan ole kiinalaisten oma unelma. Unelman sisällön päättää kommunistinen puolue. Pitää toivoa, että talouskasvun hidastuminen ei johda ainoastaan kurin kovenemiseen vaan pakottaa myös puolueen kuuntelemaan kansaa herkemmällä korvalla kuin tähän asti. Muutoin tulee talvi.

Jyrki Kallio (KSK 2/2019)

Suomi−Kiina-seuran vahvoja naisia Aune Laurikainen

Suomi−Kiina-seuran perustajajäsen ja seuran ensimmäinen pääsihteeri (1951−1970) oli järjestön äitihahmo, jonka ympärille kaikki seuran toiminta pitkälti rakentui 1950-luvulta 1960-luvun loppuun. Hänen pääsihteerikaudellaan seura koki sekä nopean kulttuurivaihdon nousukauden että kommunistisen liikkeen jakautumisen, kuin myös pitkän harppauksen ja kulttuurivallankumouksen ristiriitaiset vaikutukset seuran toimintaan.

Aune Lydia Laurikainen (os. Koskelainen) syntyi 16. syyskuuta 1909 Helsingissä ja kuoli kotikaupungissaan vuonna 1989. Hänen puolisonsa oli Uuno Arvo Laurikainen ( 10 . 7. 1906−08.06. 1976), joka toimi Suomi−Neuvostoliitto-Seuran taloudenhoitajana. Aune ja Uuno Laurikaisille syntyi kaksi lasta, Arvo ja Erna, joista Arvo toimi seuran julkaisun Kiina sanoin ja kuvin -lehden toimittajana ja päätoimittajana sekä näyttelyvastaavana 1950-luvun loppupuolelta vuoteen 1970.

Taustaa

Aune Laurikainen oli vakaumuksellinen kommunisti. Matti Salminen kirjoittaa Aune Laurikaisen taustasta Pentti Haanpään tarina (Into, 2013) -kirjassaan seuraavaa:

”Itse olen käyttänyt Etsivän keskuspoliisin (EKP) muistioiden ohella Kansan Arkistossa olevia lähdeaineistoja ja Suomen kommunistisen puolueen kaaderijaoston tietoja, joissa on silloisen puoluekurin vuoksi tarkat tiedot suomalaisista kommunisteista. Samassa paikassa on myös Laurikaisen oma selvitys itsestään ja toiminnastaan. Seuraava kuvaus on yhdistelmä näistä molemmista tietolähteistä. Totuus on jossain siellä välillä, koska kaikki tietolähteet pohjautuvat ilmiantajien antamiin tietoihin, tarkkailuun ja vihjailuihin, joiden todenperäisyyttä on mahdoton tarkistaa.

Aune Laurikainen, omaa sukua Koskelainen, oli syntynyt Helsingissä 1909. Kovan luokan kommunisti hän oli, siitä ei ole epäilystäkään. Kaaderijaoston papereissa on jopa luonnekuva: ’Luonteeltaan itsenäinen, mutta äkkipikainen ja kova. Työntekijänä tarmokas ja työkykyinen.’

Laurikainen itse kertoi liittyneensä Suomen kommunistiseen puolueeseen vasta 1932, vaikka kaaderijaoston papereissa ajankohdaksi ilmoitetaan vuosi 1926. Jotain hän kuitenkin puolueen eteen teki jo 1920-luvulla, sillä hänet pidätettiin ensimmäisen kerran epäiltynä valtiopetoksesta vuonna 1928. Toisen kerran hänet pidätettiin kaaderijaoston papereiden mukaan 1938. EKP:n tietojen mukaan Laurikainen kävi 1935 Moskovan Lenin-koulun ja palasi takaisin Suomeen 1937. Pidätys 1938 ei johtanut pitkään vankeustuomioon, sillä talvisodan jälkeen Laurikainen toimi vasta perustetun Suomi–Neuvostoliitto-Seuran (SNS) sihteerinä. Hän oli myös Kansankulttuuri-kustantamon perustajajäsen vuodelta 1940.

Molemmat tietolähteet kertovat, että sekä Aune että hänen miehensä Uuno Laurikainen otettiin turvasäilöön marraskuussa 1940. Turun hovioikeus julisti joulukuussa 1941 heidät vangituiksi. Aune Laurikainen sai kuuden vuoden tuomion valtiopetoksen valmistelusta. Sodan jälkeen hänet vapautettiin.

Laurikainen jatkoi SNS:n sihteerinä. Kaaderijaoston papereiden mukaan hänen tehtäviinsä kuului SKDL:n julkaisujen toimittaminen. Vuonna 1950 hän kävi Sirola-opiston jatko- ja kertauskurssin. Vuonna 1952 hän halusi itse pois aiemmasta työtehtävästään ja hänestä tuli 1951 perustetun Suomi-Kiina-seuran sihteeri.”

Aune Laurikainen esittelee bambukaiverrustyötä presidentinrouva Alli Paasikivelle Stockmannilla pidetyssä kiinalaisen käsityön näyttelyssä 1955. (Suomi–Kiina-seuran kuva-arkisto)

Mukava ihminen

Matti Salmisen kuvaus Aune Laurikaisesta luo kuvan kovapintaisesta politrukista, mutta hänet tunteneet haastattelemani ihmiset muistavat Aune Laurikaisen ”hyvin mukavana ihmisenä”. Niin tai näin, on melko ilmeistä, että Aune Laurikainen sai tehtäväkseen panna pystyyn Suomi−Kiina-seuran Suomi−Neuvostoliitto-Seuran mallin mukaan. Kuka tuon tehtävän antoi, SKP, kiinalaiset, vai molemmat tahot yhdessä, sitä on vaikea selvittää. Tiedetään, että Tukholmasta käsin Suomenkin asioita hoitanut Kiinan lähetystön asiainhoitaja, kenraali Geng Biao, vieraili Suomessa vuoden 1951 alussa, vähän ennen Suomi−Kiina-seuran 15.6. tapahtunutta perustavaa kokousta. Asiainhoitajan vierailu Suomessa ainakin vauhditti, jollei pannut alulle, seuran perustamista.

Kommunistien yhteinen asia

SKP:n aktiivin oli varmasti 1950-luvun alussa helppo ryhtyä rakentamaan Suomi−Kiina-seuraa, sillä olivathan Neuvostoliiton ja Kiinan kommunististen puolueiden välit tuolloin, ainakin julkisuudessa, hyvät. Seuran toiminnan rahoittaminen tapahtui, ainakin välillisesti, ulkopuolisen tuen turvin. Aivan ensimmäisinä toimintavuosina kirjattiin seuran tuloihin suhteellisen suuria summia ulkopuolisina lahjoituksina. Keneltä lahjoitukset tulivat ei näy arkistojen tiedoista. Myöhemmin 1950-luvulla seura ansaitsi osan toimintavaroistaan myymällä kiinalaisten lahjoittamien käsityötaiteen näyttelyiden esineitä eri puolilla Suomea järjestettyjen näyttelyiden yhteydessä sekä arpajaisten avulla. Seura hankki tuloja myös ostamalla kiinalaisia käsityötaide-esineitä ja kulutustavaroita myytäviksi myyjäisissä. Seuran arkistosta löytyneet kirjeet seuran kiinalaiselle veljesjärjestölle kertovat, että jossakin vaiheessa kiinalaiset ovat alkaneet antaa Suomi−Kiina-seuralle säännöllistä kuukausittaista avustusta. Tilanne kuitenkin alkoi muuttua 1960-luvun alussa. Nyt ei Kiinalla enää ollut aikaisemmassa määrin varaa lähettää näyttelyitä ja taiteilijaryhmiä Suomeen, mutta suora ja epäsuora seuran taloudellinen avustaminen kuitenkin ilmeisesti jatkui.

Mistä tulot?

Edellä kerrotusta huolimatta oli seuran kulttuurivaihtotoiminta 1950- ja 1960-luvuilla sekä laajaa että vähitellen poliittisestikin monipuolista, mistä kunnia varmaankin kuuluu sekä ahkeralle pääsihteerille että 1956 puheenjohtajaksi valitulle Urho Kähöselle ja vuodesta 1960 vuoteen 1969 puheenjohtajana toimineelle Toivo Teranteelle. Seuran talouden rakennetta ja suhdetta Kiinaan 1960-luvulla kuvaa hyvin arkistosta löytynyt kirje kiinalaiselle veljesjärjestölle syksyltä 1965 sen jälkeen kun seura oli järjestänyt ensimmäisen turistimatkan Suomesta Kiinaan.

”Helsinki 20.10.1965.
Kiinan Ulkomaisia Kulttuurisuhteita Hoitava Seura Peking

Hyvät Ystävät.

Olemme hyvin kiitollisia teille kaikesta siitä avusta, jonka Kiinassa viime elokuussa vieraileva seuramme turistiryhmä sai teidän taholtanne. Matka oli onnistunut ja kaikki matkaan osallistuneet henkilöt ovat olleet hyvin tyytyväisiä.

Samoin kiitämme niistä lähetyksistä, joita saimme Kiinan Kansantasavallan 16-vuotisjuhlien merkeissä seuramme käytettäviksi. Lähetys sisälsi postikortteja, muutamia postimerkkejä, paperinleikkauksia, kaksi diapositiivisarjaa ja muutamia kirjoja. Käytämme niitä näyttelyjemme yhteydessä.

Suomi-Kiina Seura (seuran nimen virallinen kirjoitusasu uudistettiin Kiina sanoin ja kuvin -lehden numerosta 3/1986 lähtien muotoon Suomi−Kiina-seura, vanhoissa sitaateissa käytetään vanhaa kirjoitusasua) on saanut 112 suurikokoista valokuvaa, joista voidaan valmistaa valokuvanäyttely. Mutta näyttelyn valmistamiseen ja esillepanoon ei meillä ole varoja.

Suomi-Kiina Seura saa avustuksena teiltä 2.200 markkaa (3928,10 € nykyrahassa) kuukaudessa. Seuran huoneiston vuokra on sähkön kanssa 1.100 mk (1964,05 €) kuukaudessa. Palkkamenot ovat 2.100 mk (3.749,55 €) kuukaudessa (3 henkilöä).Joka kuukausi välttämättömät kulumme ovat 1.000 mk (1.785,50 €) suuremmat kuin avustuksemme. Kaikki muut menot (posti-, puhelin-, toimistotarvike-, siivous-, näyttely-, myyjäis-, ilmoitus- ym.) meidän on yritettävä hankkia myyjäistemme avulla. Valtiolta olemme saaneet tänä vuonna apua 2.000 mk (3.571,00 €).

Kiinaa koskevien näyttelyjen yhteydessä olemme pitäneet myyjäisiä, joista olemme saaneet tuloja näyttelymenoja varten. Nykyisin suomalaiset liikkeet tilaavat niin paljon kiinalaista tavaraa ja myyvät niitä kaupoissaan, että meidän ansiomme myyjäistämme ovat tuntuvasti vähentyneet. Lisäksi meillä on vaikeuksia ostaessamme tavaroita Kiinasta. Eräät kiinalaiset liikkeet antoivat meille aikaisemmin alennuksia ja pitempiä maksuaikoja, mutta tänä vuonna he ovat ottaneet alennukset pois ja vaativat tavaroistaan maksun heti. Me olemme aikaisemmin maksaneet laskumme täsmällisesti sopimusten mukaan. Olemme erittäin pahoillamme nykyisestä käytännöstä.

Suomi-Kiina Seuran perustamisesta tulee 15.6.1966 kuluneeksi 15 vuotta. Meillä on siis menossa juhlavuosi. Olemme suunnitelleet tämän juhlavuoden aikana pidettäväksi erilaisia näyttelyitä, elokuvapäivät, kirjallisuusesittelyjä, esitelmätilaisuuksia, jäsenhankintakilpailut jne. Mutta näihin järjestelyihin meillä ei ole varoja. Olemme vakavasti ajatelleet luovuttaa pois huoneiston, jossa seuran toimisto sijaitsee. On suuri vahinko jos seura menettää huoneistonsa, sillä se on keskeisellä paikalla ja yleisö on 15 vuoden ajan tottunut käymään toimistossamme, näyttelyissämme ja myyjäisissämme ja tutustumaan täällä Kiinaan ja aineistoon Kiinasta.

Henkilökuntaamme kuuluu sihteeri, joka hoitaa suunnitelmat, kokoukset, kirjeenvaihdon, kirjanpidon ja yleensä ulospäin suuntautuvan yhteydenpidon; Kiina sanoin ja kuvin -lehden päätoimittaja, joka valmistaa lehden, hoitaa myyjäiset ja näyttelyt; toimistoapulainen, jonka tehtävänä on filmien lainaukset, postitukset, kiinalaisten lehtien tilaukset ja jäsenkortiston hoitaminen.”…

Kirje päättyi toivomukseen tulevasta yhteistyöstä melko topakoin sananmuodoin seuraavasti:

”Toivoisimme, että Kiinan Ulkomaisia Kulttuurisuhteita Hoitava Seura ystävällisesti harkitsisi minkälaisia mahdollisuuksia on olemassa Suomi-Kiina Seuran toiminnan tukemiseksi. Ehdotamme puolestamme Suomi-Kiina Seuran toiminnan jatkamiseksi seuraavaa:

1. Määrärahan korottamista menoja vastaavasti;
2. Kiinalaisen näyttelyaineiston uusimista;
3. Entisten ehtojen voimassa pitämistä kiinalaisissa liikkeissä, jotka ovat Suomi-Kiina Seuran liikevaihdossa;
4. Kulttuurivaihdon lisäämistä Suomen ja Kiinan välillä mm. kirjallisuuden kääntämistä;
5. Kiinalaisten elokuvapäivien järjestämistä huhtikuussa 1966 ja elokuvataiteilijain vierailua päivien aikana Suomessa;
6. Kolmen kiinalaisen taiteilijan (laulaja, kansallinen soittaja ja tanssija) vierailu Suomi-Kiina Seuran 15-vuotisjuhlissa toukokuun lopussa 1966;
7. Grafiikan luennoitsijan vierailu Suomessa 1966 keväällä (prof. Aukusti Tuhkan ehdotus);
8. Kiinalaisen neulaterapiaa hallitsevan lääkärin vierailu Suomessa luennoimassa 1966 keväällä.

Nämä ovat toivomuksia, joista valitsette teille sopivat. Jos nämä toivomuksemme voitaisiin täyttää, yhteistyömme Suomen ja Kiinan kulttuurivaihdon hyväksi astuisi pitkänaskeleen eteenpäin.

Toivotamme seurallenne menestystä ja jäämme odottamaan vastaustanne. Kunnioittavasti.

Suomi-Kiina Seura: Aune Laurikainen”

Erilaisten valtuuskuntien vaihto oli vilkasta 1950-luvulla. Kuvassa Kiinan kansalliskirjaston apulaisjohtaja Zhuo Gong saapumassa Suomeen 10.10. 1957. Lentokentällä häntä olivat vastassa pääsihteeri Aune Laurikainen ja suurlähettiläs Chen Xinren. (Suomi–Kiina-seuran kuva-arkisto)

Kiina toimitti ja maksoi

Tiedot seuran saamista suorista kuukausiavustuksista Kiinasta hieman himmentävät Aune Laurikaisen johtaman seuran saavutuksia kulttuurivaihdon saralla − kulttuurivaihto on tapahtunut sisällöltään valtaosin Kiinan toimittamana ja melko pitkälti Kiinan kustantamana.

Suomen opetusministeriö myönsi ensimmäisen toiminta-avustuksen Suomi−Kiina-seuralle vasta vuonna 1965 ja tuolloin avustussumma oli 2.000 mk (nykyrahassa 3.571 €). Seura vastasikin avustuspäätökseen kiitoksella ja pyynnöllä korottaa avustus 10.000 markkaan (17.855 €). (Vasta maitten välille solmittujen kulttuurivaihto-ohjelmien ja kulttuurivaihtosopimuksen solmiminen 1984 vakiinnuttivat Suomi−Kiina-seuralle säännöllisen toiminta-avustuksen Suomen opetusministeriöltä.)

Suomi−Kiina-seuran saama suora tuki Kiinasta päättyi myöhemmin vuoden 1979 lopussa, jolloin seura sai viimeisen kerran lehtiavustusta Kiinasta Kiina sanoin ja kuvin -lehden toimittamista varten. Tuolloin avustuksen suuruus oli seuran kirjanpidon mukaan 24.400 mk (13.298,00 €). Ei liene sattumaa, että avustuksen päättyminen osui yksiin sen kanssa, että seura oli vuoden 1979 alussa pyytänyt Amnesty Internationalilta arviota Kiinan ihmisoikeuksien tilasta ensimmäisen kerran lehteen 1/1979. Edellä mainittua syy-yhteyttä ei koskaan suoraan kerrottu seuran toimihenkilöille, mutta mutkan kautta se ymmärrettiin. Vuoden 1980 alusta lähtien seura onkin voinut ylpeänä julistaa toimivansa täysin kotimaisen rahoituksen varassa.

Välit kiristyvät

Kulttuurivallankumous kärjisti seuran pääsihteerin ja hänen Kiina sanoin ja kuvin -lehden päätoimittajana toimineen poikansa Arvo Laurikaisen välejä Suomessa toimineisiin kiinalaisiin diplomaatteihin. Oma lukunsa tietenkin ovat olleet Laurikaisten henkilökohtaiset suhteet Suomen kommunistisen puolueen sisällä − tämän kirjoittajalle on selvää, että Laurikaisille oli kehittynyt pitkän työrupeaman aikana läheiset suhteet Kiinaan ja kiinalaisiin, eikä sitä varmaankaan katsottu kaikissa kommunistipiireissä hyvällä. Hyvin paljastavana dokumenttina Laurikaisten suhteesta kiinalaisiin diplomaatteihin kulttuurivallankumouksen alkamisen jälkeen toimii Arvo Laurikaisen muistio siitä, kuinka Kiina sanoin ja kuvin -lehti 1/1967 saatiin hyvin vaikean prosessin kautta synnytetyksi. Muistio paljastaa myös sen, kuinka tarkasti kiinalaiset diplomaatit puuttuivat seuran julkaisun sisältöön sekä sen mistä lehden artikkelit tuolloin olivat peräisin:

Kuinka lehti tehtiin

”Muistio Kiina sanoin ja kuvin -lehden numeron 1/1967 suunnittelusta ja toimitustyöstä.

2.2. 1967. Arvo Laurikainen (AL) vastaanotolla Kiinan suurlähetystössä herra Wun luona. Keskusteltiin lehden sisällöstä.

Herra Wu toi heidän kantanaan julki, että lehdessä tulisi enemmän julkaista poliittista aineistoa. Hän ehdotti lehden pääartikkeleiksi Uutisia Kiinasta numerossa 3/1967 julkaistua 22 liuskaa pitkää artikkelia ’Viekää kulttuurivallankumous loppuun saakka’ sekä Mao Zedongin artikkelia ’Vihollisen hyökkäilyn kohteeksi joutuminen ei ole paha asia, vaan hyvä asia’.

AL pyysi Wulta myös maataloutta ja teollisuutta koskevia artikkeleita, joita AL sai kaksi teollisuutta koskevaa artikkelia.

AL selosti Wulle, että ruotsinmaalaisessa sosialistisessa aikakauslehdessä Clarté numerossa 1/1967 on julkaistu mielenkiintoisia artikkeleita Kiinan kulttuurivallankumouksesta. Artikkelit ovat parhaillaan käännöstyön alaisina, joten niitä ei vielä voi arvostella. Käännöstyön suorittaa kirjailija Elvi Sinervo.

Wu ilmoitti välittömästi, että kiinalaiset itse parhaiten tietävät, mitä Kiinassa tapahtuu ja epäili ulkomaalaisten kirjoittamien artikkeleiden tarkoitusperiä ja luotettavuutta. AL ilmoitti, että luotettavuus ja tarkoitusperät luonnollisesti tutkitaan ennen artikkelien julkaisemista. Herra Wu vaati, että hän saa tarkastaa artikkelit ennen lehden painoon menoa.

Herra Wu myös ilmoitti, että hänen antamansa artikkelit tulee julkaista sellaisenaan, lyhentämättöminä. Artikkelien lyhentäminen loukkaa niiden kirjoittajia. Jos lyhennyksiä taittoteknillisistä seikoista (artikkeli ei muuten mahtuisi lehteen) suoritetaan, tulee asia esittää Wulle ensin. Samoin tulee ilmoittaa otsikkoehdotukset, jos alkuperäiset otsikot eivät sovi. Hänelle tulee myös näyttää korrehtuuriliuskat ja sivuvedos kuvateksteineen. Wu sanoi myös, että lehden alkuosassa voidaan julkaista muutamia kuvia, loppuosassa ne eivät ole tarpeen. Hän ilmoitti myös, että jatkoartikkeli ’Kiinalainen maantieto’ tulisi tilanpuutteen vuoksi jättää pois tästä numerosta.

Keskusteltaessa artikkelista ’Viekää kulttuurivallankumous loppuun saakka’ AL ehdotti, että artikkeli väliotsikoidaan sen luettavuuden helpottamiseksi ja kiinnostavuuden lisäämiseksi. Wu suhtautui asiaan epäillen kykyämme laatia ’oikeat’ väliotsikot. Hän vaati, että väliotsikkoehdotukset tuodaan hänelle nähtäviksi ennen lehden julkaisemista.



3.3. 1967 Neuvottelu herra Wun kanssa suurlähetystössä. AL esitteli Wulle lehden sivuvedoksen. Herra Wu esitti siitä seuraavaa:

1. Clartésta käännettyä artikkelia ’Kulttuurivallankumouksen historiallista taustaa’ ei saa julkaista, koska se ei ole sopiva. Muita syitä ei esitetty. AL yritti selvittää Wulle artikkelin tarkoitusperiä. Keskustelusta ei tullut tuloksia, Wu pysytteli tiukasti kannallaan.

2. Clartén artikkelista ’Punakaarin päämajassa’ keskusteltaessa AL vasta ilmitoi sen, että sen oli kirjoittanut Anna-Louise Strong (yhdysvaltalainen journalisti ja Kiinan-mielinen vasemmistolainen aktivisti). Se jonkin verran häkellytti Wuta, mutta sitten hän sanoi, että haluaa tarkistaa alkuperäisartikkelin. AL arveli, että englanninnos olisi julkaistu Foreign Language Press -kustantamon toimesta Pekingissä, mutta ei ollut varma.

3. Artikkelia ’Suursaavutuksia tieteessä ja teknologiassa’ herra Wu vaati julkaistavaksi kokonaisuudessaan. Hänen mielestään se, että osa tiedoista oli julkaistu lehtemme edellisessä numerossa, ei vaikuta asiaan.

4. Herra Wu vaati, että maatalous-artikkeli julkaistaisiin kokonaisuudessaan. Hän piti nimenomaan artikkelissa tärkeimpänä sitä, miten Mao Zedongin ajattelutavan avulla saavutetaan voittoja. Jos nämä ylipyyhitään, tulee artikkeli täysin merkityksettömäksi. Herra Wu sanoi, että satosaavutukset voidaan kuitata artikkelin ensimmäisellä lauseella.

AL oli toista mieltä ja ilmoitti, että juuri tällä kertaa oli tärkeintä antaa lukijoille tietoja satotuloksista, joissa merkeissä AL oli pyytänytkin artikkelia. Ja koska satosaavutukset tässä artikkelissa Mao Zedongin avulla oli ilmaistu hyvin ylimalkaisesti, se joutuisi naurunalaiseksi lukijain keskuudessa ja muodostuisi Kiinan vastaiseksi propagandaksi. AL oli sitä mieltä, että toisessa artikkelissa voitaisiin asiaan palata yksityiskohtaisesti ja seikkaperäisesti selostaa miten käytännön pulmia ratkaistaan Mao Zedongin ajattelutavan avulla.

Herra Wu sanoi, että he eivät välitä siitä, mitä lukijat sanovat, ja moitti suorasukaisesti AL:ää siitä, että AL ei ymmärrä Mao Zedongin ajattelutapaa. AL tuohtuneena sanoi, että herra Wu ei ymmärrä mainittua asiaa.

AL sanoi, että lehti on suomalainen ja että sen täytyy lähestyä lukijakuntaansa suomalaisella tavalla, kiinalaiset itse voivat omissa julkaisuissaan harjoittaa sellaista propagandaa, kuin he itse haluavat, siihen ei AL halua puuttua. Asiassa ei saatu tuloksia, vaan kysymys jäi avoimeksi.

5. AL selosti sitä, että suunnitelmana oli julkaista lehdessä Mao Zedongin artikkeli ’Viekää kulttuurivallankumous loppuun saakka’ -artikkeli lehden keskellä 8-sivuisena kellertävälle ns. liitepaperille painettuna ilman kuvitusta. Herra Wu sanoi harkitsevansa asiaa.

6. Kuitenkin herra Wu vaati, että Mao Zedongin artikkeli julkaistaan kaikkein ’arvokkaimmalla’ paikalla ensimmäisenä alkaen sivulta 2. Hän vaati myös, että artikkeliin liitetään Maon kuva, jota ei ollut sivuvedoksessa, koska keltaisella paperilla siitä tulisi huono, ja koska ei ollut tarkoituksenmukaista joka numerossa julkaista Maon kuvaa.

7. Keskusteltiin artikkelista ’Viekää kulttuurivallankumous loppuun saakka’.

Herra Wu ilmoitti, että hän ei hyväksy artikkelin väliotsikkoja virheellisinä ja koska ne eivät sano sitä, mitä ko. artikkelin kohdassa kirjoitetaan. AL huomautti, että väliotsikoiden tarkoituksena on vain erittäin lyhyesti ilmoittaa siitä, mitä ko. kappaleessa kirjoitetaan. Ja että, väliotsikot eivät ole julistuksia. Herra Wu ei hyväksynyt sitä. Hän sanoi, että mm. väliotsikko ’Oikea vai väärä’ on virheellinen. AL oli taipuvainen muuttamaan sitä, mutta herra Wu ei antanut muuta ehdotusta ko. väliotsikoksi. Herra Wu sanoi myös, että väliotsikko ’Kommunistinen puolue ja vallankumouksellinen vasemmisto’ erottaa ajatuksellisesti ko. ryhmät toisistaan ja antaa väärän kuvan asiasta. AL sanoi, että ko. kohdassa eri kappaleissa puhutaan erikseen sekä kommunistisesta puolueesta että vallankumouksellisesta vasemmistosta ja väliotsikko vain ilmituo sen, mitä näissä kappaleissa kirjoitetaan. AL oli jälleen taipuvainen muuttamaan väliotsikkoa tai poistamaan sen. Herra Wu ei hyväksynyt asiaa, vaan vaati kaikki väliotsikot poistettaviksi.

Wu esitti, että ladontaa uudistettaisiin siten kuin ko. artikkeli on painettu Peking Review -lehden numerossa 1/1967, että osia keskellä kappaletta ladottaisiin puolilihavalla sekä eräiden kappaleiden alkusana ladottaisiin puolilihavalla. AL sanoi, että sellainen tapa Suomessa on vain yleensä sanomalehdillä, eikä aikakauslehdillä. Toisaalta puolilihavalla latominen keskelle esim. lausetta on teknisesti vaikeaa sekä ikävää. Koska artikkeli on jo kokonaan ladottu ja sivuille taitettu, on suuria vaikeuksia uusia ladontaa. AL sanoi harkitsevansa asiaa. Eräänä ratkaisuna AL esitti, että poistettujen väliotsikoiden tilalle jätettäisiin tyhjä väli, johon voitaisiin myös laittaa ns. välimerkki. Wu lupasi harkita asiaa.

Wu oli hyvin loukkaantunut siitä, kun artikkelista oli poistettu sen viimeinen lause: ’Eläköön suuri opettaja, suuri johtaja, suuri ylipäällikkö ja suuri ruorimies, puheenjohtaja Mao’. Hän vaati lauseen lisäämistä artikkeliin. Enempiä erimielisyyksiä välttääkseen AL ei perustellut lauseen poistamista ja suostui lauseen palauttamiseen artikkeliin.


8. Wu kirjoitti muistiin kaikki lehdessä olleet artikkelien otsikot, joista osa poikkesi alkuperäisistä. Hän ei esittänyt huomautuksia.


9. Koska näkökannat AL:n ja Wun välillä eivät olleet lähentyneet, AL sanoi, että hän on lehden työntekijä, ja että asiat lopullisesti ratkaisee lehden julkaisija, ensikädessä pääsihteeri ja sitten puheenjohtaja ja viimekädessä seuran hallitus. AL sanoi, että hän esittää herra Wun esitykset pääsihteerille mahdollisia toimenpiteitä varten. Mutta asiaa ei voida pitää pitkään ratkaisemattomana koska lehden tulee pian ilmestyä.

3.3. 1967 AL keskusteli asiasta iltapäivällä pääsihteeri Aune Laurikaisen kanssa. Lehden toimittamisessa tultiin siihen tulokseen, että kaikki kiistanalaiset artikkelit lukuun ottamatta ’Viekää kulttuurivallankumous loppuun saakka’, joka julkaistaan väliotsikoitta sellaisella latomuksella kuin se on jo ladottu, jätetään pois lehden tästä numerosta. Koska tähän hätään ei ole enää mahdollista ladottaa uusia artikkeleita, päätettiin lehti julkaista 12-sivuisena sisältäen Mao Zedongin artikkelin lisättynä Maon kuvalla sekä artikkelin ’Viekää kulttuurivallankumous loppuun saakka’ yllä mainitulla tavalla sekä artikkelin ’Konvertteri’ ja joitakin kuvia. Taittoteknillistä syistä jouduttiin myös maantietoartikkeli jättämään pois.

4.3. 1967 AL suoritti kirjapainon kanssa kaikki toimenpiteet lehden tämän numeron painattamisesta muutetussa muodossa.

Helsinki 6.3. 1967 Arvo Laurikainen.”

Edellä siteerattu muistio on tietysti toisen osapuolen näkemys kiistasta, mutta antanee kuvan siitä millaisiksi toisaalta seuran toimihenkilöiden välit Kiinan suurlähetystön diplomaatteihin olivat kehittyneet ja toisaalta siitä miten yksipuolisen poliittiseksi kiinalaiset diplomaatit kulttuurivallankumouksen alussa Suomessa tehtävän tiedotuksen maansa tapahtumista näkivät. Kiinalaisten diplomaattien liikkumavara lienee poliittisissa kysymyksissä ollut hyvin minimaalinen.

Kulttuurivallankumous

Kerrottakoon, että Elvi Sinervon käännöstyö ei ollut turha, vaan seura lähetti edellä julkaistussa muistiossa siteeratun Clarté-lehden artikkelin jäsentiedotteena monistetussa muodossa kaikille jäsenilleen maalis-huhtikuun vaihteessa 1967. Tämä kirvoitti keskustelun seuran hallituksen kokouksessa 19.4. 1967. Ohessa ote seuran hallituksen kokouksen pöytäkirjasta, joka osoittaa kuinka vaikeaa kulttuurivallankumouksen alkuvaiheissa oli suhtautua Kiinasta kantautuviin epätarkkoihin tietoihin siitä mistä kulttuurivallankumouksessa oikein oli kysymys. Sitaatti kertoo myös siitä, miten Aune Laurikainen näytti pyrkivän ymmärtämään kiinalaisten kantoja ja kannatti monipuolisen tiedon levittämistä Kiinan kulttuurivallankumouksesta seuran jäsenille:

”Esille tulevissa asioissa sihteeri (Aune Laurikainen) tiedusteli hallituksen jäsenten mielipidettä toimistosta lähetetystä kiertokirjeestä, jossa oli käännös Ruotsissa ilmestyneestä ylioppilaitten lehdestä Clarté. Artikkelissa selostetaan Kiinan kulttuurivallankumousta.

Toivo Teranne (seuran puheenjohtaja): Seuran pitäisi pysyä puolueettomana tässä asiassa eikä tuoda julki, varsinkaan ilman kommentteja mainitunlaisia kirjoituksia kiertokirjeinä. Seuran puolueettomuus kärsii, jos julkaistaan em. kirjoituksia seuran nimissä. Kirjoitukset voivat aiheuttaa arvostelua ja voi antaa sen kuvan, että seura on kiinalaisten kannalla tässä kysymyksessä. Mutta koska kulttuurivallankumous on vasta kehitysvaiheessa, jolloin ei voida sanoa onko se hyvä vai paha, ei siitä pitäisi julkaista kirjoituksia seuran nimissä.

Veikko Lehtinen: yhtyi edelliseen puheenvuoroon. Asiaa pitäisi selittää puolueettomasti.

Aimo Kanerva: yhtyi edellisiin ja katsoi, että vielä tässä vaiheessa, kehityksen ollessa kesken ei voida lausua mielipiteitä puolesta eikä vastaan.

Elvi Sinervo: Sen vuoksi, että lehdissä on kaikkien tietämiä uutisia Kiinan kysymyksistä on ollut tarkoitus antaa muitakin tietoja kuin mitä lehdet julkaisevat. Seuran ei tarvitse ottaa kantaa. Lukijat voivat itse arvioida asioita ja muodostaa mielipiteensä. Mutta sitä varten tarvitaan tietoja eri puolilta.

Olavi Saarinen: yhtyi Teranteeseen ja sanoi, ettei pitäisi kertoa asiasta näin yksipuolisesti (Kiinalle myönteisesti) ja pitäisi välttää selviä kannanottoja.

Toivo Teranne: Kiertokirjeessä olisi pitänyt olla alkulause, jossa selvästi olisi ilmaistu, ettei seura ota mitään kantaa asiassa, vaan on puolueeton, koska ei tunne kyllin perusteellisesti kyseisiä tapahtumia Kiinassa.

Veikko Lehtinen: Seuran pitäisi lehdessään tehdä tunnetuksi Kiinan saavutuksia, mutta ei puuttua poliittisiin kysymyksiin.

Kalle Kuittinen: Suomen virallinen ulkopolitiikka on rauhallinen rinnakkainelo ja halu rakentaa suhteita kaikkiin maihin. Siksi ei seura voi ottaa kantaa Kiinan kysymyksessä.

Aune Laurikainen: Tarkoitus on ollut tuoda seuran taholta julki muitakin kuin kielteisiä kannanottoja kulttuurivallankumouksesta, jotta lukijat voisivat muodostaa oman mielipiteensä. Lehdistö julkaisee pääasiassa Kiinaa parjaavia ja tuomitsevia tietoja. Seura ei voi vaieta näin suuren kysymyksen ollessa käsittelyn alaisena. Annettakoon yleisölle tietoja kaikilta puolilta.

Elvi Sinervo: Tarkoitus on ollut valaista suurta prosessia.

Olavi Saarinen: Olisi pitänyt kiertokirjeen alkuun valmistaa kommentti, jossa olisi korostettu seuran puolueettomuutta.”

Työjärjestyskohta päättyi päätökseen:

”Päätös: Keskustelu osoitti, että pitäisi käydä keskustelua varovaisesti poliittisista kysymyksistä eikä ottaa kantaa, että toimintamme pysyisi järkkymättömänä, että seura ei kompromenttoisi itseään puolivirallisena järjestönä.”

Seura ei ota kantaa

Edellisen päätöksen mukaisesti puheenjohtaja Teranne puhui vähän yli kuukauden kuluttua seuran vuosikokouksessa 25.5. 1967 mm. seuraavaa:

”Lähtiessämme kuusitoista vuotta sitten tämän seuran avulla rakentamaan suhteita kaukaiseen ja sangen tuntemattomaan Kiinaan emme voineet toivoa, että siellä kohtaamme uuden maailman, jossa kaikki on järjestyksessä juuri meidän haluamallamme tavalla ja että elämän kulkusuuntakin saa varauksettoman hyväksymisemme. Me kaikki vain oivalsimme sen, että Kiina on siirtynyt uuteen aikakauteen ja että tekisimme virheen ellemme nyt pyrkisi mahdollisimman läheiseen ja ystävälliseen kanssakäymiseen tämän suuren maan ja kansan kanssa. Sen jälkeen olemme rikastuttaneet tietojamme Kiinasta ja siellä tapahtuneesta muutoksesta, mutta emmehän toki vieläkään voi vaatia edes omilta jäseniltämmekään yksimielistä kannanottoa kaikkeen mitä Kiinasta tiedämme, vielä vähemmän sitä, että meidän kannanottomme tulisi kiinalaisten elämänohjeeksi. Meillä on oikeus muodostaa omat käsityksemme elämänongelmista ja toimia näiden käsitysten mukaisesti, mutta myöntäkäämme se oikeus toisillekin.”

Maolaiset astuvat ruoriin

Aivan puheenjohtajan toiveen mukaisen harmonisesti eivät asiat kehittyneet, vaan Kiina kärjisti julkisessa tiedotuksessaan kantojaan Neuvostoliittoa vastaan ja sai vastakaikua Suomessakin radikalisoituneen opiskelijaliikkeen vasemmalta laidalta. Maolainen ryhmä alkoi, luonnollisestikin, vallata asemia Suomi−Kiina-seurassa ja sen hallintoelimissä. Seuran hallitus sai kerran jos toisenkin keskustella siitä miten seuran tulee suhtautua Kiinan esittämiin kannanottoihin maailmanpolitiikasta.

Käännekohta Aune Laurikaisen työuralla oli 4. toukokuuta 1970 Helsingin työväenyhdistyksen A-salissa, minne kokoontui peräti 95 jäsentä seuran vuosikokoukseen. Ilta-Sanomat otsikoi kokouksesta kaksi päivää myöhemmin 6. toukokuuta kertoneen uutisensa osuvasti: Maolaiset valtasivat Suomi−Kiina-seuran.

Laurikaiselle potkut

Neljä viikkoa myöhemmin 31.5. 101970 piti seuran 15 jäsenellä uudistunut hallitus uuden puheenjohtajan Matti Kajantien johdolla järjestäytymiskokouksensa. Kokouksen tärkeimmät asiat olivat henkilövalinnat. Ensiksi käsiteltiin pääsihteerin valinta. Tästä ote hallituksen kokouksen pöytäkirjasta:

”Seuran pääsihteeriksi seuraavalle toimikaudelle tehtiin kaksi ehdotusta. Bjarne Nitovuori ehdotti Seppo Meristä. Unto Miettinen ehdotti Aune Laurikaisen uudelleen valintaa. Perusteluna pääsihteerin vaihdolle esitettiin seuran vaativan uutta aktiivista pääsihteeriä seuran toiminnan vilkastuttamiseksi. Todettiin myös vuosikokouksen laajan kritiikin edellyttävän toimihenkilövaihdosta (Puolakka, Lavila). Kritiikkinä Laurikaista vastaan Laakia totesi seuran toiminnan laantuneen kulttuurivallankumouksen aikana ja jälkeen sekä, että vanhat toimihenkilöt eivät ole kylliksi luottaneet omiin voimiin vaan liiaksi syyttäneet rahallisia vaikeuksia ja materiaalin saantivaikeuksia Kiinasta. Laakia esitti lisäksi esimerkkejä Aune Laurikaisen virheellisestä toiminnasta, mm. väärän kuvan antaminen Kiinan kulttuurivallankumouksesta. Laurikainen vastasi toteamalla Laakian esimerkit virheellisiksi ja yhteyksien Kiinaan olleen varsinkin kulttuurivallankumouksen aikana huonot. Lisäksi hän totesi seuran hallituksen olleen passiivinen ko. aikana. Useat hallituksen jäsenet (Miettinen. Lehtinen, Teranne, Harki, Räsänen ja Rautonen) katsoivat pääsihteerin vaihdoksen aiheettomaksi ja Laurikaisen toimineen ansiokkaasti seuran pitkäaikaisena työntekijänä ja ettei pääsihteerin vaihdokseen oikeuttavia virheitä ole Laurikaisen toimikautena havaittu. Kajantie katsoi seuran toiminnan laantumisen johtuneen ensisijaisesti hallitusten heikkoudesta ja puolsi Laurikaisen uudelleen valintaa. Pitkän väittelyn jälkeen suoritettiin suljettu lippuäänestys. Merinen sai kymmenen ja Laurikainen yhdeksän ääntä, kaksi äänesti tyhjää.”

19 vuoden työn jälkeen

Näin Aune Laurikainen erotettiin seuran pääsihteerin toimesta 19 vuoden toiminnan päätteeksi syyskuun alusta 1970 alkaen. Myös hänen poikansa Arvo Laurikainen irtisanottiin samassa kokouksessa Kiina sanoin ja kuvin -lehden päätoimittajan ja seuran taloudenhoitajan tehtävistä äänin 8−10. Tehtäviin valittiin Raimo Laakia (joka tosin myöhemmin huomattiin kelpaamattomaksi vastaavan päätoimittajan tehtävään alaikäisyytensä vuoksi ja väliaikaiseksi vastaavaksi toimittajaksi piti valita vastavalittu pääsihteeri Seppo Merinen siihen asti kunnes Laakia 1971 saavutti 20 vuoden iän).

Aune Laurikaisen tuntoja kuvaa seuran arkistosta löytyvä kirje, jonka hän kirjoitti kesäkuun 9. päivänä seuran vaasalaiselle paikallisosaston jäsenelle:

”… meidän Suomi−Kiina Seurassa nuoret valtasivat vuosikokouksen ja valitsivat uuden puheenjohtajan ja uusi hallitus potkaisi meidät pellolle Arvon kanssa ja niin olemme vapaaherroja syyskuun 1. päivästä lukien. Eikä mitään huomautusta 19 vuoden aikana, muistutuksista puhumattakaan. Vieläpä niin myöhään kun tänä keväänä Arvon ollessa rakentamassa suurta kiinalaista posliininäyttelyä, häntä taputettiin ’niin hyvänä miehenä’ hartioille, että oli lyttyyn mennä. No tämä ei ole kiinalaisten taholta järjestetty, vaan meidän hurahtaneitten nuorten. Tai voisiko niitä sanoa hurahtaneiksi. He ovat intomielisiä ja haluaisivat hulmuttaa jotain jossain, mutta heillä ei kai ole siihen kunnon foorumia. En tiedä sitten saavatko he sellaista aikaan, joka vie eteenpäin tätä Suomen ja Kiinan välistä kulttuurivaihtoa paremmin kuin me tähän asti. Tietysti työtä voidaan tehdä paremminkin, mutta kun ottaa huomioon kuinka vaikeaa meillä on ollut ilman aineistoa ja välineitä jo monta vuotta, niin pitäisi vähän laskea ihmisen kantokyvyllekin jotain.

Eniten minua surettaa se, että mikseivät nuoret ja vanhat voi yhdessä tehdä jotakin, nuoruuden into ja vanhuuden viisaus luulisi sopivan yhteen.”

Kohtuutonta kohtelua

Aune Laurikaista kohdeltiin kohtuuttomasti ja häntä syytettiin vääristä asioista. Edellä on esitetty pitkiä sitaatteja arkistodokumenteista, jotta kokonaiskuva Aune Laurikaisen toiminnasta olisi helpompi hahmottaa. Hänen yllä siteeratussa kirjeessään esittämänsä arvelu siitä, että kiinalaisilla diplomaateilla ei olisi ollut mitään tekemistä hänen erottamisensa kanssa ei ehkä aivan pidä paikkaansa. On nimittäin esitetty arveluja, että jotkut Kiinan suurlähetystön työntekijät olisivat yllyttäneet pääpukareina hänen erottamisessaan toimineita, Aune Laurikaisen sanoin, ”hurahtaneita nuoria”. Tätä väitettä on kuitenkin mahdotonta todistaa. Seuran toiminta ja jäsenmäärä lähtivät kuitenkin nousuun ja muutaman vuoden politisoituneen kauden ja suunnan etsimisen jälkeen seura palasi jälleen juurilleen sellaiseen kulttuurivaihtotyöhön, josta uskon Aune Laurikaisenkin saattaneen olla ollut ylpeä.

Kiitos Aune Laurikainen!

Kunnia Suomi−Kiina-seuran 1950- ja 1960-lukujen kulttuurivaihtotoiminnan saavutuksista kuitenkin kuuluu hyvin suurelta osin Aune Laurikaiselle. Kiitos niistä vuosista Aune Laurikainen!

Veli Rosenberg (KSK 4/2014)

Kukkaispoikia, lipeviä miehiä ja vallattomia veitikoita – Miesten välinen rakkaus Kiinan klassisessa kirjallisuudessa

Tasavertainen avioliittolaki on tullut voimaan useassa maassa Aasian ulkopuolella. Kiinalaisen kulttuuripiirin alueella kysytään, onko homoseksuaalisuus Kiinan perinteisten arvojen mukaista? Kiinan klassisissa historiankirjoissa tunnustetaan miesten välinen viehätysvoima. Runot ja romaanit kertovat niin nuorten poikien hyväksikäytöstä, rakkauden ammattilaisista kuin kiinteistä parisuhteistakin. Kirjallisuuden ydinsanoma on selvä: rakkaus ja seksi ovat Kiinassa aina olleet yhtä monimuotoisia kuin muuallakin maailmassa.

Suosikkimiehet varhaisissa historioissa

Vanha kirjallisuus osoittaa, että miesten välinen seksuaalinen vetovoima tunnustettiin Kiinassa aikojen alussa. Sotivien valtioiden kautta (475–221 eaa.) kuvaavassa ja samalta aikakaudelta peräisin olevassa historiateoksessa Zhanguoce (CTP: Qin yi, Tian Shenzhi …1) kerrotaan:

“Jinin herttua Xian halusi hyökätä Guo-valtioon …. Xun Xi sanoi: ”Zhoun historiassa sanotaan: kaunis nainen sekoittaa miehen kielen.” Niin herttua Xian lahjoitti Guon hallitsijalle naisen viihdyttäjäksi saattaakseen hänen hallintonsa sekasortoon. … Niin herttua Xian saattoi hyökätä Guo-valtioon ja lyödä sen.

Herttua Xian halusi vielä hyökätä Yu-valtioon mutta pelkäsi Gong zhi Qin läsnäoloa Yussa. Xun Xi sanoi: ”Zhoun historiassa sanotaan: kaunis mies sekoittaa vanhuksen mielen.” Niin herttua Xian lahjoitti Yun hallitsijalle kauniin miehen antaen tälle ohjeet parjata Gong zhi Qitä. Gong zhi Qi puolustautui, mutta hallitsija ei kuunnellut, ja Gong joutui lähtemään maanpakoon. Niinpä herttua Xian saattoi hyökätä Yuhun ja lyödä sen.”

Vetovoimansa avulla jotkut naiset tai miehet saattoivat päästä hallitsijan suosikeiksi, liehakoiksi. Teokseen Hanfeizi (CTP: Shuo nan 6) Sotivien valtioiden kaudellakirjattu opettavainen tarina muistuttaa, että liehakkojen elämä oli mesenaattiensa oikkujen varassa. Tarinasta juontuu yksi homouden kiinalaisista eufemismeista, ”puoliksisyöty persikka” (fen tao, 分桃).

“Olipa ennen Mizi Xia, joka sai Wein hallitsijan suosion osakseen. Wei-valtiossa oli laki: joka varkain ajaa hallitsijan vaunua, siltä leikattakoon jalat poikki. Mizi Xian äiti sairastui, ja Mizille tultiin kertomaan siitä yöllä. Mizi Xia lähti väärennetyn määräyksen turvin ajamaan hallitsijan vaunulla. Kuullessaan siitä hallitsija kehui häntä sanoen: ”Miten kuuliaista (vanhempaansa kohtaan), unohtaa äitinsä takia syyllistyvänsä rikokseen josta rankaistaan leikkaamalla jalat.” Eräänä toisena päivänä Mizi Xia oli herransa seurana puutarhassa, haukkasi makeaa persikkaa ja syömättä sitä loppuun laittoi persikanpuolikkaan herransa suuhun. Hallitsija sanoi: ”Miten hän minua rakastaakaan, unohtaa oman nautintonsa syöttääkseen majesteettiaan.”

Sitten Mizin himottavuus haalistui ja rakastettavuus rapistui, ja hän sai herransa suuttumaan itseensä. Hallitsija sanoi: ”Hän ajoi varkain minun vaunullani ja syötti minulle persikkansa tähteet!” Mizi Xian käytös ei ollut muuttunut alusta miksikään, ja johtui vain rakkauden muuttumisesta inhoksi, että hallitsijan kehut Mizia kohtaan vaihtuivat haukuiksi.”

Ritariluokka, joka miehitti kasvavien valtioiden voimistuvat virkakoneistot, koki hallitsijoiden ja yläluokan suosikit kilpailijoikseen. Kevättä ja syksyä -kauden (770–476 eaa.) historiassa Zuozhuan, joka onperäisin 300-luvulta eaa., varoitetaan liehakkojen vaikutusvallasta (CTP: Mingong ernian 2.7). Varoitus koettiin aikanaan ilmeisesti hyvin aiheelliseksi, sillä siitä on myös toisintoja.

“Jos rakastajattaret syrjäyttävät kuningattaren ja jos liehakkojen takia (valtakunnan) hallinto jää toissijaiseksi eli jos (jalkavaimojen synnyttämät) suosikkipojat kilpailevat oikean perillisen kanssa ja jos läänityskaupungit (ja läänitysherrat) ovat (hallitsijalle) yhtä tärkeitä kuin valtakunnan pääkaupunki (ja sen asiat), niin siinä ovat sekasorron juuret.”

Yksi Sotivien valtioiden kauden läänitysherroista oli Anlingin herra Tan. Zhanguoce-teoksessa (CTP: Chu ce 1, Jiang Yi shui …1) kerrotaan, miten Tan sai Anlingin läänityksekseen neuvonantajansa Jiang Yin ansiosta.

Jiang Yi sanoi: ”Varakkuuden avulla solmittu suhde päättyy varojen loppuessa ja himon avulla solmitussa suhteessa rakkaus unohtuu kauneuden lakastuessa. Siksi rakastajattaret eivät kuluta puhki patjaa eivätkä liehakot aja loppuun vaunuja. Vaikka herrani pitää yksin käsissään valtaa Chu-valtiossa, hän ei ole kiintein sitein kiinni kuninkaassa, minkä pelkään saattavan herrani vaaraan.” Tan sanoi: ”Miten minun siis pitäisi menetellä?” ”Mielestäni herran tulisi pyytää saada seurata kuningasta kuolemaan ja tarjota ruumiinsa uhriksi, jotta hän kasvaisi yhtä painavaksi kuin Chun valtio.” Tan sanoi: ”Harkitsen neuvoanne.”

(Kului kolme vuotta, ja Chun kuningas lähti metsästysretkelle.)

Kuningas kohotti purppuraisen jakinhäntäviirin ja puristaen ampumansa sarvikuonon päätä nosti kasvonsa taivasta kohden ja sanoi: ”Onnekas on ollut tämänpäiväinen retkemme! Kuka iloitsee kanssani yhtä suuresti kymmenentuhannen vuoden ja tuhannen syksyn päästä?” Tan astui kyynelehtien kuninkaan luokse ja sanoi: ”Palvelijanne on sisällä vierellänne patjalla ja ulkona seurananne vaunuissa, ja mahtavan kuninkaan ajan koitettua kymmenentuhannen vuoden ja tuhannen syksyn päästä olen halukas omalla ruumillani kokeilemaan (Manalan) Keltaisia lähteitä ja sikiämään sirkkoja sekä muurahaisia, ja siten koen yhtä suuren ilon.” Kuningas ilahtui suuresti ja nimitti Tanin Anlingin läänitysherraksi.

Tan siis rinnasti itsensä kuninkaallisiin puolisoihin, jotka tavan mukaan haudattiin kuninkaan mukana. Uhrautuvaisuuttaan vakuuttamalla hän pääsi korkealle yhteiskunnallisessa arvostuksessa – eivätkä hänen ruumiilliset avunsa varmaankaan olleet ainakaan haitaksi.

Yksi tunnetuimmista hallitsijansa kanssa rakkaussuhteessa olleista läänitysherroista oli Longyangin herra. Hänestäkin kerrotaan Zhanguoce-teoksessa (CTP: Wei ce, Wei si, Wei yu Longyang …1).

“Wein kuningas otti Longyangin herran kanssaan ongelle veneeseen. Longyangin herra sai toista kymmentä kalaa, mutta alkoi nyyhkiä. Kuningas kysyi: ”Saako jokin mielenne levottomaksi? Jos niin miksi ette tahtoisi kertoa siitä?” Longyangin herra vastasi: ”Alamaisenne ei mitenkään rohkenisi olla muuta kuin levollinen.” Kuningas sanoi: ”Mistä sitten kyyneleet?” Longyangin herra vastasi: ”Alamaisenne on pelkkä herrani onkima kala.” Kuningas sanoi: ”Miksi sanotte noin?”

Longyangin herra vastasi: ”Kun alamaisenne sai ensimmäisen kalan, oli hän hyvin iloissaan. Sitten alamaisenne sai aina vaan suurempia kaloja ja halusi viskata suin päin menemään ensin saamansa pienemmät kalat. Tämänpäiväisen huonotapaisuuteni tähden joudun pyyhkäistyksi tieheni kuninkaan pielukselta ja patjalta. Alamaisenne, pahainen aatelismies, on päässyt ihmisten hallitsijan tykö, palatsissa ihmiset rientävät palvelemaan häntä ja tiellä ihmiset väistyvät hänen edestään. Mutta neljän meren piirissä on niin kovin paljon kauniita miehiä, ja kun he kuulevat alamaisenne onnen olevan kuninkaastaan kiinni he nostavat mekkojensa helmoja kiiruhtaakseen kuninkaan tykö. Alamaisenne on kuin herrani aiemmin saama kala ja joutuu pois viskatuksi; miten voisin olla vuodattamatta kyyneliä?”

Hallitsija sanoi: ”Te mieletön! Jos teillä on tuollaista sydämellänne, miten olisitte voinut olla sitä kertomatta.” Niinpä kuningas saattoi neljän rajan sisällä voimaan käskyn: ”Joka uskaltaa mainita (minulle muista) kauniista miehistä, teloitettakoon vanhempineen, puolisoineen ja lapsineen.” “

Veitikat ja hurmurit runoudessa

Kiinan vanhinta runoutta on säilynyt antologiassa Laulujen kirja. Se lienee koottu osin Kevättä ja syksyä -kaudella ja osin sitä ennen. Monet runoista ovat rakkausrunoja, vaikka kommentaareissa eli selityksissä, joita on kahden vuosituhannen aikana kertynyt suuri määrä, rakkausrunot on pyritty selittämään vertauskuvallisiksi moraalin ja hyveen ylistyksiksi. Runot, joiden kohdalla tämä ei ole onnistunut, on usein tuomittu siveettömiksi.

Joitakin runoja on pitkään arveltu miesten miehille kirjoittamiksi. Epäilyksenalaisia ovat viimeistään 1600-luvulta saakka olleet erityisesti seuraavat kolme runoa, jotka sisältyvät Guofeng-osaston ”Zhengin laulelmiin” (runot 75–95; CTP: Guofeng, Zhengfeng). 87. runo kuuluu suorasanaisena käännöksenäni seuraavasti:

“Jos, nuoriherra, kaipaatte minua, nostan mekkoni helmaa ja kahlaan yli Zhenjoen. / Jos, nuoriherra, ette minua kaipaa, niin liekö teillä toinen mies? / Voi hulivilipoikaa, vallatonta veitikkaa! // Jos, nuoriherra, kaipaatte minua, nostan mekkoni helmaa ja kahlaan yli Weijoen. / Jos, nuoriherra, ette minua kaipaa, niin liekö teillä toinen ritari? / Voi hulivilipoikaa, vallatonta veitikkaa!”

”Hulivilipoika” on alkutekstissä kuangtong (狂童). Kuang tarkoittaa kuritonta, kiihkeää, hurjaa. Tong tarkoittaa teini-ikäistä poikaa. ”Veitikka” on alkutekstissä ju (且), joka oli alun perin fallossymboli.

84. runossa haaveillaan Zidusta eli Zichongista. Hän oli kauneudestaan kuuluisa, 700-luvulla eaa. elänyt nuorukainen.

“Vuorilla on poppeleita, letoilla on lootuskukkia. / Zidua ei näy, sinut vain kohtaan, vallattoman veitikan. // Vuorilla on honkapuita, letoilla on vesitatarta. / Zichongia ei näy, sinut vain kohtaan, hurmaavan poikasen.”

”Vallaton veitikka” on alkutekstissä kuangju (狂且). Yhdyssanana kuangju tulkitaan yleensä kuangtong-sanan rinnakkaismuodoksi. ”Hurmaava poikanen” on alkutekstissä jiaotong (狡童). Jiao tarkoittaa viettelevää, viriiliä, viekasta, huikentelevaista. Jiaotong-sana esiintyy myös 86. runossa, jossa olen kääntänyt sen ”hurmuripojaksi”.

“Tuo hurmuripoika ei puhu minulle! / Teidän takianne, nuoriherra, en saata syödä. // Tuo hurmuripoika ei syö kanssani! / Teidän takianne, nuoriherra, en saata nukkua.”

Näissä runoissa on epäilemättä vahva eroottinen lataus, vaikka sitä onkin monissa tulkinnoissa ja käännöksissä pyritty häivyttämään. On tulkinnanvaraista, onko lataus homoeroottinen. Klassinen kiinan kirja- ja runokieli ei useinkaan tee selväksi subjektia saati hänen sukupuoltaan. Kolmannen runon ”liekö teillä toinen mies” voidaan kääntää myös ”eikö ole muitakin miehiä”, jolloin runon puhuja voisi olla nainenkin. Kaikki käännökset lähtevät lähes poikkeuksetta heteronormatiivisesta oletuksesta ja selittävät runot naisten kirjoittamiksi.

On kuitenkin mahdollista, että runot ovat homoeroottisia. Kaikissa kolmessa runossa esiintyy yksi tai useampia sanoista kuangtong, kuangju tai jiaotong. Niiden voidaan katsoa kuuluvan samaan semanttiseen kenttään, johon kuuluu myös myöhemmässä kirjallisuudessa miehiä palvelevan rattopojan nimityksenä käytetty sana luantong (孌童). Luan tarkoittaa viehkeää ja alistuvaista. Tong-sanassa on homoseksuaalinen lataus. Merkkien selityskirjan Shuowen jiezin mukaan sen varhaisin merkitys oli ’orja(poika)’, ja sanan naispuolinen vastinpari qie (妾) tarkoitti myös jalkavaimoa. Tämä viittaa siihen, että myös orjapoikia on käytetty seksuaalisesti hyväksi.

Joka tapauksessa myöhemmin kirjoitettiin kiistatta miesten välisistä suhteista kertovia runoja. Erityisen paljon niistä on peräisin Han-dynastiaa seuranneen hajaannuksen ajalta (200–500-luvuilta), kuten Zhang Hanin ”Runo palveluspoika Zhousta” antologiasta Yiwen leiju (CTP: Juan sanshisan, Ren bu shiqi, Chongxing 8):

“Sorea, sulava nuorimies Zhou! Suloinen, viehkeä poikaseni! / Ikää viisitoista vuotta, (raikas) kuin itäinen päivänkoitto. / Tuoksuva iho, pehmeän kiiltävä, (poskipunasi kuin) valkealle silkille ripoteltua sinoperia. / Pyöreät posket, kaareva leuka, (kasvosi kuin) lootuksen kukka. / Sinun muotosi: yhtä kauniit kuin vaatteesi tyylikkäät. / …”

Kirjoittaja vertaa palveluspoika-seuralaistaan Zhou Yuhun (eli 175–210), lempinimellä ”paaši-Zhou” tunnettuun Wun kuninkaan veljen sydänystävään ja uskolliseen kenraaliin. Zhou oli kuuluisa kauniista ulkonäöstään. Zhang Han eli entisen Wu-valtion alueella Läntisen Jin-dynastian aikaan 200–300-lukujen taitteessa.

Parisataa vuotta myöhemmin Xiao Gang viittasi myös Zhou Yuhun runossaan ”Rattopoika”, antologiassa Yutai xinyong (ZHW: Juan qi):

“Rattopoikani, lemmikkini! Luonnollisessa kauneudessasi jätät varjoosi Dong (Xianin), ylität (Mizi) Xian. / … / … / Herkältä iältäsi olet kuin paaši (Zhou), ihana kuin aamunkoi. / … / Tartun housuihisi, paljastan vähän punaista (takapuolta), käännät päätäsi ja ohimokiehkurasi putoavat paikoiltaan. / Raukeissa silmissäsi syttyy hymy, jadekätösissäsi pitelet kukkia. / Rinnassasi arvaat, ettet ole viimeinen saaliskalani, mutta syvässä rakkaudessasi viet minulta vaununi. / …”

Dong Xian ja Mizi Xia olivat kuuluisia hallitsijoiden miesrakastajia. Ensin mainitusta kertova tekstikatkelma seuraa tuonnempana, jälkimmäisestä kerrottiin edellä. ”Viet minulta vaununi” on sananmukaisemmin ”muistutat ensimmäistä vaunujen viejää”. Tämä muotoilu on viittaus Mizi Xiaan. Sana ”saaliskala” viittaa Longyangin herraan. Xiao Gangista (503–551) tuli myöhemmin Liang-dynastian keisari, hallitsijanimeltään Jianwen. Koko runoantologia Yutai xinyong koottiin hänen toimeksiannostaan.

Kolmen kuningaskunnan ajalta (220–280) on peräisin paitsi runoja seksuaalisesti haluttavista nuorukaisista, myös todisteita miesten välisistä parisuhteista. Yksi tarina (Taiping guanji, CTP: Muzhong yi, Pan Zhang 1), joka on kirjattu muistiin 900-luvun lopulla todennäköisesti jonkin paljon vanhemman toisinnon pohjalta, kertoo valtakuntien rajat ylittäneestä rakkaudesta. Wu-valtiossa eli Pan Zhang -niminen nuorukainen, joka oli komea ja ihailtu. Chulainen Wang Zhongxian kuuli hänen komeudestaan ja lähti tavoittelemaan hänen ystävyyttään. ”Heti tavatessaan he rakastuivat toisiinsa. He tunsivat toisiaan kohtaan samoin kuin mies ja vaimo, nukkuivatkin saman peiton alla ja jakaen tyynyn. He olivat kumppaneita aivan kaikessa.” Kuoltuaan heidät pantiin yhteiseen hautaan. Hautakummulle kasvoi ihmeellinen puu, jonka kaikki oksat ja lehvät olivat aivan kuin syleilyssä. Ihmiset alkoivat kutsua puuta ”yhteisen tyynyn puuksi” (gong zhen shu, 共枕樹).

Samanlaisen rakkauden ihanteesta kertoo myös Ruan Ji runossaan ”Kaksi laulua syvimmistä tunteistani”, antologiasta Yutai xinyong (ZHW: Juan er).

“Ennen aikaan oli määrättömästi kukkaispoikia, kuten Anling ja Longyang. / Hehkeitä persikan- ja luumunkukkia, häikäiseviä loistossaan, / riemukkaita kuin kevään yhdeksänkymmentä päivää, siroja kuin syksyiset kuurankukat. / He silmäilivät toisiaan keimaillen, sulotuoksu saatteli heidän puhettaan ja nauruaan. / Käsi kädessä he odottivat rakkauden iloja, illan tullen menivät makuulle yhteisen peiton alle, vieri viereen, / tahtoen nousta lentoon kuin lintupari, liidellä siipi siivessä kiinni. / Punaisella ja vihreällä he kirjasivat valansa: Emme ikimaailmassa unhoita toisiamme!”

Anling ja Longyang viittaavat alumpana mainittuihin kahteen läänitysherraan. Ruan Ji (210–263) kuului ”bambulehdon seitsemänä viisaana” tunnettuun taolaisten taiteilijoiden joukkoon.

Kertomuksia julkisuuden henkilöistä

Dynastisissa historioissa mainitaan useita keisareita, joilla oli suhteita miesten kanssa. Tyypillisesti he olivat kuitenkin myös naimisissa ja hoitivat velvollisuutensa suvunjatkamista kohtaan. Kuuluisin tällaisista hallitsijoista lienee Han-dynastian keisari Ai (hallitsi 7–1 eaa.). Hänen rakkaudestaan Dong Xian -nimistä nuorukaista kohtaan juontuu toinen homouden tunnettu eufemismi, ”heikkous leikattuja hihoja kohtaan” (duan xiu zhi pi, 斷袖之癖). Han-dynastian historiateoksessa Hanshu kerrotaan (CTP: Zhuan, Ningxing zhuan 27):

“Dong Xian meni vuoteeseen ja nousi vuoteesta aina yhdessä herransa kanssa. Kerran heidän käytyään päivälevolle Dong Xian oli ojentautunut herransa hihan päälle, ja majesteetin halutessa nousta Xian ei ollut vielä herännyt. Majesteetti ei halunnut häiritä Xiania vaan leikkasi poikki hihansa ja nousi vuoteesta. Tällaiseen asti ylti majesteetin huolehtiva rakkaus.”

Miehiin meneviä miehiä tunnetaan nimeltä myös taiteilijoista. Xie Huilian (397–434) oli kuuluisa paitsi luontorunoistaan, myös epäsovinnaisuudestaan. Hän kehtasi kirjoittaa rakkausrunoja miesystävälleen jopa isänsä kuoleman jälkeisenä suruaikana. Häneen viittasi ”Kevätyön juhla persikankukkatarhassa” -nimisessä kirjoitelmassaan Kiinan rakastetuimpiin runoilijoihin kuuluva Li Bo (701–762), joka kaikesta päätellen itsekin harrasti poikarakkautta:

“Taivas ja maa toivottavat kymmenentuhatta oliota vain vieraikseen, valo ja varjot ovat sadan sukupolven käypäläisiä. Useinko meillä on ilonaiheita, jos kellumme läpi elämän aina unessa? On siis hyvä syy siihen, miksi muinaiset miehet kulkivat yössä pitäen kynttiläänsä kädessään. (Ja niin on minullakin,) varsinkin kun miehinen nuoruus minua kutsuu tenhoavilla näkymillään ja luonto on aukaisemassa kaunokirjansa.

Tapaamme persikankukkien tuoksutarhassa ja antaudumme viettiemme vietäviksi. Nuorukaiset ovat kauniita, kaikki oikeita Huilianeita, enkä minä joudu häpeään (Huilianin serkun ja mesenaatin) Lingyunin rinnalla paitsi runojen rustaajana.

Yöllinen nautiskelumme jatkuu, vaikka meluava uhomme alkaakin jo seestyä. Levitämme ruokomattomme kukkien keskelle kuin istuisimme jadeistuimille, lennätämme siivellisiä kuppejamme ja juovumme kuusta.”

”Tenhoavat näkymät” on rinnakkaisilmaus keväiselle kukkaloistolle ja viitannee peitellysti kukkaispoikiin, rattopoikiin. (Alkuteksti ja yllä olevasta hieman poikkeava suomennos on teoksessani Jadelähde – Valittuja kirjoituksia Kiinan keskiajalta, 2007.)

Eroottinen kertomakirjallisuus ja sensuurin vastaisku

Puhekielinen kertomakirjallisuus nousi Kiinassa suosioon Ming-dynastian ajalla (1364–1644). Kaksi aikakauden tunnetuimmista teoksista, Hongloumeng (”Punaisen huoneen uni”) ja Jinpingmei (”Kertomus neitokaisista Jin, Ping ja Mei”) sisältävät ”heterosuhteiden” ja -seksin lisäksi miesten välistä seksiä ja suhteita. Kolmas yhtä tunnettu romaani, Sanguo yanyi (”Kolmen kuningaskunnan tarina”), sisältää homoeroottisia tai vähintäänkin homososiaalisia suhteiden kuvauksia.

Jinpingmei-romaanin päähenkilö Ximen Qing harrastaa seksiä paitsi lukuisten naisten, myös palveluspoikansa kanssa. Kirjan luvussa 34 (ZHW: Di sanshisi hui) kerrotaan:

“Ximen Qing näki palveluspoikansa juoneen kanelinkukkaviiniä. Pojan kasvoilla loisti puna ja valkea: punaisten, huumaavantuoksuisten huulten takaa paljastuivat hampaat kuin riisinjyvät. Miten häneen olisi voinut olla ihastumatta? Ximen Qingin halu heräsi ja hän puristi pojan rintaansa vasten. Heidän huulensa ja kielensä kohtasivat. Palveluspojan suussa maistui kukkaisteeltä ja kanelikakulta ja hänen vartalollaan tuoksui hajuvesi. Ximen Qing nosti pojan kaavun helmaa, veti toisella kädellään alas pojan kirjaillut kangashousut ja hyväili paljasta takapuolta. Hän sanoi pojalle moittivasti: ”Juo vähemmän viiniä tai kasvosi muuttuvat punaisiksi.” Palveluspoika vastasi: ”Kun isukki käskee, tämä poikanen tottelee.” Sillä välin kun nuo kaksi yhtyivät toisiinsa sisällä, pihaportille …”

Kymmenien seksikohtaustensa vuoksi Jinpingmei tuomittiin pornografiseksi ja kiellettiin Qing-dynastian (1644–1911) alussa. Kungfutselaisen oppineiston vanhoillinen laita ja valloittajakansa mantšuja edustaneet Qing-keisarit jakoivat saman kaltaiset, jyrkät siveellisyyskäsitykset. Myös suhtautuminen homoseksuaalisuuteen muuttui kielteisemmäksi. Jo Tang-kaudella (618–907) miesten välisestä anaaliyhdynnästä oli ryhdytty käyttämään selkeästi halventavaa ilmausta jijian (㚻姦). Ensimmäinen merkki kuvaa miestä (男) naisena (女), ja toinen – kolmesta naisesta muodostuva merkki – kuvaa perverssiyttä. Mantšukeisari Qianlongin hallituskaudella 1740 tällainen akti julistettiin laittomaksi.

Samalla hallituskaudella sensuroitiin myös kirjallisuutta armottomasti. Kymmenen tuhatta teosta tuhottiin. Esimerkiksi Xie Huilianin runot joutuivat hävitetyiksi. Jäljelle jäänyt kirjallinen aineisto riittää kuitenkin osoittamaan, että rakkaus ja seksi ovat Kiinassa aina olleet yhtä monimuotoisia kuin muuallakin maailmassa. Homoseksuaalisuuden olemassaolo tunnustettiin ja sitä suvaittiin niin kauan, kun se ei vienyt liiaksi huomiota suvunjatkamiselta ja hallintotehtäviltä. Tämä miesten välisen rakkauden ”säätelemätön tila” päättyi mantšujen valtakaudella. Sitten kiinalaisten, kuten monien muidenkin kansojen ja kulttuurien, näkemyksiä alkoi muokata kristinuskon ja siirtomaavallan mukana levinnyt heteroseksismi.

Jyrki Kallio (KSK 3/2018)

Kaikki tämän artikkelin lainausten suomennokset ovat kirjoittajan omia. Suluissa on ymmärtämistä helpottavia suomentajan lisäyksiä. Tekstien alkuteokset on pääosin poimittu tekstitietokannoista Chinese Text Project (CTP; ylläpitäjä Donald Sturgeon, http://ctext.org) ja Wikisource (ZHW; Wikimedia Foundation, http://zh.wikisource.org).

Miten kiinalaisperheet suhtautuvat mobiilipeleihin?

Joka toinen kiinalainen on likinäköinen. Seitsemän kymmenestä lukiolaisesta ja neljä kymmenestä alakoululaisesta samaten. Likinäköisyyden yleistyminen on kasvava ongelma kaikissa maailman kolkissa, mutta erityisen huolestuttava kehitys on Itä-Aasian maissa. Tuijotamme erilaisia vilkkuvia ruutuja enemmän kuin koskaan ja tämä rasittaa silmiämme huomattavasti. Mikä vaikutus tällä on pelialaan Kiinassa, jossa valtaosalle nuorisoa videopelit ovat arkipäivää? Onko pelaamisesta lopulta enemmän haittaa vai hyötyä? Entä mitä pelaamisesta sanoo kiinalaiset perheet?

Likinäköisyydellä pelottelu oli yksi vuoden 2018 isoimmista Kiinan pelialaan liittyvistä keskustelunaiheista. Se nivoutuu tiukasti osaksi isompaa väittelyä pelien hyödyistä ja haitoista. Valtavirtamediassa esiin nousevat totutusti ääri-ilmiöt: viikon putkeen pelaavat nettipeliriippuvaiset ja väkivaltaiset sekopäät, joiden kovalevyiltä on löydetty räiskintäpelejä.

Klikkiotsikoiden myötä Kiinan hallitus on saanut painetta niskaansa erityisesti perheinstituutiolta. Konfliktin ainekset ovat kasassa, kun vastassa ovat vanhempien huoli lastensa tulevaisuudesta ja lasten halu sukeltaa virtuaalitodellisuuteen vapaa-ajallaan. Vanhempien kannalta perimmäinen pelko on tämä: koska pelaamiseen käytetty aika on poissa opiskelusta ja muusta ahkeruudesta, se tuntuu ajanhukalta.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt pelaamisen positiiviset vaikutukset, kuten että yhden lapsen politiikan seurauksena sisarettomat lapset ovat löytäneet sosiaalisia verkostoja nettipelien kautta tai pelaamisen rooli stressin lievittäjänä kovien paineiden alla eläville nuorille.

Joka tapauksessa kiinalaisille pelaaminen on kuitenkin arkipäivää, mistä seuraavat numerot antavat osviittaa. Yli 600 miljoonaa kiinalaista pelaa ainakin kerran kuukaudessa ja ainoastaan yksi neljäsosa väestöstä ei ole koskaan pelannut mitään videopeliä. Kiinan 40 miljardin dollarin arvoinen pelimarkkina on myös maailman isoin. Miehet pelaavat enemmän kuin naiset, mutta esimerkiksi Kiinan tämän hetken suosituimmassa pelissä Honor of Kingsissä naispelaajat ovat jo enemmistö

Vuoret korkeita, keisari kaukana

Kiinan hallituksen suhtautuminen pelaamiseen on kahtiajakoista. Toisaalta peliteollisuus on miljardibisnes, jonka merkitys Kiinan (ja maailman) isoimmille teknologiayrityksille on huomattava. Toisaalta pelejä – kuten muutakin viihdettä – valtio haluaa pitää tiukasti kontrollissaan ja säädellä mitä ja kuinka paljon pelataan.

Kiina onkin tehnyt nipun toimenpiteitä, joiden avulla se toivoo suitsivansa kansansa pelaamismaniaa. Viime vuonna se esimerkiksi jäädytti uusien pelilisenssien myöntämisen pelinkehittäjille pidemmäksi aikaa ja loi säädöksiä pelaamisen rajoittamiseksi. Tiettyjen pelien täytyy esimerkiksi rajoittaa nuorten peliaikaa estämällä pelaaminen, kun ennalta määrätty tuntimäärä täyttyy.

On kuitenkin hyvin epäselvää, kuinka tehokkaita Pekingissä tehtävät lait ja säädökset loppujen lopuksi ovat. Kiinassa on sanonta Shan gao huangdi yuan (山高皇帝远), jonka vapaa suomennos kuuluu “vuoret ovat korkeita ja keisari kaukana”. Toisin sanoen se mitä Pekingissä päätetään saattaa erota huomattavasti siitä mitä ruohonjuuritasolla Kiinan piilaaksoissa, Chengdussa tai Shenzhenissä tapahtuu. Kiinalaisissa mobiilipeleissä sanonta tuntuu realisoituvan tuon tuosta.

Länsimaisessakin valtavirtamediassa on viime aikoina paljon puhuttu pelien monetisaatiossa käytetyistä satunnaislaatikoista, pelialan jargonilla loot-boxeista tai gachoista, joita on assosioitu uhkapelaamiseen. Kiinassa gachojen käyttöä on yritetty säädellä pakottamalla pelit paljastamaan satunnaispalkintojen todennäköisyydet. Lopputulos? Pelifirmat noudattavat säännöstä miten huvittaa.

Kiinan hallitus vaatii pelaajia myös nykyisin rekisteröitymään nimellään ja henkilötunnuksellaan peleihin. Käytännössä vain osa peleistä noudattaa tätä sääntöä. Niissäkin peleissä, joissa rekisteröityminen on pakollista, säännöksen kiertäminen on tehty naurettavan helpoksi; systeemi ei nimittäin edes tarkista täsmäävätkö nimi ja henkilötunnus toisiinsa. Toisin sanoen valitsemalla satunnaisen sopivan mittaisen numerosarjan ja nimen pääsee rekisteröitymään peliin kuin peliin.

Mitä tuleman pitää?

Voi vain arvailla mitä syitä säädösten lepsuun täytäntöönpanoon taustalta oikeasti löytyy. Yksi asia on kuitenkin varma. Tulevinakin vuosina kannattaa seurata kännyköiden ja mobiilipelien vaikutusta kiinalaiseen perhe-elämään sekä Kiinan valtion reaktioita tilanteeseen. Ennen vanhaan ihmiset kokoontuivat yhteen kamiinoiden ja tulipesien äärelle jakamaan ja kuuntelemaan tarinoita. Sen jälkeen televisiosta tuli kodin ja perheelämän keskipiste. Mitä tapahtuu nyt, kun älypuhelimien ansiosta jokainen voi etsiä omat tarinansa.

Kalle Heikkinen

Kirjoittaja on Itä-Aasian tutkimuksesta valmistunut filosofian maisteri ja toimii tällä hetkellä vanhempana analyytikkona suomalaisessa pelialan yrityksessä, GameRefineryssä.

Miten käy kulttuurivaihdon?

Veli Rosenberg · Kiina sanoin ja kuvin 2/2008

Suomen ja Kiinan kansantasavallan välisellä kulttuurivaihdolla on pitkä historia: se alkoi jo kesällä vuonna 1952 ja hyvin laajana, kun 38-jäseninen kiinalainen akrobaattiseurue kiersi 22 paikkakunnalla eri puolilla Suomea antaen yhteensä 38 näytöstä. Katsojia ryhmän esityksillä laskettiin kiinalaislähteiden mukaan olleen peräti yli 50 000! Vierailun järjesti vain vuotta aikaisemmin (15.6.1951) perustettu Suomi–Kiina-seura yhteistyössä muiden järjestöjen kanssa.

Suomella oli toki ollut erilaisia suhteita Kiinaan ennen kansantasavallan syntyäkin. Mahdollisesti ensimmäiset suomalaiset Kiinassa olivat Ruotsin Itä-Intian kauppakomppanian tehtävissä siellä jo 1700-luvun puolimaissa käyneitä. 1800-luvun loppupuolella, kun Venäjä laajensi läsnäoloaan Kiinan pohjoisrajan tuntumassa, kulkeutui suomalaisia ennen muuta Koillis-Kiinan Mantšurian alueelle. 1800- ja 1900-lukujen vaihde toi suomalaisia tutkimusmatkailijoita Kiinan kansallisten vähemmistöjen asuma-alueille, heidän joukossaan esimerkiksi J.G. Granön ja G.J. Ramstedtin. Diplomaattiset suhteet Kiinan kanssa solmittiin, kun edellä mainitusta, muun muassa mongolien asuttamia alueita tutkineesta, kielitieteilijä Ramstedtista tuli vuonna 1920 itsenäisen Suomen ensimmäinen Kiinan-lähettiläs. Hän hoiti virkaansa Japanista käsin, toimien samalla Suomen ensimmäisenä Japanin-lähettiläänä vuodesta 1919 alkaen.

1890-luvulla aloittivat suomalaiset lähetyssaarnaajat lähetystyönsä pääasiassa Hunanin maakunnan pohjoisosissa. Lähetystyö jatkui pienin katkoksin aina 1950-luvun alkuun asti. Jotkut lähetystyöntekijät, ennen kaikkea Toivo Koskikallio, tutustuivat myös vanhaan kiinalaiseen filosofiseen kirjallisuuteen ja tekivät niistä ensimmäiset käännökset suoraan kiinan kielestä suomeksi.

Vuosina 1906–1908 suoritti C.G.E. Mannerheim erittäin hyvin dokumentoidun tiedustelu- ja tutkimusmatkansa ratsastaen halki Kiinan luoteisen ja keskiosan. (Mannerheimin matkalla ottamista valokuvista valmistettu näyttely kiertää parhaillaan Kiinassa samoilla paikkakunnilla, minne kuvaaja itse saapui tasan sata vuotta sitten. Seuraavaksi näyttely on esillä Xianissa toukokuussa ja päätyy esille Pekingiin kesäkuussa. Suomi–Kiina-seura kokosi näyttelyn Suomen opetusministeriön tuella ja kierrättää sitä nyt Kiinassa kiinalaisen veljesjärjestönsä kanssa yhteistyössä. Kiinan kulttuuriministeriö ei jostain syystä hyväksynyt näyttelyä ohjelmaansa.)

Kauppa ja kulttuuri

Myös kaupankäynti oli tuonut satunnaisia suomalaisia Kiinaan. Paperi ja selluloosa olivat jo 1900-luvun alussa tärkeitä vientiartikkeleita Suomesta Kiinaan, sillä myös kiinalaisia sanomalehtiä ja kirjoja painettiin jo tuolloin suomalaiselle paperille. G.J. Ramstedt mainitsee jopa osallistuneensa Suomi-päivään vuonna 1919 Shanghaissa saapuessaan laivalla aloittamaan diplomaatin työtään Japanissa ja Kiinassa. Olisikohan tilaisuus ollut historian ensimmäinen Suomesta Kiinaan suuntautunut kulttuurivientihanke? Ramstedt kertoi tavanneensa Shanghaissa kymmenkunta suomalaista, joiden keskushenkilönä toimi liikemies Lammin-Koskinen. Herra Lammin-Koskinen piti Ramstedtin mukaan ”ranskalaisia hajuvesiä ja sen sellaisia” välittävää puotiaan Bundin varrella!

Kiinan sisäinen epävakaus vaikeutti suhteiden ylläpitoa, ja 1930-luvulla alkanut Japanin sotilaallinen aggressio melkeinpä katkaisi diplomaattisetkin yhteydet. Lähetyssaarnaajat kuitenkin jatkoivat työtään, väistellen pahimpia taistelutoimia.

Ja kävipä Kiinassa 1930-luvulla Suomesta liikemiesten lisäksi jopa ensimmäisiä turistejakin.

Kiinan sisällissota ja toinen maailmansota katkaisivat maittemme väliset suhteet sittemmin pariksi vuosikymmeneksi.

Suomi ja Kiinan kansantasavalta

Suomi ja lokakuun 1. päivänä vuonna 1949 perustettu Kiinan kansantasavalta solmivat diplomaattiset suhteet 28. lokakuuta 1950. Suomi oli 17. Kiinan kansantasavallan tunnustanut valtio (tunnustaminen tapahtui 13.1.1950). Aivan ilman kommelluksia ei tunnustaminen vuonna 1950 sujunut, vaan asiaa puitiin peräti eduskuntakyselyssä. Vasemmisto tivasi siinä K-A Fagerholmin sosiaalidemokraattiselta vähemmistöhallitukselta syytä Kiinan kansantasavallan tunnustamisen viipymiselle. Hallitus puolusteli tunnustuksen viipymistä vetoamalla siihen, ettei Kiina ollut toimittanut diplomaattiseen käytäntöön kuuluvaa tunnustamispyyntöä Suomelle. Pienen etsiskelyn jälkeen tunnustamispyyntö kuitenkin löytyi arkistoituna ulkoasiainministeriöstä!

Ennen Suomea Kiinan kansantasavallan olivat ehtineet tunnustaa Neuvostoliiton johdolla kaikki Itä-Euroopan maat ja muut sosialistiset maat sekä läntisistä maista mm. Sveitsi sekä pohjoismaistakin Tanska ja Ruotsi.

Vilkas 1950-luku

Ensimmäisenä Suomessa vierailleen akrobaattiseurueen jälkeen oli vuorossa urheiluvaihtoon kuuluva Kiinan kansantasavallan urheilujoukkueen osallistuminen Helsingin olympialaisiin elokuussa 1952. Vähältä piti, ettei Kiinan kansantasavallan joukkueen osallistuminen olympiakisoihin siirtynyt usealla vuosikymmenellä, sillä 600-miljoonaista Kiinan kansaa Helsingin olympialaisissa edusti vain selkäuimari Wu Chuanyun osanotto 100 metrin selkäuinnin ensimmäiseen karsintakierrokseen. Pientä lohtua toivat jalka- ja koripallojoukkueille järjestetyt mahdollisuudet pelata Suomen maajoukkueita vastaan heti olympialaisten päätyttyä.

1950-luvulla nähtiin Suomessa kiinalaisten nerokkaan kulttuuris-diplomaattisen manööverin johdosta perinteistä kiinalaista teatteria sekä vuonna 1955 että myös vuonna 1959. Kyseessä oli itsensä pääministeri Zhou Enlain johdolla toteutettu soft policy lieventämään Korean sodan aiheuttamaa kireätä tunnelmaa ja lännessä tunnettuja ennakkoluuloja Kiinan kansantasavaltaa ja sen pyrkimyksiä kohtaan. Itse asiassa on outoa, että tätä elettä ei ole huomattu kutsua peking-ooppera-diplomatiaksi myöhemmän pingpong-diplomatian tapaan. Kummankin diplomaattisen oivalluksen takana oli pääministeri Zhou Enlai. Hänellä oli hyvä perusta suunnitella positiivista kulttuurielettä länsimaita kohtaan, olihan hän henkilökohtaisesti tutustunut Eurooppaan ja eurooppalaisiin parin vuoden työ- ja opiskelumatkan aikana 1920-luvun alussa. Hankkeen päätapahtuma oli Pariisin kansainvälisten teatterifestivaalien positiiviseksi sensaatioksi muodostunut perinteisen kiinalaisen teatterin esitys. Kiinalaislaskujen mukaan ryhmä kutsuttiin taputuksin kiitoksiin peräti neljäkymmentä kertaa. Esityksestä tuli perinteisen kiinalaisen teatterin läpimurto Euroopassa.

Perinteistä teatteria

Samana vuonna 1955 useita perinteistä kiinalaista teatteria esittäneitä seurueita sukkuloi niin itä- kuin länsieurooppalaisissa maissa kesän ja syksyn aikana. Olipa vierailun tausta mikä tahansa, esitykset olivat kuitenkin perinteisen kiinalaisen teatterin korkeinta tasoa.

Suomi pääsi muiden eurooppalaisten maiden kanssa osalliseksi perinteisestä kiinalaisesta teatteritaiteesta ensimmäisen kerran syyskuussa 1955. Teatteriryhmä oli kooltaan 56 henkeä ja sen virallisina kutsujina toimivat Suomen teatterijärjestöjen keskusliitto, Tampereen työväenteatteri ja Suomi–Kiina-seura. Vierailun järjestelyt tapahtuivat Suomi–Kiina-seurassa. Ryhmä esiintyi Helsingissä, Turussa, Tampereella, Vaasassa, Oulussa, Kuopiossa, Mikkelissä ja Lahdessa. Ryhmän yhteensä 17 näytöksessä kävi kiinalaisten laskujen mukaan yhteensä 17 000 katsojaa.

Lokakuussa 1959 vieraili toinen perinteisen kiinalaisen teatterin esiintyjäryhmä Suomessa, kun Jiangsun maakunnan peking-oopperaseurue esiintyi kuudella paikkakunnalla antaen kaikkiaan 8 esitystä. Vierailun järjesti Suomi–Kiina-seura.

Kulttuurivaltuuskunnat

Vuoden 1953 huhtikuussa lähti ensimmäinen suomalainen kulttuurivaltuuskunta Sylvi Kekkosen johdolla Kiinan ulkomaisia kulttuurisuhteita hoitavan seuran (myöhemmin Kiinan kansan ulkomaisia ystävyyssuhteita hoitava seura) kutsusta Kiinaan. Valtuuskuntaan kuului johtajan lisäksi 16 jäsentä poliittisen kentän kaikilta osilta (Ritva Arvelo, Georg Backlund, Pentti Haanpää, Taimi Jokinen, Allen Järvenpää, Matti Järvenpää, Aimo Kanerva, Kalevi Kilpi, Aira Kolula, Tauno Korhonen, Matti Kurjensaari, Aune Laurikainen, Matti Rautio, Mauri Ryömä, Heikki Savolainen ja Kustaa Vilkuna). Matkasta kirjoitettiin kaksi kirjaa: Pentti Haanpää novellikokoelman Kiinalaiset jutut ja Matti Kurjensaari matkapäiväkirjan Kiinalainen päiväkirja. Matkan tuliaisina Ritva Arvelo puolestaan ohjasi vuonna 1954 tiettävästi ensimmäisenä kiinalaisena näytelmätekstinä suomalaiselle näyttämölle, Helsingin kansanteatterille, näytelmän Harmaatukkainen tyttö. Myös tämän vierailun käytännölliset järjestelyt ja yhteydet hoiti Suomi–Kiina-seura.

Tämän tunnetuksi tulleen kulttuurivaltuuskunnan jälkeen matkusti Suomesta kutsuttuina Kiinaan vielä kolme muutakin kulttuurivaltuuskuntaa: toinen Arvo Ylpön johdolla vuonna 1955 jäseninään muun muassa kansanedustajat Urho Kähönen ja Tyyne Paasivuori; kolmas vuonna 1959 jäseninään mm. Jack Witikka, Martti Larni ja Ilmari Harki; ja neljäs vuonna 1960 johtajanaan Henrik Schauman ja jäseninään mm. Pertti Nieminen. Kaikkien valtuuskuntien matkajärjestelyt hoiti Suomi–Kiina-seura.

Kuvataiteen vaihto alkuun

Vuonna 1956 lähti Suomesta Kiinaan taiteilijavaltuuskunta Onni Okkosen johdolla. Valtuuskunnan jäseninä olivat Sven Grönvall, Aimo Kanerva ja Aukusti Tuhka. Valtuuskunnan vierailun lisäksi taiteilijat Aimo Kanerva ja Aukusti Tuhka oleskelivat molemmat puolen vuoden ajan vierailevina opettajina Pekingin taideakatemiassa ja Shanghain taidekorkeakoulussa. Taiteilijavaltuuskunnan matkan sekä vierailuopetuksen järjestelytyöt hoiti Suomi–Kiina-seura.

Kulttuurivaihdon kannalta hengästyttävällä 1950-luvulla järjestettiin vielä peräti 7 kuukautta kestänyt Suomen taiteen näyttely Pekingissä, Shanghaissa ja Kantonissa. Näyttelyn komissaarina toimi Sven Grönvall, assistenttina Olli Valkonen ja ryhmän tulkkina Aarre Nojonen.

Näyttely oli lähtiessään suurin koskaan ulkomaille lähetetty suomalaisen taiteen esittely. Näyttelyn järjestelytyöt, teoslainauksia ja vakuutuksia myöten, hoiti Suomi–Kiina-seura opetusministeriön tuella.

Myös Suomessa saatiin tutustua klassiseen kiinalaiseen taiteeseen, kun Taiteilijayhdistys järjesti Taidehallissa Helsingissä vuonna 1956 Ruotsin kuninkaan kokoelmista lainatun kiinalaisten antiikkiesineiden näyttelyn Kiinan vanhaa taidetta. Itse näyttelyn kokoamiseen tai esillepanoon ei tarvittu Suomi–Kiina-seuran osallistumista, mutta seura avusti kiinalaisten antiikintuntijoiden saamisessa Kiinasta näyttelyn avajaisiin.

Kiina sanoin ja kuvin

Suomi–Kiina-seura aloitti vuonna 1956 Kiina sanoin ja kuvin -lehden julkaisemisen. Seura on julkaissut lehteä katkeamatta siitä lähtien niin, että tämä lehti on sen 238. julkaistu erillinen numero.

Kiina sanoin ja kuvin -lehti on ainoa Suomessa säännöllisesti ilmestyvä Kiinaa ja kiinalaista kulttuuria esittelevä julkaisu.

Klassisen musiikin vaihto

Seura oli myös panemassa alulle vaihtoa klassisen musiikin alalla, järjestämällä vuonna 1955 ensin kapellimestari Martti Similälle mahdollisuuden johtaa kiinalaista sinfoniaorkesteria Shanghaissa, Sibelius-konserttisarjassa, säveltäjän 90-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Seuraavaksi matkusti Tauno Hannikainen Sibeliuksen kuolinvuonna 1957 johtamaan kiinalaista orkesteria.

Vuonna 1956 vieraili 21-jäseninen kiinalainen muusikkovaltuuskunta Suomessa. Vierailun yhteydessä oli Huang Yidiaolla, tiettävästi ensimmäisenä kiinalaisena kapellimestarina, mahdollisuus johtaa Helsingin kaupunginorkesteria. Seuraava kiinalaisen kapellimestarin vierailu tapahtui vuonna 1958, kun Li Delun saapui konserttimatkalle Suomeen.

Elokuvavaihto

Kulttuurivaihdon ensimmäisen vuosikymmenen aikana ehdittiin vielä järjestää vuonna 1957 kiinalaisen elokuvan viikko Suomessa sekä suomalaisen elokuvan viikko Kiinassa. Molempiin liittyi vielä elokuva-alan valtuuskuntien vierailut. Suomi–Kiina-seura osallistui näidenkin tapahtumien organisoimiseen.

Matkailun alku

Vuonna 1961 Suomi–Kiina-seura teki avauksen Suomen ja Kiinan kansantasavallan välisen matkailun alalla järjestämällä elo-syyskuun vaihteessa ensimmäisen kaikille avoimen turistimatkan Kiinaan yhteistyössä Matkatoimisto Lomamatkan kanssa.

Tasaantumisen kausi

1960-luvulla kulttuurivaihto Kiinan kanssa jatkui urheilun, musiikin, lääketieteen, arkkitehtuurin, grafiikan ja kirjallisuuden aloilla. Kiinassa vierailivat mm. kirjailijat Arvo Turtiainen ja Helvi Hämäläinen sekä säveltäjä Seppo Nummi.

Suomenkielistä kirjallisuutta alettiin Kiinassa kääntää jo ennen kansantasavallan syntyä. Lu Xunin vuonna 1946 ilmestyneistä Kootuista teoksista löytyvät pääasiassa venäjän kautta käännetyt: Juhani Ahon Lastuja, Santeri Alkion Isä Amerikassa ja Minna Canthin Hullu tyttö.

Suomi–Kiina-seuran 1950-luvulla Kiinaan välittämiä kirjoja käännettiin kiinaksi, niiden joukossa olivat mm.: Hertta Kuusisen Matka vapaaseen maailmaan (1955), Juhani Ahon Helmannin herra (1957), Elvi Sinervon Viljami vaihdokas (1957), Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa ja Kuolleista herännyt (1959), Hella Wuolijoen Justiina (1961). Ensimmäinen käännös Kalevalasta, englanninkielisen käännöksen pohjalta, ilmestyi Kiinassa vuonna 1962. Samana vuonna julkaistiin myös Seitsemän veljeksen käännös kiinaksi. Kalevalasta otettiin uusi painos vuonna 1981, ja suoraan suomesta se käännettiin kiinaksi vuonna 2000.

Pertti Nieminen aloitti mittavan kiinalaisen runouden ja filosofisten tekstien käännöstyönsä toimittamalla Keskitie valikoiman vuonna 1956.

Suomi–Kiina-seura järjesti toisen kaikille halukkaille avoimen turistimatkan Kiinaan vuonna 1965.

Vaihto hiipuu

Suomessa esiintyi muusikoista, laulajista, tanssijoista ja akrobaateista koottu kiinalainen taiteilijaryhmä vuoden 1961 kesällä, 20-jäseninen kiinalainen valtuuskunta osallistui heinäkuussa 1962 nuorisofestivaaleille muassaan taiteilijoita perinteisen teatterin, perinteisen musiikin, imitaation ja akrobatian aloilta.

1960-luvun viimeinen kiinalainen esiintyjäryhmä saapui kesällä 1966. Kyse oli Shenyangista tulevasta akrobaattiseurueesta, jonka nimi oli enteellisesti Eteenpäin mars! -akrobaattiseurue – elettiin kulttuurivallankumouksen syntyvaiheita.

Suomi–Kiina-seura oli vahvasti mukana järjestämässä edellä mainittuja tapahtumia, mutta kulttuurivaihdon kenttä hiljeni täysin kulttuurivallankumouksen kiivaimman vaiheen ajaksi 1966–1970.

Uusi alku

Kulttuurivaihdon hiljaiselon päätti Suomi–Kiina-seura vuonna 1970 Suomen opetusministeriön avustuksella järjestämällään näyttelyllä Uutta posliinia ja keramiikkaa Kiinasta.

Myös matkailu pääsi uuteen alkuun kulttuurivallankumouksen jälkeen, kun seura järjesti turistimatkan Kiinaan 1971.

Vaihto-ohjelmat alkavat

Vähitellen kulttuurivaihto alkoi elpyä eri aloilla, mutta ratkaiseva harppaus tapahtui vasta, kun opetusministeri Marjatta Väänänen yhdessä opetusministeriön kansainvälisten asiain osaston päällikön Kalervo Siikalan kanssa matkusti keväällä 1973 Pekingiin avaamaan suomalaisen rakennustaiteen näyttelyä.

Vierailun yhteydessä sovittiin epävirallisesta kulttuurivaihto-ohjelmasta, joka sisälsi kiinan kielen lehtorin saamisen Kiinasta Helsingin yliopistoon sekä kielistipendiaattien vaihdon aloittamisen. Saman vuoden syyskaudella Helsingin yliopisto sai kiinalaisen lehtorinsa ja kulttuurivallankumouksen jälkeiset ensimmäiset stipendiaatit Annikki Arponen, Marja Kaikkonen ja Olli Salmi matkustivat Kiinaan opiskelemaan kiinan kieltä. Kiinasta puolestaan lähetettiin Li Guangyun, Ma Keqing ja Zhang Weihua opiskelemaan Helsingin yliopistossa suomea.

Kulttuurivaihto suunnitelmalliseksi

Tästä alkoi suunnitelmallinen kulttuurivaihto Suomen ja Kiinan välillä sekä tiivis yhteistyö sen sisällön suunnittelussa ja toteuttamisessa Suomen opetusministeriön ja Suomi–Kiina-seuran välillä. Seura on sittemmin osallistunut kaikkien vaihto-ohjelmien suunnitteluun, niistä neuvottelemisiin sekä ollut taide-alan vaihdon tärkein käytännön toteuttaja niin Suomesta Kiinaan kuin Kiinasta Suomeenkin.

Seuraavina vuosina toteutettiin mm. arkeologisia löytöjä esitellyt valokuvanäyttely Helsingissä 1974 sekä Tianjinin 68-jäsenisen akrobaattiseurueen vierailu Helsingissä, Tampereella ja Turussa Suomi–Kiina-seuran ja Helsingin juhlaviikkojen yhteistyönä sekä opetusministeriön taloudellisella avustuksella.

Vuonna 1977 kiersi Kiinalaisia talonpoikaismaalauksia -näyttely suomalaisissa taidemuseoissa. Näyttelyn järjestäjinä toimivat Suomi–Kiina-seura ja Suomen taiteilijaseura. Näyttelyn järjestämiseen saatiin avustus Suomen opetusministeriöltä. Näyttelyn järjestelytyöt hoiti Suomi–Kiina-seura, joka myös tuotti näyttelyn yhteyteen talonpoikaismaalauksien taustaa esittelevän kirjasen.

Klassisen musiikin vaihto uuteen alkuun

Vuoden 1978 keväällä alettiin Suomi–Kiina-seuran aloitteesta ja järjestämänä lämmittää ennen kulttuurivallankumousta vireäksi kasvanutta klassisen musiikin alan yhteistyötä uudelleen. Opetusministeriö myönsi avustuksen Finlandia-kvartetin lähettämiseksi esiintymismatkalle Kiinaan. Suomalainen jousikvartetti vieraili ensimmäistä kertaa Kiinassa, ja lisäksi vierailu oli yksi ensimmäisistä länsimaisen klassisen musiikin kontakteista länsimaista Kiinaan kulttuurivallankumouksen jälkeen. Finlandia-kvartetin konsertti myös televisioitiin Kiinassa.

Vielä saman vuoden alkusyksyllä vieraili puolestaan Tiibetin laulu- ja tanssiryhmä neljällä paikkakunnalla Suomessa. Vierailun toteutti Suomi–Kiina-seura yhteistyössä Helsingin juhlaviikkojen, Kuopio tanssii ja soi -festivaalin sekä Oulun ja Rovaniemen kaupunkien kulttuuritoimen kanssa.

Suomi–Kiina-seura järjesti tämän vierailun yhteistyökumppaneilleen seuraavan vuoden toukokuussa tutustumismatkan Kiinaan edistääkseen suorien kulttuurikontaktien syntymistä niiden ja vastaavien kiinalaisten organisaatioiden välille.

Siitä huolimatta, että seuralla on ollut alusta asti merkittävä rooli suomalais-kiinalaisten kulttuurisuhteiden luomisessa, on se myös alusta asti pyrkinyt niissä yhteistyöhön olemassa olevien suomalaisten kulttuuriorganisaatioiden kanssa. Seura ei ole pyrkinyt monopolisoimaan kulttuurisuhteita Kiinan kanssa, vaan on aktiivisesti pyrkinyt edistämään niiden kehittymistä mahdollisimman laajapohjaisiksi ja laaja-alaisiksi.

Vuoden 1978 syksyllä Suomi–Kiina-seura järjesti vielä pienen konserttikiertueen pianisti Li Mingqiangille Suomessa ja toi seuraavana vuonna paperinleikkaaja Zhang Jigenin esittelemään perinteistä käsityötaitoaan Artekin tiloihin Helsingissä.

Kulttuurivaihto-ohjelmat

Ensimmäinen virallinen kulttuurivaihto-ohjelma solmittiin Suomen opetusministeriön ja Kiinan kulttuuriministeriön välille Pekingissä toukokuussa 1980. Ohjelma koski kaksivuotiskautta 1980–1981. Opetusministeriön edustajien lisäksi Suomi–Kiina-seura oli alusta lähtien mukana suunnittelemassa ja neuvottelemassa ohjelmasta.

Kulttuurivaihto-ohjelma käsitti mm. kulttuuri- ja taidevaihdon lisäksi kielenopetukseen, stipendivaihtoon, tieteelliseen yhteistyöhön, joukkoviestinten yhteistyöhön sekä urheilu- ja nuorisojärjestöjen yhteistyöhön liittyviä asioita. Kulttuurin alalla pyrittiin luomaan raamit vaihdettavien esiintyjäryhmien ja näyttelyiden vaihdolle, kielenopetuksessa pyrittiin turvaamaan kiinalaisen opettajan saaminen Helsingin yliopiston käyttöön sekä tarjottiin suomalaista opettajaa jonkin kiinalaisen yliopiston käyttöön. Stipendivaihdossa varmistettiin kiintiöt vaihdettavien stipendiaattien määrälle.

Kansanmusiikilla alkuun

Ensimmäinen Suomesta lähetetty viralliseen kulttuurivaihto-ohjelmaan kuuluva esiintyjäryhmä oli joulukuussa 1981 Kiinaan matkannut 22-jäseninen kansanmusiikin ja -tanssin ryhmä Kaustisilta. Vastaavasti Suomeen saatiin vuoden 1982 toukokuussa 49-jäseninen peking-oopperaseurue Dalianista. Suomi–Kiina-seura järjesti teatterivierailun Suomessa yhteistyössä suomalaisten teattereiden kanssa (Kansallisteatteri, Tampereen teatteri, Kuopion kaupunginteatteri ja Oulun kaupunginteatteri). Seuran pyynnöstä vierailun päänumero oli näytelmäkatkelmien sijaan kokonainen ooppera Valkoinen käärme. Seura valmisti vierailua varten ohjelmavihkosen, jossa esiteltiin perinteisen kiinalaisen teatterin symbolikieltä ja ilmaisukeinoja. Esitys oli varustettu ennen kutakin näytöstä luetulla juoniselostuksella.

Näyttelyvaihto alkoi suomalaisen muotoilun näyttelyllä Kiinassa 1980 ja perinteisten kiinalaisten maalausten näyttelyllä Suomessa. Suomi–Kiina-seura järjesti näyttelykiertueen suomalaisten taidemuseoiden kanssa yhteistyössä (Amos Anderssonin museo, Oulun taidemuseo ja Joensuun taidemuseo).

Heinäkuussa 1980 Shandongin sotilasalueen perinteisten kiinalaisten soittimien orkesteri esiintyi Helsingin juhlaviikoilla ja konsertoi Suomi–Kiina-seuran avustuksella myös muilla paikkakunnilla Suomessa.

Kiinalaiset kilpailuihin

Klassisen musiikin alalla tapahtui uusi avaus, kun kolme kiinalaista viulistia osallistui ensimmäistä kertaa vuoden 1980 Sibelius-viulukilpailuun. Hu Kunista tuli yleisön suosikki ja hän sijoittui kilpailussa viidennelle sijalle.

Seura vastaanotti syksyllä 1981 Fenglei-sauvanukketeatteri-ryhmän Shanghaista ja järjesti sille kiertueen Suomessa. Ryhmä esitti vierailullaan lapsille suunnatun nukkenäytelmän Rubiini, joka myös televisioitiin.

Vuonna 1982 esiteltiin Guizhoun maakunnan taidekäsitöitä Taideteollisuusmuseossa, Suomi–Kiina-seura osallistui näyttelyn järjestelyihin.

Kulttuurisopimus

Syyskuussa 1982 neuvoteltiin ja allekirjoitettiin toinen kulttuurivaihto-ohjelma Helsingissä vuosille 1982–1984.

Kulttuurivaihto vilkastui ja tuli pitkäjänteisemmäksi kulttuurivaihtosopimusten myötä. Suomi–Kiina-seura ehdotti jo 1950-luvun lopussa kulttuurivaihdon kohottamista valtiollisen sopimuksen tasolle. Seuran toivomus toteutui, kun ulkoministeri Paavo Väyrynen vieraili Kiinassa tammikuussa 1984. Vierailun yhteydessä molempien maiden ulkoministerit allekirjoittivat kulttuurivaihtosopimuksen.

Suomen ja Kiinan kansantasavallan välistä kulttuurivaihtoa on toteutettu kulttuurivaihto-ohjelmien raamittamana ja voimassa oleva, yhdeksäs, ohjelma päättyy vuoden 2009 lopussa. Merkittävimpiä ohjelmakausilla toteutuneita kulttuuritapahtumia ovat olleet:

Shenyangin 19-jäsenisen akrobaattiseurueen vierailu Suomessa neljällä paikkakunnalla syyskuussa 1984.
– Ylioppilaskunnan laulajien konserttimatka tammikuussa 1984 Pekingiin, Zhengzhouhun ja Kantoniin. Konsertti televisioitiin Kiinassa.
– Suomalaisen grafiikan näyttely Kiinassa 1984.
– Laaja kiinalaisen kalligrafian näyttely oli vuonna 1985 esillä Lahden taidemuseossa ja Taideteollisuusmuseossa. Näyttelyyn valmistettiin laaja kiinalaista kalligrafiaa esittelevä luettelo. Näyttely saatiin Suomeen Suomi–Kiina-seuran ehdottamana ja seura järjesti sen yhdessä vierailumuseoiden kanssa.
– Sichuanin Nanchongin 30-jäseninen suurten sauvanukkien teatteriseurueen vierailu syyskuussa 1987 Suomessa (Kansallisteatteri, Porin teatteri ja Lahden kaupunginteatteri). Ryhmä esitti lastennäytelmän Jadelootuskukka.
– 1987 suomalainen Tallarit-esiintyjäryhmä vieraili Kiinassa.
– Kiinalaisten maisemamaalausten näyttely Vuoret ja virrat tammikuussa 1990 Porissa, näyttelystä laadittiin luettelokirjanen. Suomi–Kiina-seura järjesti vierailun vaikeana aikana, pian Taivaallisen rauhan aukion verisen tukahduttamisen jälkeen.
– Ensimmäinen kun-oopperaseurue vieraili Suomessa, kun lokakuussa 1990 Beifang kun-oopperaseurue saapui esittämään klassikkonäytelmän Ikuisen nuoruuden palatsi. Juoniselostus luettiin kunkin näytöksen alussa. Järjestäjänä oli Suomi–Kiina-seura. Esitys nähtiin Helsingissä, Lahdessa ja Iisalmessa. Esitystä varten julkaistiin teatterimuotoa esittelevä vihkonen, johon Pertti Nieminen käänsi näytelmän tarinan pohjana toimineen Bai Juyin runon Laulu loputtomasta murheesta.
– Suomalaista mitalitaidetta esiteltiin lokakuussa 1990 Kiinassa.
– Vuonna 1993 valmistettiin Suomi–Kiina-seuran aloitteesta ja yhteistyöllä Amos Anderssonin taidemuseon kanssa jäljentämistä kiinalaisessa taiteessa esitellyt näyttely Aito kopio pekingiläisen Rongbaozhai-studion käsin tehdyistä puupainokuvista. Näyttely kiersi seuran ja taidemuseoiden yhteistyöllä Lapinlahdella ja Joensuussa. Näyttelystä ja jäljentämisen perinteestä Kiinan taiteessa laadittiin esittelykirja.
– Loka-marraskuussa 1993 Chengdun varjonukketeatteri kiersi Suomi–Kiina-seuran järjestämänä seitsemällä paikkakunnalla esittämässä perinteisiä ja uusia varjoteatterinäytelmiä.
– Vuonna 1993 esiteltiin Kiinassa kahden erilaisen suomalaisen taiteilijan Eero Nelimarkan ja Marjatta Hanhijoen töitä kuvataidenäyttelyssä. Suomi–Kiina-seura toimi näyttelyn kokoajana.
– Samana vuonna vierailivat myös Juniorijouset konsertoimassa ja esittelemässä suomalaisen nuorisomusiikkikoulutuksen menetelmiä kiinalaisille. Suomi–Kiina-seura avusti.
Suomen kansallisbaletti vieraili vuonna 1996 presidentti Martti Ahtisaaren valtiovierailun yhteydessä Kiinassa Seura avusti järjestelyissä.

Näytelmät tekstitettyinä

– Vuonna 1996 esitettiin ensimmäisen kerran perinteisen kiinalaisen teatterin näytelmä kokonaan suomeksi tekstitettynä, kun Suomi–Kiina-seura järjesti nanxi-näytelmän Zhang Xie menestyy virkatutkinnossa esitykset Helsingissä, Turussa ja Kuopio tanssii ja soi -festivaalilla.
– Vuoden 1996 lopussa nähtiin jo toinen suomeksi tekstitetty perinteisen kiinalaisen teatterin esitys, kun seura järjesti yhdessä Helsingin kaupungin kulttuuritoimen kanssa Apinakuningas peking-oopperaesityksen Aleksanterin teatterissa ja Järvenpää-talossa.
– Vuonna 1997 toteutettiin Suomen teatterimuseon ja Suomi–Kiina-seuran yhteistyönä perinteistä kiinalaista teatteria esitellyt näyttely Fenikskruunu ja lohikäärmeviitta. Näyttely kiersi yli puolen vuoden ajan Helsingissä, Alajärvellä ja Oulussa.
– Vuonna 1997 alkoi myös Suomi–Kiina-seuran ja Aasia Helsingissä -festivaalin yhteistyö järjestämällä Nanjingin kun-oopperaseurueelle mahdollisuus saapua esittämään eteläisen kun-oopperamuodon klassikkonäytelmä Kadotettu onni. Näytelmä oli tietysti tekstitetty suomeksi.

Libretot kirjasiksi

–  Seuraavana yhteistyöhankkeena oli klassisen kun-oopperan rekonstruointihanke ja klassisen kun-oopperan Lunta keskikesällä vierailu vuonna 2000 Helsingissä, Iisalmessa, Varkaudessa, Oulussa sekä Tukholmassa. Näytelmä esitettiin Suomessa suomeksi tekstitettynä ja Ruotsissa ensimmäisenä kun-oopperan vierailuna maassa sekä ensimmäisenä ruotsiksi tekstitettynä kiinalaisena perinteisen teatterin näytelmänä. Suomessa näytelmän libretto julkaistiin kirjasena. Yhteistyö jatkui vuonna 2001, kun vierailuvuorossa oli Zhujin-kaupungin yue-oopperaseurueen vierailuesitys Helsingissä ja Oulussa. Ensimmäisenä yue-oopperaesityksenä Suomessa nähtiin klassikkonäytelmä Perhosrakastavaiset. Näytelmä oli tietenkin myös tekstitetty suomeksi.
– Vuonna 1999 esiteltiin kiinalaisille uutta suomalaista kansanmusiikkia ja kansantanssia Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiyhtyeen ja Oulun tanssitaiteen koulutuslinjan yhteisesityksenä. Seura ideoi ja tuotti vierailun.
– Vuonna 2000 oli vuorossa suomalaisen modernin tanssin esittely pekingiläisille ja shanghailaisille katsojille Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän esittäessä Tero Saarisen koreografian Pulcinella. Suomi–Kiina-seura ideoi ja tuotti vierailun.
– Vuonna 2002 esitettiin peking-oopperaklassikko Jäähyväiset jalkavaimolle suomeksi tekstitettynä versiona. Näytelmän libretto julkaistiin kaksikielisenä kirjasena.
– Vuonna 2003 Suomi–Kiina-seura järjesti peking-oopperaklassikko Zhaon perheen orpo esitykset Helsingissä ja Jyväskylässä. Näytelmä oli taas tekstitetty suomeksi ja sen libretto julkaistiin kaksikielisenä versiona.
– Vuonna 2004 Suomi–Kiina-seura järjesti yhteistyössä Kulttuurien museon ja Iisalmen kaupungin kulttuuritoimen kanssa kiinalaista silkinkirjontataidetta esittelevän näyttelyn Silkille kirjottu. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin myös silkinkirjontataiteen historiaa esittelevä vihkonen.
– Suomi–Kiina-seuran ja Aasia Helsingissä -festivaalin yhteistyö jatkui jälleen vuonna 2005 peking-oopperaklassikolla Rakkaus kurtisaaniin. Näytelmä oli tietysti tekstitetty suomeksi. Vierailulla juhlittiin samalla perinteisen kiinalaisen teatterin viisikymmenvuotista taipaletta Suomessa. Näytelmän libretto julkaistiin kaksikielisenä versiona.

Edellä on esitelty pääpiirteet Suomen ja Kiinan kansantasavallan välisestä kulttuurivaihdosta sekä lueteltu tärkeimmät vierailut ja näyttelyt. Luettelo ei ole täydellinen ja siitä on tarkoituksella jätetty pois kilpailuihin ja kulttuuritapahtumiin kutsuttuja taiteilijoita ja esiintyjäryhmiä. Samoin on pois jätetty yksityisesti järjestetyt vierailut.

Kuten luettelo antaa ymmärtää, on Suomi–Kiina-seuralla ollut keskeinen osa kulttuurivaihdon syntymisessä, kulttuurikontaktien laajentamisessa ja muotoutumisessa. Erityisen merkittävää on ollut seuran panostus Suomen ja Kiinan välisen kulttuurivaihdon sisältöön: vaihtoa ei ole ylläpidetty rutiininomaisesti, vaan sen sisältöön on pantu pääpaino pyrkien samalla saamaan järjestetyistä vierailuista tai näyttelyistä jäämään pysyvä jälki esimerkiksi julkaisun muodossa.

Pitkäjänteinen suunnittelu ja Suomi–Kiina-seuran pitkä kokemus on myös tehnyt mahdolliseksi pitää Suomen ja Kiinan kansantasavallan välinen kulttuurivaihto harvinaisen korkealla sisällöllisellä ja taiteellisella tasolla. Nämä ovat yli viidenkymmenen vuoden kulttuurivaihtotoiminnan myötä saavutettuja ansioita, joita ei pitäisi vaihdon tulevia suuntia pohdittaessa heittää hukkaan.

Mikä on kulttuurivaihdon tilanne?

Suomi–Kiina-seuran ja Aasia Helsingissä -festivaalin yhteistyönä suunnittelema kun-oopperan 1600-luvun klassikkonäytelmä Lian xianbanin vierailu toukokuussa 2008 peruuntui yllättäen helmikuussa 2008. Kiinan kulttuuriministeriö veti vain kolme kuukautta ennen vierailun suunniteltua toteutumista tukensa pois näytelmän vierailulta Suomeen ilmoittamatta ymmärrettävää syytä peruuntumiselle.

Tämä on uusi ilmiö, sillä aikaisemmin Kiinan kulttuuriministeriö on halunnut pitää tiukasti ja tarkasti kiinni sovitusta vaihdosta. Samoin on näkynyt merkkejä Kiinan kulttuuriministeriön haluttomuudesta hyväksyä Suomi–Kiina-seuran tekemiä ehdotuksia vierailuryhmien ja näyttelyiden sisällöksi. Vaikuttaa siltä, että Kiinan kulttuuriministeriöllä olisi vaihdon sisällöstä Suomi–Kiina-seuraan nähden eroava kuva.

Täsmällistä kuvaa sisältöeroista ei ole saatu, sillä kiinalainen osapuoli ei ole tehnyt sisältöön liittyviä konkreettisia ehdotuksia, se on vain hylännyt kerta toisensa jälkeen Suomi–Kiina-seuran tekemiä sisältöehdotuksia.

Saattaa olla, että kysymys on erilaisesta näkemyksestä vaihdon sisällöstä tai on myös mahdollista, että kyse on kustannuksista.

Uusia järjestelyjä Kiinassa

Kiinan kulttuurihallinnon varoja järjesteltiin uudelleen vuonna 2004. Tuolloin Kiinan kulttuuriministeriön hallinnoimia kansainväliseen kulttuurivaihtoon suunniteltuja varoja jaettiin uudelleen keskushallinnon ja maakuntien kulttuurihallinnon välillä. Tuolloin kulttuuriministeriön varoja vähennettiin ja vastaavasti maakuntien kulttuurihallinnolle lisättiin kansainväliseen kulttuurivaihtoon tarkoitettuja varoja. Hallinnollinen muutos näkyi pian myös Suomessa. Erilaisia kanavia pitkin Suomeen tarjottiin esiintyjäryhmiä Kiinan eri maakunnista. Vierailujen tarjoajat olivat uusia toimijoita ja ottivat kontakteja suomalaisiin tilaisuuksien järjestäjiin mitä erilaisimpia kanavia pitkin. Tarjottujen esitysten sisältö on vaihdellut kabaree-esityksistä erilaisiin perinteisten soittimien kokoonpanoihin.

Muutokset Kiinan kulttuurihallinnossa jatkuvat, sillä viimesyksyisessä puoluekokouksessa päätettiin uudesta painopistealueen siirrosta: kulttuurivarojen käytössä halutaan tasoittaa Kiinan sisällä vauraan itärannikon ja suhteellisesti köyhemmän läntisen sisämaan kehityseroja. Tämä tarkoittaa kulttuuritilojen ja kirjastojen rakentamista sisämaahan ja kansainvälisten kulttuurivaihtovarojen suhteellista pienenemistä.

Muutoksia myös Suomessa

Myös Suomen opetusministeriön organisaatio ja resurssit ovat olleet myllerryksessä. Aiemmin kahdenvälistä kulttuurivaihtoa on hallinnoitu opetusministeriön kansainvälisten asioiden sihteeristön toimesta, mutta pari vuotta sitten ministeriöön muodostettiin uusi kulttuuriviennin yksikkö. Nimestään huolimatta yksikkö hallinnoi myös kulttuurivaihtoa. Yksikkö on vasta perustettu ja siksi sen toiminta on vasta hakemassa uomiaan.

Kun kahdenvälisessä kulttuurivaihdossa on aikaisemmin painotettu lähialueyhteistyötä (Pohjoismaat, Venäjä, Baltian maat ja kielisukulaiset), on painopistevalikoima nyt laajentunut, ja kulttuurin sekä opetuksen alalla halutaan panna enemmän painoa myös yhteistyöhön Aasian kanssa. Aasian maista Kiinaa pidetään nyt yhtenä painopistealueena.

Suomi–Kiina-seura on halunnut tarjota kokemustaan ja kontaktejaan opetusministeriön käyttöön kulttuurivaihdon uutta organisaatiota luotaessa. Erityisesti toiminnan koordinoimisessa ja kontaktien luomisessa seura uskoo voivansa tarjota opetusministeriölle arvokasta apua. Samoin seura toivoo voivansa tuoda pitkäjänteistä suunnittelua taidevaihdon alalle, kun mahdollisesti luodaan uuden yhteistyön perustaa Kiinan muuttuvan kulttuuriministeriön kanssa.

Samalla seura on myös halunnut painottaa opetusministeriölle seuran kulttuurivaihtotoiminnan taloudellisen tuen saattamista uusien painopisteiden mukaiseen suhteeseen.

___________________________________

Suomi–Kiina-seuran kokonaan omin voimin toteuttamia hankkeita:
– Uudenvuodenkuvien ja monien muiden näyttelyn kierrättäminen vuodesta 1983 eteenpäin.
– Kokki Dingin opetusmatkan järjestäminen 1983 ja ensimmäisen suomenkielisen kiinalaisen keittokirjan (Marja Kaikkonen: Syödään kuten Kiinassa) julkaiseminen 1985.
– Jorma Hynnisen ja Ralf Gothonin konsertti- ja opetusmatka Kiinaan syyskuussa 1986 Suomi–Kiina-seuran kustantamana. Vierailu toimi alkuna Savonlinnan oopperajuhlien ja Kiinan keskusoopperan yhteistyölle.
– Suomalaisen opaskirjan (Tauno-Olavi Huotari: Kiinan nähtävyyksiä) julkaiseminen 1988.
– Populaarimusiikin pysyvää vaihtoa pyrittiin saamaan alkuun tukemalla Magyar posse– ja Cold Fairy-land -yhtyeiden vaihtoa tammi-helmikuussa 2008.

____________________________________

Isompia kaupalliselta pohjalta järjestettyjä näyttelyitä on Suomessa pidetty viisi:
– Lahden historiallisessa museossa järjestetty pronssiesineiden ja terrakottasotilaiden näyttely vuonna 1997.
– Väinö Aaltosen museossa Turussa vuonna 1999 järjestetty Qin-dynastian keisarillisia esineitä esitellyt näyttely Taivaan poika.
– Otso-galleriassa Espoossa vuonna 2000 järjestetty Ming-kauden interiöörejä esitellyt näyttely Bambu ja kivi.
– Otso-galleriassa vuonna 2002 järjestetty kiinalaisten vähemmistökansallisuuksien asujen näyttely.
– Tampereen eri museot vuonna 2007 täyttänyt näyttelyiden kokonaisuus arkeologisista esineistä kiinalaiseen nykytaiteeseen.
– Kaupalliselta pohjalta on suomalaisvoimin Kiinassa järjestetty Kielletyn kaupungin musiikkijuhlat vuosina 1996 ja 1998.

_________________________________

Muiden järjestäjien hankkeita:
– Mieskuoro Sirkkojen konserttimatka Kiinaan maaliskuussa 1983. Seura avusti yhteyksissä ja järjestelyissä. Kuoron vierailu televisioitiin Kiinassa.
– Yunnanin 29-jäseninen peking-oopperaseurue Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla heinäkuussa 1984, seura avusti yhteyksissä ja valmisteluissa.
– Elokuussa 1984 neljä kiinalaista laulajaa osallistui ensimmäisiin Mirjam Helin -laulukilpailuihin. Liang Ning voitti naisten sarjan, Dilbér Janus tuli siinä kolmanneksi ja Li Hongshen sijoittui miesten sarjassa toiseksi.
– Akrobaattiryhmät kaupallisesti Linnanmäellä kesällä 1983 kuukauden ja kesällä 1984 kaksi kuukautta pitkän esiintymisjakson ajan.
Kiinalaisen elokuvan retrospektiivi Suomen elokuva-arkistossa 1985. Seuran avusti yhteyksien luomisessa.
Zhejiangin maakunnan 15-jäseninen perinteisten soittimien orkesteri Iisalmessa ja Kaustisilla heinäkuussa 1986.
Näyttämötaidetta Aasiasta Teatterimuseon järjestämänä eri puolilla Suomea 1987.
– Heinä–elokuussa 1988 Kiinan keskusoopperan 220 jäsenen ryhmä vieraili Savonlinnan oopperajuhlilla esittäen oopperat Carmen ja Madame Butterfly.
– Kesäkuussa 1989 Hubein maakunnan Huangshi-peking-oopperaseurue vieraili Kuopio tanssii ja soi -festivaalilla.
– Perinteisten soittimien orkesteri vieraili heinäkuussa 1991 Iisalmessa, Siilinjärvellä ja Kaustisilla.
– Shaanxin nuorten taiteilijoiden qin-oopperaseurue (44 henkeä) vieraili Kuopio tanssii ja soi -festivaalilla kesäkuussa 1992. Seura avusti yhteyksissä ja järjestelyissä.
– Vuodesta 1996 lähtien pienempiä tai suurempia suomalaisia klassisen musiikin orkesterikokoonpanoja on vieraillut Kiinassa osittain tai kokonaan yritysten sponsoroimina.
– Suomi–Kiina-seura osallistui Helsingin ja Pekingin kaupunkien yhteistyöllä järjestettyjen Kiinalaisen uudenvuoden katujuhlien järjestämiseen 2007 ja 2008.
– Tamperelainen kaupallinen Radio 86 on yhteistyössä Radio Pekingin ja Pekingin kaupungin kulttuuritoimen kanssa vuodesta 2003 järjestänyt vaihtelevasisältöisiä Kiinalaisen kulttuurin viikkoja.

_________________________________

Kulttuurivaihto-ohjelmat:
1. 1980–1981;
2. 1982–1984;
3. 1985–1987;
4. 1988–1990;
5. 1991–1993;
6. 1994–1996;
7. 1997–1999;
8. 2000–2004;
9. 2005–2009

_________________________________

Opetusministeriön toiminta-avustukset eräille
ystävyysseuroille 2007:

Ystävyysseurat 2007 (mom. 29.80.50 eräät avustukset)
(Lähde: Opetusministeriön verkkosivut)

Hakija
Päätös €
Suomi–Venäjä-Seura
1 185 000
Pohjola-Norden ry
550 000
Tuglas-seura ry
258 500
Suomi–Amerikka Yhdistysten Liitto ry
121 000
Suomi–Unkari Seura ry
90 000
Rozentals-seura ry
55 000
Suomen Viro-yhdistysten liitto ry
55 000
Donelaitis-seura – Liettuan ystävät ry
45 000
Suomi–Australia Yhdistysten Liitto ry
22 000
Suomi–Kiina-seura ry
20 000
Ystävyysseurojen liitto ry
8 000
Yhteensä
2 409 500

FALUN GONG ja uskonnonharjoittamisen vapaus Kiinassa

Tauno-Olavi Huotari · Kiina sanoin ja kuvin 2/2008

Tauno-Olavi Huotari pohtii uskonnonharjoittamiseen suhtautumista niin perinteisessä Kiinassa kuin Kiinan kansantasavallassakin. Erityisenä tarkastelukohteena on Falun gong -liike ja se, miten Kiinan hallitus on liikkeen toimintaan reagoinut.

Perinteisessä Kiinassa valtiovalta, ”virallinen Kiina”, suhtautui nuivasti uskonnollisiin ja ideologisiin ryhmittymiin, joiden ajattelu erosi valtion hyväksymästä maailmankäsityksestä. Hallitus ryhtyi hyvin helposti rajoittamaan ja tukahduttamaan heterodoksista ajattelua, erityisesti silloin, kun organisoituneita liikkeitä syntyi niitä kannattamaan. Kova kohtelu johti usein alun perin epäpoliittisen hartaudenharjoitusryhmän kuitenkin tietoisesti ja väkivaltaisesti valtionvastaiseksi.

Tällaisilla liikkeillä oli jokseenkin aina uskonnollinen tausta ja muoto sekä useimmiten kansanuskon sävyttämä toive maailmankauden lähestyvästä muuttumisesta. Ne olivat oikeastaan ainoita valtion valtamonopolin haastajia, ja ne saattoivat kehittyä uhkaksi valtaa pitäville. Kiinan sivistyneelle eliitille näiden ryhmien oppi näyttäytyi epärationaaliselta ja alkeellisen taikauskoiselta, mikä lisäsi niitä kohtaan tunnettua vastenmielisyyttä.

Kiinan hallitukset ja toisinajattelu

Tämähän tuntuu tutulta. Voisimme miltei vain vaihtaa ”perinteisen Kiinan” tilalle ilmauksen ”kommunistinen Kiina”. Kiinan kansantasavallassa on pyritty rajoittamaan uskonnonharjoittamista ja suuntaamaan se valtiovallan määrittämiin uomiin. Hallinnon legitiimisyyden kiistävät ja valtion yhtenäisyyttä vaarantaviksi käsitetyt uskonnolliset liikkeet ja oppisuunnat on yritetty tukahduttaa tarpeen tullen myös ankarin rangaistuksin ja voimatoimin. Etenkin kansanomaisimmat uskonnot ja kultit on myös käsitetty taikauskoksi, jota vastaan on kamppailtava tieteen ja järjen voitoksi. Kiinalaisen perinteen rinnalla kommunistista puoluetta ovat johtaneet marxismi-leninismin tietyt piirteet: usko oman ideologian ylivertaisuuteen ja tieteellisyyteen, sen antama tuki voimakeinoille yhteiskunnan muuttamiseksi, jotta historia kulkisi ”oikeaan” suuntaan. Uskonnot on käsitetty vanhan yhteiskunnan jäänteiksi, sen luomiksi väärän tietoisuuden muodoiksi. Toisinajattelijoiden yhteiskunnallinen tai uskonnollinen aktivismi on sitä paitsi helposti uskottu tulokseksi ulkomailta lähteneestä kiihotuksesta ja juonittelusta.

Tilanne Kiinassa on jossakin määrin muuttunut. Maolaisen ajan tarkka kansalaisten yksityiselämän seuranta on pitkälti poistunut. Uskonnollinenkin harrastuneisuus on tullut mahdolliseksi, tietyissä rajoissa. Yleinen kiinnostus hengen-elämään on selvästi lisääntynyt. Kirjakaupoissa näkyy runsaasti elämänkatsomuksellista ja uskontoja käsittelevää kirjallisuutta, temppeleissä ja kirkoissa turistien ohella hartaudenharjoittajia. Puoluekin tuntuu virallisesti ottaneen entistä positiivisemman tai ainakin neutraalimman asenteen uskontoihin mm. viime puoluekokouksen dokumenteissa.

Asenteiden muutos ei kuitenkaan aina ole ulottunut hallinnon alemmille tasoille: viime vuosiltakin on raportteja paikallisviranomaisista, jotka ovat kieltäneet valtion hyväksymienkin yhteisöjen toiminnan ja jopa tuominneet niiden edustajia rangaistuksiin sinänsä lain sallimista teoista. Tosin on huomattava, että viime vuosilta tunnetaan myös tapauksia, joissa viranomaisten laittomat toimet ovat synnyttäneet mediapolemiikkia ja jopa johtaneet ylilyönteihin syyllistyneiden rankaisemiseen.

Virallisten asenteiden muuttuminen tarkoittaa nimenomaan suhtautumista valtion tunnustamiin ja hyväksymiin uskontokuntiin. Niitä ovat suurten kansainvälisten uskontojen maltillista valtavirtaa edustavat yhteisöt, jotka tunnustavat kansantasavallan legitiimisyyden ja oikeuden valvoa uskonnonharjoitusta. Ne myös tukevat valtion rakentamista, ja niiden opetus on paljolti vapaa ns. taikauskosta (esimerkiksi ennustamisesta, tuomiopäivän odotuksesta jne.). Ongelman muodostavat kuitenkin sellaiset sinänsä hyväksyttyjen ryhmien haarautumat, joiden epäillään kannattavan alueellis-kansallista separatismia (Tiibetin lamalaiset, Xinjiangin muslimit) tai tottelevan Kiinan hallitusta korkeamman päämiehen määräyksiä (paaville uskolliset katolilaiset).

Sen sijaan valtio on jyrkempi muita ryhmiä kohtaan. Kansanuskon temppelit ja erilaiset meditaatioryhmät saavat toki toimia, jos kannatus ei lisäänny liikaa eikä aiheuta häiriöitä. Liian organisoituneet ja asemaansa protestoivat ryhmät nimetään helposti ”kieroutuneiksi lahkoiksi” (xiejiao), joihin valtiovallan koko ankaruus saattaa kohdistua. On syytä silti muistaa, etteivät kaikki tukahdutetut ryhmät tai vangitut hengenmiehet ole viattomia uhreja eivätkä sananvapauden sankareita: suuri osa on riippumattomienkin tarkkailijoiden mukaan uskontoa apunaan käyttäviä huijareita.

Falun gong

Tunnetuin ”kieroutunut lahko” on Falun gong (tai Falun dafa), ”Lain ratas”. Se tunnetaan fyysisistä harjoituksista, lujasta uskosta mestariinsa Li Hongzhiin, opistaan, joka on suurelta osalta aatepuuroa, sekä ennen kaikkea protesteista Kiinan hallitusta vastaan ja valtiovallan siihen kohdistamista ankarista tukahduttamistoimista.

Falun gongin taustana ovat sellaiset suhteellisen yksinkertaiset meditaatioharjoitukset, joita Kiinassa on käytetty auttamaan ruumiillista ja henkistä hyvinvointia.

Kansantasavalta suhtautui pitkään niihin epäillen ja mobilisaatiokausina suorastaan kielteisesti. Ne säilyivät kuitenkin osana sallittuja harjoituksia, joita saattoi pitää nimenomaan fyysisen kunnon rakentajina. Tällainen vanhoja filosofisiakin näkökulmia säilyttänyt harjoitusmuoto oli ennen kaikkea qigong. Falun gong alkoi tällaisia harjoituksia suorittavana ryhmänä, joka sai sitten yhä selvemmin myös uskonnollisia piirteitä.

Trumpetistista profeetaksi

Falun gong -liikkeen perusti mies nimeltä Li Hongzhi vuonna 1992. Li Hongzhin taustasta on kahdenlaisia tietoja. Kumpaankin täytyy suhtautua varoen, sillä kummassakin tapauksessa kertojilla on niin sanotusti oma lehmä ojassa.

Vielä 1990-luvulla Li Hongzhin oppiaan esittävän kirjan (Zhun falun) liitteenä oli hänen lyhyt elämäkertansa. Nämä kertomukset kuvaavat Lin ylivertaiseksi hahmoksi, joka jo varhaisesta lapsuudesta, nelivuotiaasta, opiskeli taolaisten ja buddhalaisten gurujen opastuksella. 8-vuotiaana hän osasi levitoida, tehdä itsensä näkymättömäksi ja siirtää itsensä hengen voimalla paikasta toiseen. Erilaiset mestarit opettivat hänelle vuosikymmenten ajan gongfu– ym. fyysisiä taitoja ylimaallisen viisauden ohella. Opetus tapahtui salaisissa paikoissa yöaikaan!

Arkielämän asioita ei juuri kuvata; kyseessä onkin eräänlainen pyhimyslegenda. Ajan myötä arkielämän yksityiskohdat Lin elämästä ovat entisestään hälventyneet. 1990-luvun lopulla elämäkertaliite poistettiin Lin kirjasta, ja väittämän mukaan liikkeen jäsenet joutuivat vaihtamaan omat kappaleensa uuteen elämäkerrattomaan. Samalla Li Hongzhi ruvetaan esittämään joksikin muuksi kuin normaaliksi ihmiseksi. 1990-luvun loppupuolella Li alkaa vihjailla ja esittää olevansa uudelleen syntynyt jumala, jolla on ollut monta aikaisempaa elämää. Joka tapauksessa ”universumia ei olisi olemassa ilman häntä”. Häntä opettaneiden gurujenkin asema Lin suhteen on muutettu: Li on aikaisemmassa elämässään määrännyt nämä antamaan opetusta hänen uudelle inkarnaatiolleen.

Niissä tiedoissa, joita Kiinan tiedotusvälineet ovat julkaisseet, Lin elämäntarina näyttää varsin erilaiselta. Luonnehdinnat ja tiedot on suureksi osaksi kerätty Lin sukulaisilta, koulutovereilta, naapureilta jne. Luonnollisesti niissä pyritään antamaan Listä negatiivinen kuva, mutta luultavasti niissä kerrotut ulkoiset vaiheet pitävät varsin hyvin paikkansa. Kiinalaisten lähteiden mukaan Li Hongzhi syntyi vuoden 1952 heinäkuussa, myöhemmin hän on itse väittänyt oikean päivän olleen toukokuun 13. päivä edellisenä vuonna – joka sattuu olemaan se päivä, jota yleisesti vietetään Buddha Sakyamunin syntymäpäivänä.

Li Hongzhi syntyi Mantšhuriassa Jilinin maakunnassa. 8-vuotiaasta hän asui maakunnan pääkaupungissa Chanchunissa. Vanhemmat, akupunktuurin harjoittaja sekä sairaanhoitaja, erosivat myöhemmin. Koulussa Litä pidettiin hiljaisena ja eristyvänä. Mistään henkitieteellisistä tai gongfu-harrastuksista eivät toverit tiedä, mutta Li kunnostautui trumpetin soitossa. 18-vuotiaana hän liittyi armeijaan ja palveli pian sotilassoittajana. Sitä seurasi palvelu metsäpoliisin soittokunnassa, ja vuodesta 1978 työskentely ko. poliisin asuntolassa sekä sitten vuodesta 1982 Changchunin vilja- ja öljy-yhtiön turvaosaston virkailijana. Sinä hän pysyi aina siihen asti kunnes ryhtyi täyspäiväiseksi guruksi. Lin naapureiden mukaan Li oli hankala henkilö, joka riiteli ja jopa tappeli naapuriensa kanssa.

Lin tunteneiden mukaan tämän kiinnostus qigongiin ja uskontoihin heräsi vasta 1980-luvun loppupuolella. Li muovasi oppinsa 1980-luvun lopulla ja liikkeen perustamisaikana pidetään vuotta 1992. Suurempaa huomiota liike alkoi saada vuoden 1996 tienoilla.

1990-luvun lopulla Li pääsi muuttamaan Yhdysvaltoihin ja asettui New Yorkiin 1998. Kiinalaiset lähteet väittävät hänen keränneen siellä melkoisen omaisuuden. Li ei paljon esiinny julkisuudessa, häntä ei nähdä kansantasavallan vastaisissa protesteissa. Hän näyttäytyy ainoastaan taatuille kannattajilleen majesteetillisissa lavasteissa. Yksi syy lienee pelko: Li pelkää kansantasavallan yrittävän hänen sieppaamistaan. Kiinan hallitus on yrittänyt saada Yhdysvallat palauttamaan Li Kiinaan tai ainakin karkottamaan hänet Yhdysvalloista.

Protesteja ja vastatoimia

1990-luvun puolessa välissä hallitus alkoi kiinnittää huomiota Falun gongiin. Liike olisi ehkä saanut jatkaa oloaan laillisuuden ja laittomuuden välimaastossa, mikäli liike ei olisi järjestänyt mielenosoitusta Pekingin keskustaan, vieläpä Zhongnanhaihin, joka on puolueen ja hallituksen johtajien asuinalue. Hiljainen mielenosoitus keräsi 10 000 Falun gongin kannattajaa ja sattui kriittiseen aikaan, 26. huhtikuuta 1999, lähelle Tiananmenin tapahtumien 10-vuotispäivää, jolloin poliisivalvonta keskustassa oli periaatteessa tiukkaa. Hallitukselle tapahtuma oli yllätys: Falun gong oli pystynyt viestittämään demonstraatiostaan uusilla tavoilla, jotka saattoivat avata tietä muillekin toisinajattelijoille. Ehkäpä turvallisuuselimiin oli soluttautunut salaisia Falun gongin kannattajia?

Mielenosoitus oli herkkupala ulkomaisille tiedotusvälineille. Hallituksen julkinen reaktio viivästyi, mutta alkukesästä Kiinan virallinen media tuomitsi Falun gongin ”lahkoksi” (tämä lienee eurooppalaisten kannalta parempi käännös kuin amerikkalaisten ”kultti”) ja laittomaksi järjestöksi. Virallisissa kommenteissa alettiin kertoa mm. liikkeen aiheuttamista kuolemista jne. Lukuisia Falun gongin kannattajia pidätettiin ja tuomittiin rangaistuksiin.

Protestit jatkuivat pienempinä, mutta näkyvinä. Vuonna 2000 eräät Falun gongin jäsenet onnistuivat ripustamaan jättiläiskokoisen Li Hongzhin kuvan Maon kuvan päälle Tiananmenilla. Myöhemmin onnistuttiin mm. valtaamaan eräs radiolähetys, ja lähettämään sen kautta Falun gongin sanomaa. Samaan aikaan tukahduttamistoimet jatkuivat.

Tiedot toiminnasta Kiinassa tuntuvat suuresti vähenevän noin vuoden 2002 jälkeen ja erityisesti vuoden 2004 jälkeen tietoja on hyvin vähän. Falun gongin omat lähteet kertovat kyllä valtiovallan tukahduttamistoimista, mutteivät juuri muusta. Kiinan hallitus näyttää pystyneen estämään ainakin Falun gongin julkisen toiminnan. Sen sijaan lahkon näkyvyys on lisääntynyt ulkomailla. Kannatus lienee suurinta Li Hongzhin nykyisillä asuinsijoilla eli Yhdysvalloissa, jossa on myös suurehko kiinalaisasutus, mutta ryhmiä näyttää syntyneen myös Eurooppaan, jopa Suomeen.

Vaikka Falun gong väittää antavansa opetusta ilmaiseksi, liikkeen täytyy saada jostain rahaa. Liikkeen uskonnollinen propaganda vaatii sitä, mutta myös siihen liittyvä poliittinen toiminta. Liikettä lähellä on lehti Epoch Times, jota jaetaan runsaasti. Lehti on niin kiihkoisasti kansantasavallan vastainen, että sen uskottavuus kärsii. Liikkeen yhteydessä toimii myös taiteilijaryhmiä (lähtöpaikkanaan New York), jotka kiertävät maailmaa esittäen ”perinteistä kiinalaista kulttuuria, joka nykyään on hävitetty”. Tämä väite jo sellaisenaan panee miettimään, mikä esiintyjien sanoma on. Tietämäni mukaan ryhmät esittävät samantapaista sovitettua ja sievistettyä folkloristista ohjelmaa, jota tulee myös Kiinasta (aidomman perinteisen kulttuurin ohella). Ohjelman äskettäin Tampereella nähneiden mukaan siinä ei myöskään ollut unohdettu melko karkeasyistä propagandaa.

Falun gongin kannattajamäärästä on hyvin paljon toisistaan eroavia arvioita. Liikkeen jäsenet ovat väittäneet kannattajakunnan olleen (ennen tukahduttamista) 60 tai jopa 100 miljoonaa, mikä olisi tehnyt siitä Kiinan suosituimman kansanliikkeen. Tämä on paisuteltu luku, sellainen, jota etenkin uskonnolliset liikkeet helpolla esittävät vaikutuksestaan. Valtion antamat luvut olivat 2–3 miljoonan luokkaa. Tämäkään ei ole itse asiassa pieni luku, kun sitä verrataan esimerkiksi monien suurten uskontojen viralliseen kannattajamäärään Kiinassa, varsinkin ajatellen ryhmän lyhyttä ikää. Ehkä todellinen määrä on jossain arvioiden välissä, mutta kuitenkin lähempänä valtion lukuja. Suhteellisen suurta lukumäärää todistavat myös ne arviot, jotka väittävät Kiinan uudelleenkasvatuslaitoksissa olleen suurimmillaan yli 200 000 Falun gongiin kuulumisesta syytettyä. Kannattajakunnan laskeminen on Kiinassa hyvin vaikeaa, varsinkin järjestöstä, jolla ei ole kovin kiinteää rakennetta – ja joka nykyään on maan alla. Uskotaan sen kannattajia kuitenkin olevan yhä satoja tuhansia.

Mihin Falun gong ja sen johtaja uskovat

Falun gong ei ole ainoa uusi uskonnollinen liike Kiinassa, ei myöskään ainoa, jonka valtiovalta on nimennyt ”kieroutuneeksi lahkoksi”. Falun gong pohjautuu, kuten monet muut liikkeet, etupäässä kiinalaiseen perinteeseen. Siinä on sekä yhtäläisyyksiä että eroja muiden terveyttä ja puhdistautumista tarjoavien liikkeiden kanssa. Toisaalta taas Falun gong on perinteisiä liikkeitä modernimpi, monessa mielessä New Age -oppi. Se on ympäristöltään ja kannattajakunnaltaan nähtävästi sangen urbaani.

Se on syntynyt ja sen vaikutusvalta on kasvanut siinä henkisessä tilanteessa, joka syntyi maolaisen ajan loputtua. Se merkitsi monille aatetyhjiötä ja toisaalta mahdollisuuksia uudenlaisen ideologian etsintään. Monille taloudellisten tulosten saavuttaminen riitti elämänkäsitykseksi, mutta myös monenlaista henkisten mallien etsintää ilmeni. Ja siihen tarjottiin monenlaista materiaalia.

Falun gong on väittänyt, ettei se ole uskonto, vaan ainoastaan oppi qigong-harjoituksista, johon kuuluu meditaatiota ja fyysisiä harjoituksia. Niillä onkin ollut suuri merkitys, ja varmaan etenkin alkuvaiheessa monet kannattajat liittyivät mukaan ennen kaikkea niitten takia. Kuitenkin alusta saakka oppiin ja käytäntöön on sisältynyt selvästi uskonnollista ainesta, jonka osuus tuntuu lisääntyneen. Se antaa oman maailmanselityksensä, sillä on mestarinsa, jolla on yliluonnollinen tausta jne.

Qigong-tradition ohella opissa on lainaa taolaisuudesta ja ennen kaikkea buddhalaisuudesta, josta myös koko liikkeen tunnus falun, ”lain ratas”, on kotoisin. Buddhalaisuuden opetukset eivät näytä tulleen niinkään aktiivisen osallistumisen kautta buddhalaiseen kulttiin ja mestarien opetukseen, vaan se on enemmän toisen käden kirjaviisautta.

Falun gong pyrkii toisaalta terveyden parantamiseen ja toisaalta sisäisen rauhan saavuttamiseen. Ajan myötä sen henkinen ja hengellinen puoli on itse asiassa korostunut.

Kiinalaisessa buddhalaisuudessa falun on tarkoittanut ”lain ratasta”, mutta Li Hongzhi tarkoittaa sillä henkisen energian keskusta ihmisen ruumiissa. Se sijaitsee tai sijoitetaan vatsan alaosaan tietyillä harjoituksilla. Falunia pidetään universumin pienoiskuvana. Kun se on Li Hongzhin avulla asetettu, se pyörii jatkuvasti. Kun se pyörii myötäpäivään, se imee energiaa maailmankaikkeudesta, kun se liikkuu vastapäivään, se poistaa pahaa karmaa ruumiista. Jotkut korkealle kehittyneet Falun gongin harjoittajat voivat jopa nähdä ”taivaallisella silmällään” falunin ja sen liikkeen.

Li Hongzhi suhtautuu kriittisesti sekä länsimaiseen että kiinalaiseen lääketieteeseen. Kiinalainen on kuitenkin hänen mielestään paljon kehittyneempi. Falunin pyöriminen poistaa uskovien sairaudet. Tämä lääketieteen vastustaminen on ollut liikkeen kriitikoiden merkittävä argumentti varsinkin Kiinassa, ja Kiinan hallitus on Falun gongin vastaisessa kampanjassaan esitellyt esimerkkejä hoidotta jääneiden surkeista kohtaloista. Muutama vuosi sitten se väitti jopa 1 600 Falun gongin kannattajan siihen mennessä kuolleen kieltäytyessään lääketieteellisestä hoidosta.

Eniten huvittuneisuutta on herättänyt Li Hongzhin useasti esille ottama aihe, maahan tunkeutuneet muukalaiset. Näitä on hänen mukaansa monennäköisiä, monet kuitenkin miltei ihmisen kaltaisia. Muukalaisten tarkoitus on hävittää ihmiskunta ja korvata se klooneilla. Nämä demoniset olennot ovat saapuneet maapallolle vuonna 1900, ja siitä lähtien pystyneet manipuloimaan tiedemiehiä ja poliitikkoja. Tiedemiehet luulevat keksineensä asioita, mutta tosi asiassa takana ovat nämä muukalaiset.

Muukalaisten ohella Li Hongzhi vastustaa homoja ja rotujen sekoitusta. Erään kerran hän sanoi jumalien tappavan homot. Rotujen sekoittuminen taas johtaa moniin negatiivisiin seurauksiin.
1990-luvun lopulta eräät henkiset tavoitteet ovat korostuneet Lin opetuksessa. Niiden iskusanoja ovat vilpittömyys, myötätunto ja toleranssi.

Falun gongilla on oma tuomiopäivänsä, se hetki, jolloin Li Hongzhin ajatukset ovat saaneet vallan koko maailmassa ja tapahtuu hänen johdollaan lain oikaiseminen. Hän on oman kertomansa mukaan jo aiemmin sen avulla pelastanut maailman ja sovittanut kaikkien tuntevien olentojen synnit.

Falun gongille tyypillinen piirre on se, että nimenomaan sen mestari, Li Hongzhi, on se tiedon lähde, joka määrää kaikki fyysiset harjoitukset ja myös sen henkisen opin, jota on noudatettava. Muissa qigong-ryhmissä fyysisen harjoituksen ja henkisen oikeinajattelun yhteys ei ole yhtä vankka, eikä johtajan asema yhtä yksinvaltainen.

Miksi hallitus vastustaa juuri Falun gongia

Lausunnoissaan kansantasavalta on korostanut Falun gongin oppien aiheuttamaa vaaraa terveydelle: ne ovat johtaneet sekä itsemurhiin että kuolemiin virheellisen hoidon kautta. Se on myös tuonut esiin Falun gongin oppien sellaisia piirteitä, joita monet muutkin pitävät absurdeina ja ”taikauskoisina”. Viranomaiset viittaavat myös Falun gongin olevan illegaali järjestö ja samoin monien sen toimenpiteiden olleen laittomia. Tässä lainlaatija kuitenkin kertoo laatimistaan laeista, joita on myös muovattu toimimaan juuri ko. järjestöä vastaan.

Falun gong on aiheuttanut jossakin määrin valtion suuresti pelkäämää epäjärjestystä ja siinä on useita monen mielestä epäilyttäviä piirteitä, mutta Kiinan valtiovallan ottama erittäin kova asenne sitä kohtaan herättää kyllä kysymyksiä vastatoimien tarpeellisuudesta ja kohtuullisuudesta.

On viitattu siihen, että kommunistinen puolue tuntee olevansa samanlaisessa asemassa kuin entiset dynastiat. Niiden uhkaksi nousivat usein valtion kontrollin ulottumattomissa olleet salaseurat, joiden oppiin kuuluivat ruumiinharjoitukset, tuomiopäivän odotus ja usko yli-inhimilliseen pelastajaan. Siksi pelko uusien vastaavien liikkeiden järjestäytymisestä on olemassa.

Kommunistinen puolue on ollut ja haluaa olla kansanliike. Suurin osa toisinajattelijoista on ollut eliittiä, sivistyneistöä, opiskelijoita jne., joiden kannatus massojen keskuudessa on ollut vähäistä. Liikkeet, jotka pystyvät keräämään suhteellisen suuria joukkoja, ovat yksittäisiä vastustajia pelottavampia. Vaikka Falun gongin kannattajat näyttävät olleen pääosin kaupunkilaisia ja suureksi osaksi keskiluokkaa, se oli kuitenkin melko kansanomainen liike. Sellaisten leviäminen maaseudulle olisi ollut huolestuttavaa.

Falun gongin onnistuneiden protestiaktioiden jälkeen liikkui huhuja, että sillä olisi olut kannattajia myös puolueen sisällä. Sellainen tilanne oli estettävä.

Falun gongin organisaation menestys protesteissa on tuntunut vaikealta selittää. Liikkeen vastaisessa propagandassa esitetään sen organisaatio kiinteäksi ja monipolvisen hierarkkiseksi. Tähän eivät muut tarkkailijat usko. Sen sijaan he ovat korostaneet modernien keinojen käyttöä, kontaktiverkkoa, jossa kännyköitä, tietoverkkoa jne. osataan käyttää hyväksi.

Puolue on voimakkaasti keskittynyt rakentamaan ja propagoimaan taloudellista kasvua. Falun gongin kasvu on ollut yksi osoitus siitä, että kasvu ei ratkaise kaikkia ongelmia. Monet ovat jääneet sen ulkopuolelle, ja näyttää siltä, että juuri he ovat mahdollisia uskonnollisten vastaliikkeiden jäseniä. Yleinen tai sektorikohtainen taantuma saattaa lisätä niiden määrää, jotka saavat uskonnosta käyteainetta politiikkaan. Rikkaaksi tuleminen ei sinänsäkään riitä tavoitteeksi kaikille, sitä todistaa uskonnollisten ja elämäntapaliikkeiden menestyminen Kiinassakin.

Kiinassa on nyt ollut muutaman vuoden suhteellisen hiljaista Falun gongin suhteen. Emme tiedä, minkälainen maanalainen toiminta ja kannatus liikkeellä on. Historiasta tiedämme, että sellainen saattaa pulpahtaa esiin vuosien ja vuosikymmenten kuluttua. Jokseenkin varmasti Kiinan hallitus pelkää Falun gong -levottomuuksia tiibetiläislevottomuuksien seuraksi. Ulkomailla, johon Falun gongin näkyvän toiminnan painopiste on siirtynyt, protesteja Kiinaa vastaan käydään jatkuvasti. Niissä tulee esiin erittäin voimakas Kiinan hallituksen vastaisuus. Voidaan sanoa, että liikkeen tukahduttamistoimenpiteet ovat tehneet sen saman, mitä vastaavat tekivät jo vuosisatoja sitten: melko epäpoliittisesta ryhmästä on tullut kovaääninen valtion vastustaja.

Falun gong -liikkeen verkkosivut: www.falundafa.fi

Miten siinä näin kävi? – harmonian matkasta mielenosoitusten näyttämöksi

Veli Rosenberg · Kiina sanoin ja kuvin 2/2008

Olympialaisten soihtukulkueen ennätyspitkästä matkasta kaikkien mantereiden kautta kierrokselle Kiinan jokaisen maakunnan läpi piti tulla harmonian matka. Siitä tulikin Kiinan ihmisoikeus- ja erityisesti Tiibet-politiikkaa vastustavien mielenosoitusten, länsimaisten poliittisten johtajien olympialaisten avajaisboikottiuhkausten, käsikähmän, kiinalaisten turvamiesten, muutettujen kulkureittien sekä sammutettujen soihtujen sekamelska. Tätä kirjoitettaessa ovat mielenosoitukset nyt levinneet myös Kiinaan – vaikka soihtu on vielä kaukana Kiinasta –, missä kiinalaiset mielenosoittajat purkavat kiukkuaan ranskalaisia kauppakeskuksia vastaan. Harmoniasta ei siis ole tietoakaan, vaan pahimmassa tapauksessa seurauksena on kiinalaisen, länsimaita vastaan suuntautuvan, nationalismin lisääntyminen ja tavallisten kiinalaisten länttä kohtaan tunteman epäluulon kasvaminen. Kuka siitä hyötyisi?

Tavallisille kiinalaisille on käsittämätöntä ja epäoikeudenmukaista, että Kiinalle myönnettyjä olympialaisia kisoja vastustetaan ja niiden soihtuviestiä länsimaissa häiritään. Samoin on tavallisesta kiinalaisesta käsittämätöntä, että länsimaissa nähdään Kiinan Tiibet-politiikka negatiivisena – Kansan vapautusarmeijahan vapautti tiibetiläiset rauhanomaisesti teokraattisesta maaorjuudesta ja Kiinan kansantasavallan hallitushan on sijoittanut miljardeja yuaneja Tiibetin modernisoimiseen! Näin uskovat sadat miljoonat Kiinan kansantasavallan kansalaiset. Kaikille kiinalaisille on opetettu, ei vain kansantasavallan syntymisestä lähtien vaan vähintään viimeisen neljänsadan vuoden ajan, että Tiibet kuuluu olennaisena osana Kiinaan. Jos Kiinan sisällissodan osapuolet melkein kaikesta olivatkin erimielisiä, kysymyksestä Kiinan jakamattomuudesta – ja sen osana Tiibetin kuulumisesta tähän kokonaisuuteen – ne olivat täydellisen yksimielisiä. Länsimaissa ei tulisi jättää vaille huomiota yli miljardin kiinalaisen ennakkoasennetta tässä kysymyksessä.

Kulttuurivallankumouksen ajan hävityksen kiinalaiset voivat hyvinkin tunnustaa, mutta Kiinan suvereniteetin kieltämisen Tiibetissä kiinalaiset kokevat räikeänä maan sisäisiin asioihin puuttumisena. Mikäli tiibetiläisten oikeutettua vaatimusta aidon autonomian sekä kielellis-kulttuurisen erikoisaseman tunnustamiseksi halutaan edistää länsimaiden toimesta, on tavallisten kiinalaisten vahva ennakkoasenne välttämättä huomioitava. Siksi olympialaisten boikotoiminen ei ole se tapa, jolla Kiinan johto tai tavallinen kiinalainen saataisiin kuuntelemaan maailman huolta tiibetiläisten oikeuksista.

Urheilu ja politiikka

On tavattoman naiivia jankuttaa siitä, että olympialaisilla kisoilla ei nykyisin olisi yhteyttä politiikkaan. Tietysti on, olympialaiset ovat politisoituneet jo kauan ennen kuin Pekingille Kansainvälisen Olympiakomitean 112. kokouksessa myönnettiin 13. heinäkuuta 2001 Moskovassa olympialaisten kisa-isännyys vuodelle 2008. Samoin oli naiivia kuvitella, etteikö olympialaisten myöntäminen Kiinalle tulisi aiheuttamaan protesteja.

On mielenkiintoista, että olympialaisten avajaisista on tullut valtionpäämiesten näyttäytymispaikka – eihän niin ollut ennen. Niillä korkea-arvoisilla vierailla, jotka kisojen avajaisiin osallistuivat, oli ennen jonkinlainen yhteys erilaisiin kansallisiin tai kansainvälisiin urheiluorganisaatioihin. Poikkeuksena on ollut käytäntö, jonka mukaan juuri kisaisäntämaan valtionpäämies lausuu olympiakisat avatuiksi. Tästäkin käytännöstä on olemassa mielenkiintoinen poikkeus. Yhdysvaltain presidentti Herbert Hoover kieltäytyi vuonna 1932 avaamasta Los Angelesin olympiakisoja. Mikä oli Hooverin kieltäytymisen peruste? Se, että politiikkaa ei pitäisi sotkea olympialaisiin!

Julkisuuden houkutus

Olympiakisojen tilaisuuksista on tullut suoran televisioinnin ja niiden saaman julkisuuden kasvun myötä poliitikkoja kiinnostava näyttäytymispaikka vasta viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Valtionpäämiesten halu osallistua olympialaisten avajaisiin on sekin itsessään osoitus kisojen politisoitumisesta.

Olympialaisista on myös tullut taloudellisesti merkittävä tapahtuma. Ja jos ei politiikka, niin ainakin talouspolitiikka, on globalisaation myötä monin tavoin kietoutunut olympialaisten ympärille.

Nyt on alkanut kilpailu siitä, ketkä valtionpäämiehet ilmoittavat tai eivät ilmoita joko boikotoivansa tai ei boikotoivansa Pekingin kisojen avajaistapahtumaa. Poliitikot ja julkkikset keräävät kannatuspisteitä äänestäjiensä keskuudessa osoittamalla erimielisyyttään joko Kiinan Tiibet-politiikkaan tai vaikkapa Kiinan kantaan Darfurin kriisin ratkaisemisessa. Suomen pääministeri on puolestaan pitänyt kiirettä vakuuttaessaan osallistumistaan niin kisojen avajaisiin kuin itse kilpailutapahtumiinkin.

Miksi Kiinan Tiibet-politiikka?

Oikeastaan on erikoista, että juuri Kiinan Tiibet-politiikasta on tähän mennessä tullut kovin boikottipuheiden aihe. Eihän Kiinan politiikka Tiibetin suhteen ole suuresti muuttunut juuri olympialaisten alla. Tosin Lhasaan 1. heinäkuuta 2006 avattu rautatie on kärjistänyt han-kiinalaisten ja tiibetiläisten suhteita. En tällä halua sanoa, etteikö Kiinan Tiibet-politiikkaa sinänsä voisi olla aihetta tarkastella kriittisesti. Itse asiassa olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että Kiinalle olisi viisasta tunnustaa Dalai-lama neuvottelukumppaniksi ja alkaa hänen kanssaan viipymättä suorat neuvottelut Tiibetin tulevasta oikeasta autonomiasta sekä kielellisestä ja kulttuurisesta erikoisasemasta Kiinan yhteydessä. Olisiko Suomella peräti Martti Ahtisaaressa välittäjänä ja Ahvenanmaan itsehallintomallissa hallintomuotona avaimet Tiibetin kysymyksen ratkaisuun?

Nykyinen 14. Dalai-lama, Tenzin Gyatso, ehdottaa julkisesti Kiinalle rauhanomaisesti toteutettavaa aitoa autonomiaa sekä kielellistä ja kulttuurista erikoisasemaa Kiinan yhteydessä. Se on tarjous, johon kannattaisi tarttua, sillä pian 73 vuotta täyttävän Dalai-laman arvovalta on tärkeä osatekijä tiibetiläisten luottamuksen saamisessa Tiibetin todelliselle autonomialle. Tiibetin kansannousun 49. vuosipäivän aikaan syntyneet levottomuudet Intiassa ja Nepalissa sekä Lhasassa 14. maaliskuuta alkanut han- ja hui-kiinalaisiin kohdistunut kauppojen ryöstely ja polttaminen sekä myöhemmin Tiibetin ja muilla Kiinan tiibetiläisalueilla syntyneet mielenosoitukset kertovat tiibetiläisten parissa olevan myös väkivaltaiseen toimintaan valmiita ryhmiä.

Niiden tietojen pohjalta, joita Lhasan tapahtumista on tullut länsimaisten toimittajien kautta tietoon (mm. The Economist -lehden toimittajan James Milesin paikanpäältä välittämien raporttien pohjalta), vaikuttaa vahvasti siltä, että ainakin Lhasan tapahtumat olivat organisoitua mellakointia ja että Kiinan viranomaiset noudattivat suurta pidättyvyyttä, ainakin alkuun, niiden tukahduttamisessa. Sen sijaan siitä, miten Kiinan tiibetiläisalueille myöhemmin levinneet levottomuudet tukahdutettiin, ei ole länsimaisten toimittajien välittämänä saatu tarkkoja tietoja.

Tiedotussota hävittiin

Tiedottamisesta ei kiinalaisia viranomaisia voi kuitenkaan tälläkään kerralla kiitellä! Sen sijaan että länsimaisille toimittajille olisi heti levottomuuksien jälkeen järjestetty pääsy Lhasaan tutustumaan tilanteeseen paikan päällä ja haastattelemaan paikalla olleita, toimivat Kiinan viranomaiset jälleen umpivanhanaikaisella tavalla, katkaisemalla kaikki yhteydet koko Tiibetiin ja julistamalla Dalai-laman klikin syylliseksi levottomuuksiin! Tapahtuman ensi hetkillä Kiina oli jo hävinnyt tiedotussodan ja menettänyt neuvottelumahdollisuuden mahdollisesti rauhanomaista toimintaa kannattaviin tiibetiläisiin. Tai tältä tilanne ainakin länsimaista katsoen näytti, mutta ehkä kiinalaisten viranomaisten toimintatapa oli enemmänkin suunnattu kotimaisen tarkkailijan odotusten mukaiseksi? Myös Dalai-laman antama erouhkaus siinä tapauksessa, että väkivaltaiset mielenosoitukset eivät lopu, kertoo tiibetiläisten jakautuvan väkivaltaa kannattaviin ja niistä pidättäytymään haluaviin. Lhasan väkivaltaisten levottomuuksien organisoijat löytyvät todennäköisesti juuri niiden joukosta, joille Dalai-lama erouhkauksensa osoitti!

Eikö Kiinan kannattaisi ryhtyä keskusteluun juuri väkivallasta pidättäytymään lupautuvien tiibetiläisten kanssa? Ensi vuonna tulee kuluneeksi puoli vuosisataa Tiibetin kansannoususta ja tasaluku nostaa varmasti kysymyksen itsenäisyydestä tai Tiibetin todellisesta autonomiasta jälleen esiin. Pelkäänpä lisäksi, että nykyisen 14. Dalai-laman jälkeen tullaan löytämään hänelle kaksi inkarnaatiota – toinen tiibetiläisten ja toinen Kiinan hallituksen toimesta. Dalai-laman arvovallan käyttämiseen ja neuvotteluun ei silloin enää ole minkäänlaisia mahdollisuuksia.

Ihmisoikeudet vai Tiibet?

Kiinan ihmisoikeuksien yleisen tilan olisi voinut helpommin kuin juuri Tiibetin tilanteen kuvitella nousevan olympialaisten boikotoinnin keskeiseksi kiistakysymykseksi. Ehkä se olisi kuitenkin ollut liian epäkonkreettinen aihe saada länsimaisia mielenosoittajia liikkeelle?

Amnesty International on suorittanut erikoisseurantaa Kiinan ihmisoikeuksien tilan kehittymisestä olympialaisten myöntämisestä lähtien. Amnesty julkaisi viimeisimmän seurantaraporttinsa juuri ennen Tiibet-mielenosoitusten alkamista. Amnestyn raportti jäi kuitenkin länsimaiden tiedotusvälineissä Tiibet-mielenosoitusten raportoinnin jalkoihin. Lähinnä vain aktivisti Hu Jian tuomitseminen vankeuteen ja myöhemmin jopa hänen valitusoikeutensa epääminen, vastoin Kiinan lakeja, nousi Tiibet-kysymyksen takaa julkisuuteen.

Aktivistit vai tavalliset ihmiset?

Amnestyn huomion keskittyminen ihmisoikeusaktivistien toiminnan vapauden tarkkailuun hämmentää tavallista Kiina-tarkkailijaa. Kun sanotaan jatkuvasti – ehkä aivan tosiasioiden mukaisesti – poliittisten oikeuksien laajentamisen puolesta toimivien aktivistien toimintavapauksien vähenneen, syntyy vaikutelma maasta, jossa synkät ihmiset vaeltavat ahdistuneina ja lyötyinä. Kuitenkin käynti Kiinassa antaa maasta aivan päinvastaisen vaikutelman. Kiina ei näytä vastaavan tuollaista ennakkokuvaa. Kysyttäessä satunnaiselta kiinalaiselta mielipidettä siitä, mihin suuntaan hänen henkilökohtainen vapautensa on kehittynyt, kuulee varmasti aivan Amnesty Internationalin raporttien vastaisia kuvauksia henkilökohtaisten vapauksien kehityssuunnasta. Kiina on vaurastunut merkittävästi, tavallisten ihmisten matkustusoikeudet Kiinan sisällä ja jopa ulkomaille ovat vapautuneet merkittävästi, samoin kansalaisten mahdollisuudet valita opiskelu- tai työpaikkansa ovat aivan eri tasolla kuin vielä parikymmentä vuotta sitten.

Mistä tämä ristiriita Amnestyn synkkenevien raporttien ja edellä kuvaamani kuvitteellisen kiinalaisen haastattelun välillä johtuu? Siitä, että Amnesty raportoi aktivistien, tai organisoidun, vapaan poliittisen toiminnan tilasta ja yksittäinen kiinalainen taas kertoo suomalaiselle matkailijalle henkilökohtaisen toimintansa mahdollisuuksista.

Henkilökohtaisilla vapauksilla on siis rajansa ja pitkällä tähtäimellä on Kiinassakin vapaan poliittisen toiminnan mahdollisuuksien pakko laajentua, mikäli maa haluaa jatkaa taloudellista kasvuaan. Niin kauan kun Kiinan talous kasvaa ja varallisuutta riittää jaettavaksi laajenevalle osalle kiinalaisia, riittää henkilökohtaisten oikeuksien laajeneminen ilman organisoidun poliittisen toiminnan vapautta. Mutta kun talouden kasvu hidastuu tai katkeaa, voi tilanne äkkiä muuttua kokonaan toiseksi.

Samalla tavoin kuin kiinalaisen on vaikea ymmärtää länsimaista kritiikkiä Kiinan harjoittamasta Tiibet-politiikasta, on kiinalaisen vaikea ymmärtää, mistä länsimainen kriitikko puhuu moittiessaan Kiinaa ihmisoikeuksien loukkaamisesta. Kiina ei ole moniarvoinen yhteiskunta.

Tekopyhyyttä?

Maailman kiinnostus Kiinan Tiibet-politiikkaan tuntuu sekin melko tekopyhältä. Ollaanpa Kiinan ja Tiibetin suhteiden historiasta mitä mieltä tahansa, on pakko tunnustaa, että Kiinan suvereniteetilla Tiibetiin on ollut kansainvälisten mahtivaltojen enemmän tai vähemmän avoin hyväksyntä. Erilaisten painostustoimien olisi tullut – Kiinan hallituksen lisäksi – suuntautua yhtä hyvin ainakin Venäjän, Ison-Britannian, Yhdysvaltojen ja jopa Intian hallituksien toimia vastaan.

Lisäksi voi ihmetellä, miksi tiibetiläisten asian rinnalle ei ole nostettu uiguurien asemaa Tiibetin naapurissa Xinjiangin maakunnassa? Xinjiang on Tiibetin lailla autonominen alue Kiinan keskushallituksen alaisuudessa ja uiguurit ovat tiibetiläisten kanssa monella tavoin samankaltainen han-kiinalaisista eroava suuri vähemmistökansallisuus, jolla on oma selvästi erottuva kulttuurinsa, kiinasta eroava kielensä ja uiguurit ovat lisäksi voimakkaasti islamiin uskovia. Voisiko olla niin, että toisaalta länsimaissa vallalla oleva terrorismin ja laajemmin radikaalin islamilaisuuden pelko ja toisaalta Hollywoodin tukema romanttinen kuva tiibetiläisyydestä vaikuttaa monen länsimaisen protestoijan periaatteellisuuteen?

Valtioiden, varsinkin suurvaltojen, toiminnan ja yksittäisten kansalaisten moraalikäsitysten välillä on monesti melkoinen ristiriita. Tässä ristiriitatilanteessa näyttää usein käyvän niin, että erilaisten, kaukana sijaitsevien ja vieraiden maiden hyvälle toiminnalle asetetaan paljon kovemmat kriteerit kuin tuttujen ja ”omiksi” koettujen maiden moraalisesti hyväksi koetulle toiminnalle. Näin myös Kiina saa usein moitteita sellaisesta toiminnasta, mikä naapurimaan toiminnassa menisi lävitse ilman kummempaa huomiota. Sanottakoon tässä kuitenkin varmuuden vuoksi, että en tarkoita, etteikö Kiinan toimia saisi ja pitäisi tarkastella kriittisesti. Tarkoitan vain, että joskus Kiinalta edellytetään erityisen jaloa toimintaa ennen kuin se tulee hyväksytyksi.

Tavalliset kiinalaiset

Kisojen tai niiden avajaisten boikotoiminen tuntuu huonolta ratkaisulta, ainakin jos todella halutaan vaikuttaa siihen, että Kiinan ihmisoikeuspolitiikka ja suhteet vähemmistökansoihin muuttuisivat. Länsimaissa on olympialaisten boikotoinnista käydyssä keskustelussa valitettavan vähän puhuttu siitä, miten erilaiset toimet vaikuttavat tavalliseen kiinalaiseen. Ranskalaisen kauppaketjun vastaiset mielenosoitukset ovat antaneet esimakua siitä, mitä voi olla edessä, mikäli länsimaat eivät pysty pukemaan toimiensa perusteita tavalliselle kiinalaiselle ymmärrettävään muotoon. Pahimmassa tapauksessa olympialaisten boikotointitoimet loukkaavat kiinalaisten ansaittua iloa heidän ensimmäisten olympialaistensa järjestämisestä ja antavat sen sijaan aiheen sellaisen kiinalaisen nationalismin nousulle, mikä suuntautuu länsimaita vastaan. Ja sitäkö me toivomme? Eivät boikotit, vaan yhteyksien lisääminen ja avoin keskustelu ovat avaimet vaikutusmahdollisuuksien säilyttämiseen kiinalaisten kanssa.

Tämä lehden numero

Tämä Kiina sanoin ja kuvin -lehden numero käsittelee Suomen ja Kiinan kansantasavallan välisen kulttuurivaihdon historiaa sekä huolta vaihdon tulevasta kehityksestä, Falun gong -liikkeen taustoja, poikkeuksellisesti nimimerkillä kirjoittavan kolumnistin mielipiteen Kiinan Tiibet-politiikasta sekä vielä pohdintoja siirtotyöläisten osuudesta olympialaisten rakennustöissä.

Toivottavasti artikkelit antavat pohtimisen aihetta ja kenties jopa vastauksia lukijaa kiinnostaviin kysymyksiin.

Amnesty Internationalin olympialaisten seurantaraportti on luettavissa kokonaisuudessaan osoitteessa: www.amnesty.org/en/library/info/ASA17/050/2008/en

Kiina ja urheilu

Tauno-Olavi Huotari · Kiina sanoin ja kuvin 2/2008

Pekingin olympiakisojen lähestyessä on kiinnostus herännyt myös vanhempaan Kiinan urheiluperinteeseen. Kiinalaiset itse ovat innokkaasti esitelleet muinaisia urheilumuotoja ja urheilusaavutuksia. Ruumiinkulttuurin kirjo näyttäytyykin laajana. Artikkelissa esitellään eräitä liikunta- ja kilpailumuotoja ja mietitäänyleisemminkin, mitä urheilu on ja mitä se on ollut Kiinassa.

Vanha tarina kertoo iäkkäästä kiinalaisesta herrasmiehestä, joka joutui länsimailla vieraillessaan yleisurheilukilpailuihin – liekö tapahtunut niinä aikoina, kun suomalaiset hallitsivat pitkän matkan juoksuja. Kiinalaisvieras seurasi hieman hämmentyneenä miesjoukon kiertoa radan ympäri yhä uudestaan ja uudestaan sekä sitä juhlintaa, jota ensimmäiseksi perille päässyt kohtasi. Isännät kertoivat, että nyt oli saavutettu uusi maailmanennätys, voittaja oli kiertänyt matkansa 1,5 sekuntia nopeammin kuin kukaan aikaisemmin. Kiinalainen mietiskeli hetken ja esitti sitten oleellisimpana pitämänsä kysymyksen: “Mitä hän tekee säästyneellä ajalla?”.

Kaskussa terävin kärki kohdistuu länsimaiseen urheiluhulluuteen, jota vastassa on kiinalainen maalaisjärki, mutta siihen sisältyy sen ohella pitkään vallinnut länsimainen käsitys ruumiinkulttuurin asemasta kiinalaisessa ja yleisemminkin itämaisessa maailmassa. Positiivisesti siihen maailmaan suhtautuvat ajattelivat, että hengenelämä, viisaus hallitsivat itämailla, ja negatiivisesti asennoituvat uskoivat, ettei niiden asukkaista ollut fyysisestikään urheilutekoihin. Tilanne muuttui osittain, kun eräät itämaiset ruumiinhallinnan ja ns. taistelutaitojen muodot alkoivat tulla tunnetuiksi lännessä. Niiden osaajien fyysistä kuntoa ei voinut epäillä. Niihin kuitenkin liittyi, ja ennen kaikkea niihin voimakkaasti liitettiin, läheinen yhteys syvämietteisiin filosofioihin ja käsitys näistä taidoista ennen kaikkea henkisen kasvun välineinä.

Kiinalaisia kamppailulajeja harjoitetaan yhä enenevässä määrässä nimenomaan ruumiinharjoituksena, korostaen urheilullisia piirteitä. Samalla on löydetty lisää tietoja erilaisista liikuntaa, kilpailua ja leikkiä sisältävistä harrastuksista ja harjoituksista perinteisessä Kiinassa. Urheiluun kohdistuva kiinnostus on kasvanut Kiinassa, ja sitä on lisännyt kiinalaisten menestys viime vuosina useimmissa kilpaurheiluissa. Tämä on saanut kiinalaiset ja hieman muutkin etsimään myös menneisyydestä tiedon palasia perinteisen Kiinan ruumiinkulttuurista. Tieteellisen tiedon keräämisen ohella on paljolti kysymys myös menneisyyden valtaamisesta. Kiinalaiset haluavat todistaa olleensa tälläkin alalla eteviä jo ammoisista ajoista lähtien. Erityisesti nyt Pekingin olympialaisten kisojen lähestyessä on virallinen Kiina korostanut näitä kiinalaisen urheilun perinteitä. Kudelmassa on runsaasti mielenkiintoisia uusia tietoja, mutta myös mielestäni melko vähäiselle ja monitulkintaiselle lähdeaineistolle perustuvia rakennelmia.

Mitä on urheilu?

Yksi ongelma, jonka kohtaa kun puhutaan varhempien aikojen ja useimpien kansojen ruumiinkulttuurista, on oikean termin valinta. Onko kysymyksessä urheilu? Todistavatko esimerkiksi kuvat uimareista (niitä on Kiinasta löytynyt) uintiurheilusta?

Urheilu on tapana määritellä sellaiseksi ruumiinharjoituksen muodoksi, jolle ominaista on säännönmukaisuus (lajin standardoidut säännöt ja niitä noudattava kilpailutoiminta). Siinä on useimmiten tarkoituksena saavuttaa voitto kilpailijoista, tulla parhaaksi. Täten esimerkiksi sellainen ruumiinharjoitus, jonka tarkoituksena on esimerkiksi sotakunnon tai mietiskelyilmapiirin saavuttaminen, ei ahtaasti ottaen ole urheilua, ei myöskään esiintyminen (esimerkiksi sirkuksessa) urheiluntapaisilla taidoilla ilman kilpailuaspektia. Yleiset liikuntataidotkaan eivät sinällään todista urheilusta. Suppea urheilun määritelmä sopii hyvin kreikkalais-roomalaisen antiikin urheiluun, johon kuului säännöllinen kilpailutoiminta ja voittoon tähtäävä asenne sekä voittojen kirjaaminen ja muistaminen. Samantapaiset aspektit määrittävät nykyistä alun perin länsimaista, mutta nykyisin jo globaalia kilpaurheilua.

Suuri osa kiinalaisista urheilua lähenevistä harjoituksista oli luonteeltaan esittävää. Niitä esittivät alan ammattilaiset, ja ne olivat niin sirkuksen kuin urheilunkin esiasteita. Niihin saattoi toisinaan kuulua myös kilpailua, todellista tai näennäistä.

Toinen merkittävä ryhmä olivat sotilaalliset harjoitukset, joissa taistelijoiden kuntoa ja taitoa kohotettiin. Nämä saattoivat olla urheilunkaltaisia ja joskus niissä armeijassa kilpailtiinkin.

Kolmas haara olivat ja ovat yleisesti ruumiillista ja henkistä kuntoa kohottavat harjoitukset, erilaiset voimistelut ym., joilla on usein yhteys filosofioihin ja aatteisiin, käsityksiin ihmisruumiin toiminnasta ja sen suhteesta luonnon ja maailman yleisempään toimintatapaan.

Osaa harjoituksista voi sanoa urheiluiksi, ainakin laajemmassa mielessä. Joissakin oli jo selvästi kilpailua ja muita suppeammin käsitettävän urheilun piirteitä. Seuraavassa tarkastelen eräitä Kiinassa harrastettuja liikuntamuotoja.

(Paradoksaalisesti voisi sanoa, että vanhassa Kiinassa eniten kilpaurheilua esiintyi tiedon ja koulutuksen alalla eli standardoidut, säännöllisesti pidetyt virkatutkinnot.)

Viihde-esityksiä ja urheilua

Erilaisia viihde-esityksiä kutsuttiin Kiinassa yhteisnimellä “sadaksi huvitukseksi”, baixi. Siihen kuului erilaisia sirkustemppuja (taikatemppuja, nuorallakävelyä, tulennielentää), urheiluesitysten kaltaisia harjoituksia (taitoratsastusta, painonnostoa jne.) sekä myös laulua, tanssia ja eräänlaisia yksinkertaisia teatteriesityksiä. Esityksissä on siis paljon tuttua tämänkin päivän sirkus- ja varieteenumeroista. Tätä ohjelmaa esitettiin niin hoveissa kuin markkinapaikoilla. Sekä kirjallisissa lähteissä että arkeologisessa materiaalissa on varsin runsaasti ”sataan huvitukseen” liittyvää aineistoa. Jo Han-kauden ylimyshaudoista on kaivettu esiin saviveistoksia, jotka esittävät temppujentekijöitä ja tanssijoita tyypillisissä asennoissaan. Viimeistään Song-kaudella aikaisemmin hovia ja ylhäisöä viihdyttäneet huvitukset tulivat myös muiden väestöryhmien ulottuville.

Sotilasurheilua

Monet urheiluharjoitukset tunnetaan ennen kaikkea sotilaiden parista. Fyysinen kunto ja taisteluvälineiden käyttötaito kuuluivat ymmärrettävästi sotilaille tärkeisiin avuihin.

Juoksukilpailuista on tietoa nimenomaan sotaväen parista. Armeijoiden liikkeet perustuivat sotilaiden jalkojen vauhtiin. Jo varhaisten dynastioiden aikana tiedetään ruhtinaiden etsineen ja testanneen erityisen hyviä juoksijoita henkivartijoikseen, jotka joutuivat jalan pysymään sotavaunujen vauhdissa. Mongolien Yuan-dynastian aikana tiedetään keisarin kaartilaisille järjestetyn juoksukilpailuja vuosittain. Matkan pituus oli noin 90 kilometriä, ja voittajalle annettiin hopeaesine palkinnoksi ja seuraaville eripituisia määriä silkkikangasta. Tämä on harvinainen esimerkki toistuvasta ja voittoon tähtäävästä kilpailusta Kiinassa.

Sotilaat ja heidän johtajansa harjoittivat metsästystä, johon monin paikoin oli entisaikaan paremmat mahdollisuudet kuin nykyään. Se oli luonnollisesti keisarin ja ruhtinaiden erityishuvia, mutta suuria metsästysretkiä järjestettiin myös joukoille. Ne olivat tavallaan taisteluharjoituksia, joissa joukkojen liikkumista voitiin opettaa ja joissa myös yksityiset sotilaat saattoivat asettua uskaliaaseen kamppailuun petoja vastaan. Metsästys jäi välillä vähäisemmälle huomiolle tällaisena ylhäisön harrastuksena, mutta manchujen aikana keisarit järjestivät suuria metsästysretkiä mm. joka kesä Mulanissa Kiinan muurin pohjoispuolella.

Painia ja muuta voimailua

Paini jossakin muodossa on tunnettu lähes kaikissa kulttuureissa. Niin Kiinassakin. Se oli merkittävä osa sotilasurheilua, viihdyttäjien kamppailua hovijuhlissa ja banketeissa, mutta myös kansanomaista kamppailua kylissä ja kaupungeissa. Erilaisia painityylejä oli myös monilla Kiinan vähemmistökansoilla.

Tang-dynastian aikoina alkoi olla ammattipainijoita, jotka esiintyivät hovissa, ja Song-kaudella nämä esitykset levisivät myös kansan keskuuteen. Yleisin painityyli lienee muistuttanut nykyisin Japanista tuttua sumoa, joka lienee itse asiassa alun perin kiinalainen urheilu. Tyylin uskotaan olevan peräisin Han-kaudelta ja matkanneen Japaniin 400-luvulla. Tuon ajan sumo oli silti hyvin erilaista verrattuna nykyiseen. Yhteistä molemmille lienee nykyinenkin perustavoite, saada vastustaja koskettamaan maata muulla ruumiinosalla kuin jalkapohjallaan. Tämä oli muuten antiikin Kreikankin painin idea.

Painin ohella harrastettiin muitakin voimankoetuksia, ja niistä on suhteellisen runsaasti tietoa. Metallitankoja nostettiin yhdellä kädellä ja suuria pronssisia keittoastioita kahdella kädellä. Qin-dynastian aikaan kerrotaan erään urhon pystyneen nostamaan jopa 500 kilon painon – mikäli kiinalainen kirjoittaja on tulkinnut painon oikein nykymitoiksi. Myöhemmin painonnostossa käytettiin kansan keskuudessa kiviä punnuksina.

Palloleikkejä ja pallotaistoja

Kiinnostavaa on erilaisten pallopelien tai leikkien suosio. Suuri osa niistä oli ilmeisesti taidon esittelyä ja pallolla leikittelyä, mutta kehitystä kohti varsinaisia joukkuepelejä oli nähtävissä.

Merkittävimmät pelit ovat olleet poolo ja eräänlaiset jalkapallopelit. Eräät kiinalaiset tutkijat väittävät jopa, että jalkapallo on kiinalainen keksintö. Heidän mukaansa urheilu nimeltä cuju, ”potkupallo”, lienee syntynyt jo Taistelevien valtioiden kaudella sotilaiden parissa. Siviilit alkoivat pelata sitä Han-kaudella höyhenillä täytetyllä pallolla. Väitetään Läntisen Hanin kuuluisimman hallitsijan Wudin harrastaneen cujua.

Peliin kehittyi myöhemmin monenlaisia muotoja, joista osassa joukkueet kamppailivat toisiaan vastaan ja koettivat saada pallon maaliin tai maaleihin – niiden lukumäärä vaihteli eri vaiheissa yhdestä kuuteen. Tang-ajalla joukkueita erotti verkko, jonka yläpuolella oli pyöreä aukko, jonka läpi pallo oli potkaistava.

Tämän rajun muodon ohella oli toinen, jossa mitattiin lähinnä pallonkäsittelyn taitavuutta. Varsinkin Song-dynastian aikana tämä cujun muoto, kuten muutkin pelit ja urheilut, oli erityisen suosittua. Silloin kuitenkin kilpailtiin juuri pallon taitavassa käsittelyssä, eräänlaisessa pallojonglöörauksessa. Sitä harjoitettiin yhteiskunnan ylimmälläkin tasolla. On säilynyt maalaus, jossa kuvataan Song-dynastian ensimmäisen keisarin palloilua veljensä ja seuraajansa sekä parin korkean virkamiehen kanssa. Tätä taitocujua esittivät myös naiset.

Tämä kiinalaisen jalkapallon komea historia on ehkä se asia, joka on saanut myös eniten kritiikkiä vastaansa. Se perustuu kriitikoiden mielestä varsin vähäiseen ja fragmentaariseen aineistoon, jota heidän mielestään on ylitulkittu.

Hevospoolo oli suosionsa huipulla Tang-dynastian aikana, ja useat keisarit olivat siitä innostuneita. Myös korkeat virkamiehet rakennuttivat poolokenttiä residensseihinsä. Poolon peluu kuului myös niihin juhlatapahtumiin, jotka liittyivät korkeimpien virkatutkintojen suorittajien juhlintaan. Armeijassakin pooloa pelattiin. Ming-Qing-ajalla sen peluu väheni lähes kokonaan.

Tang-dynastian kaudesta Ming-kaudelle lienee pelattu myös budaa, ehkä golfia muistuttavaa peliä, siinä ainakin käytettiin jonkinlaisia mailoja pallon saamiseen kuoppiin. Se lienee ollut palatsinaisten ja yleensä nuorison suosikki pelien joukossa. Kuten monien muidenkin pelien sen harrastus väheni Qing-dynastian aikana.

Sen sijaan manchujen ajalla erilaiset jääpelit ja jäällä liukumis- ja luisteluharrasteet nousivat suosioon. Keisarillisen kaupungin järvillä harjoitettiin nykyaikaisin termein pikaluistelua ja taitoluistelua sekä jonkinlaista pallon potkimista jäällä. Leikkeihin ja peleihin saattoi osallistua tuhansiakin henkilöitä. Joissakin teksteissä puhutaan laudoista, joilla liikuttiin, mistähän oli kysymys? Toisaalta ainakin Qing-ajalla tunnettiin myös jalkineisiin kiinnitetyt teräsluistimet.

Gongfu ja wushu

Nimenomaisista kiinalaisista liikuntamuodoista kaikkein tunnetuimmat nykyään lännessä ovat ns. taistelutaidot, gongfu– ja wushu-nimityksillä tunnetut lajit. Niitä ja niihin liittyviä filosofisia käsityksiä on tässä lehdessä aikojen kuluessa usein käsitelty. Niiden pohjalla ovat toisaalta käytännön itsepuolustukseen liittyvät harjoitukset, erityisesti paljain käsin suoritetut, joihin oli tarvetta maassa, jossa aseiden kantaminen oli yleensä kielletty. Toisaalta niiden perustalla ovat kiinalaiset käsitykset ihmiseen ja elämään vaikuttavista perusvoimista. Niitä voidaan vahvistaa hengityksen säätelyllä ja ruumiinharjoituksilla. Syntyneillä harjoitusmuodoilla oli merkitystä taistelutaitoina, mutta niitä harrastettiin myös esimerkiksi luostareissa mielen kehittämisen apuneuvoina. Vasta perinteisen Kiinan loppuaikoina alkoi jossakin määrin kehittyä niihin perustuvaa urheilua, sekä näytöksinä että kamppailulajeina. Haittaavana tekijänä tässä prosessissa oli se, että näistä harjoituksista oli syntynyt lukuisia muunnelmia lukuisten mestarien toimesta, eikä yhtenäisiä sääntöjä ollut helppo kehittää. Tasavallan aikana kehitys jatkui kampailu-urheilujen luomisessa, mutta kansantasavallan alkuvuosina wushussa kilpailtiin ainoastaan taitojen esittelyssä.

Onko shakki urheilua?

Urheilunkaltaista taitoa – joskaan ei fyysistä ponnistusta – vaativat erilaiset lautapelit. Muutama sana niistäkin, laskivathan mm. neuvostoliittolaiset shakin urheiluksi.

Kiinalaiset pelasivat useita lautapelejä. Jo Han-kaudelta on tietoa pelistä nimeltä liubo, ”kuusi tikkua”. Siitä on säilynyt runsaasti kuvia pelaajista ja pelilaudasta sekä kirjallisia tietoja pelaamisesta. Tästä huolimatta itse pelin kulusta ja laadusta vallitsee epätietoisuus siitä huolimatta, että siitä on tehty jopa pari pelattavaa rekonstruktiota. Siinä oli kaksi elementtiä: toisaalta erilaisin viivoin merkityt bambutikut, joita heitettiin noppien tapaan kupista, sekä toisaalta pelilauta ja sillä olevat nappulat.

Liubo on mahdollisesti vaikuttanut shakintyyppisten pelien syntyyn. Kiinassa on pitkään pelattu meikäläistä shakkia suuresti muistuttavaa xiangqi-peliä. Nykyään useat tutkijat ovat sitä mieltä, että shakin kaltaiset pelit ovat syntyneet Kiinassa. Varmat tiedot pelaamisesta ovat Tang-ajalta.

Weiqi on Kiinassa ja Japanissa (siellä nimellä go) tänä päivänäkin erittäin suosittu strategiapeli. Kummallakin pelaajalla on 180 nappulaa, joilla yritetään vallata mahdollisimman paljon tilaa laudalla sekä piirittää vastustajan nappuloita. Varhaisin arkeologinen todiste weiqistä lienee Myöhemmältä Han-kaudelta oleva pelilauta. Todennäköisesti myös erilaiset sormipelit, Italian morraa muistuttavat, olivat yleisiä jo tuolloin. Myös monenlaisia noppapelejä harrastettiin, etupäässä kuutionmuotoisilla tai vielä monisärmäisimmillä nopilla, joissa sivut oli numeroitu. Korttipelit tulivat mahdollisiksi vasta paperin kehittymisen myötä ehkä Tang-ajalla.

Kaikkiin peleihin liittyi vedonlyöntiä ja uhkapeliä. Niitähän kiinalaiset tunnetusti rakastavat ja ovat rakastaneet. Myös kukko- ja koiratappelut vedonlyönteineen olivat jo vanhastaan kansanhuveja.

Nykyaikaisen urheilun tulo Kiinaan

Kiinaan tieto ja harrastus nykyaikaiseen urheiluun tuli lähinnä Englannista, jossakin määrin myös Yhdysvalloista ja Ranskasta. Itse asiassa ensimmäiset vaikutteet tulivat suhteellisen varhain, jopa aiemmin kuin esimerkiksi sellaiseen Euroopan periferiaan kuin Suomeen. Ongelma oli vain se, että urheilut levisivät länsimaiden hallussa oleville toimilupa-alueille ja miltei yksinmaan muukalaisten pariin. Ensimmäisiä jalkapallo-otteluita pelattiin jo 1870-luvun lopulla ja Shanghaihin perustettiin ensimmäinen pysyvä jalkapalloseura 1887. Myös muissa muukalaisten hallitsemissa kaupungeissa pelattiin jalkapalloa (Tianjinissa, Kantonissa, Hongkongissa jne.) Säännöllisiä kaupunkienvälisiä turnauksia alettiin pelata 1900-luvun alussa. Peli pysyi kuitenkin pääosin ulkomaalaisten käsissä, joskin etenkin 1920-luvulta lähtien myös kiinalaisia pelaajia ja joukkueita alkoi esiintyä. Vielä tasavallan kauden viime vuosina II maailmansodan jälkeen suuri osa säännöllisesti pelaavista joukkueista oli ulkomaalaisista koottuja.

Britit pelasivat myös krikettiä Kiinassa, ja siellä pelasi varsin kuuluisiakin pelaajia – siis kuitenkin brittiläisiä. Amerikkalaiset toivat baseballin Kiinaan varsin pian pelin kehittämisen jälkeen, sitä pelattiin Shanghaissa jo 1870-luvulla. Pelin suosio kiinalaisten parissa samoin kuin kriketinkin jäi vähäiseksi. (Kuriositeettina mainittakoon, että Suuren harppauksen aikana 1959 baseballin peluu kokonaan kiellettiin erityisen porvarillisena hapatuksena.) Kaikkienkin eurooppalaisen urheilujen harrastajien määrä oli pieni. Vasta 1900-luvun puolella, paljolti Uuden kulttuurin liikkeen mukana, kysymys ruumiinkunnosta tärkeänä osana kansallista ylösnousemusta tuli keskustelukysymykseksi. Koulut ja moderni armeija olivat fyysisen koulutuksen tärkeitä edistäjiä. Urheilu levisikin lähinnä ulkomailla ja moderneissa oppilaitoksissa opiskelleiden pariin.

Laajalle levinnyttä käsitystä ulkomaalaisista urheiluista kuvaa anekdootti Kiinaa hallinneesta leskikeisarinna Ci Xistä. Kun keisarinnalle esiteltiin Kiinalle tullut kutsu osallistua ensimmäisiin nykyajan olympialaisiin kisoihin 1896, hän sai kuulla, että niissä harjoitettiin kaikenlaista juoksentelua. Keisarinnan kerrotaan purskahtaneen nauruun ja tokaisseen, että sinne voitaisiin sitten lähettää hovieunukkeja, kun he ovat niin hyviä juoksemaan asioilla. Kasku kuulunee ben trovato -kategoriaan, jutussa mainittua osallistumiskutsua ei ole löydetty enempää Kiinan kuin olympialiikkeenkään arkistoista.

Ajat kuitenkin muuttuivat. Vuonna 1924 oltiin niin pitkällä, että silloin perustettiin Kiinan valtakunnallinen amatööriurheiluliitto, johon eri lajien järjestöt yhdistyivät. Ja 1930-luvun olympialaisiin Kiinakin osallistui. Erityisen menestyksekästä mukana olo ei ollut. Los Angelesin kisoihin 1932 osallistui ainoastaan yksi kilpailija valmentajansa kanssa. Tämä pikajuoksija karsiutui alkuerissä, tosin kohtuullisilla ajoilla. Vuonna 1936 Berliiniin lähetettiin jo 69 urheilijan delegaatio, ja sen ohella lähes 40 hengen johtoryhmä, joka tosin sisälsi asiantuntijoita, jotka puolen vuoden ajan tutustuivat eurooppalaiseen urheiluelämään. Itse kisoissa kiinalaiset jäivät yleensä alkueriin, vain yhden seiväshyppääjän päästessä läpi karsinnoista, mutta jääden ilman mitali- tai pistesijaa. Suurimman menestyksen saavuttikin olympiajoukkueen mukana seurannut yhdeksän hengen wushu-ryhmä, joka esiintyi kisojen jälkeen kiertueella eri puolilla Eurooppaa, myös Ruotsissa ja Tanskassa. Esiintyjät olivat alansa huippua, joukossa oli myöhemmin kuuluisaksi tulleita taistelutaitojen mestareita ja opettajia.

Loppujen lopuksi

Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että perinteisen Kiinan aikana maassa harjoitettiin monenlaisia ruumiinharjoituksia. Niissä oli ammattimaisten esiintyjien sirkustemppuja, sotilaiden taistelutaitoja, kunnonkohentamisharjoituksia, kansanhuveja jne. Ne kuuluvat laajasti käsitettynä urheiluun. Harrastusten ja lajien kirjo osoittautuu suureksi. Varsin monessa näyttää olleen myös kilpailuaspekteja. Kuitenkin todisteita urheilusta sen suppeammassa merkityksessä on ainakin toistaiseksi vähän, standardisoituihin sääntöihin perustuvasta, säännöllisesti pidetyissä ja pitkään jatkuneissa kisoissa huippunsa saavasta ja kilpailuhenkisestä, voittoon ja selkeästi määriteltyyn parhaimmuuteen perustuvasta urheilusta.

Tämähän on se aspekti, joka erottaa kreikkalais-roomalaisen urheilun muiden vanhojen kulttuurien ruumiinharjoituksista ja kilpaleikeistä: Kreikassa ja osaksi Roomassakin kilpaurheilu oli kulttuurisen identiteetin kantaja ja Kreikassa ns. pyhät kisat olivat jopa ajanlaskun perusta. (Tätä auttoi yhteiskunnan rakenne, joka suosi kansalaisten ja paikallisten yhteisöjen oikeuksia ja keskinäistä kilpailua.) Urheilun asema ei Kiinassa ollut tällainen, se ei muodostunut erilliseksi, muusta viihteestä erilliseksi alueeksi. Se jäi eräänlaiseksi ”esiurheiluksi”. Ei se kyllä tehnyt sitä muissakaan kulttuureissa, ei länsimaillakaan. Samantapaisen aseman kuin kreikkalais-roomalaisessa antiikissa urheilu saavutti vasta 1800-luvulta lähtien, silloinkin vain jossakin määrin.

Kiinalaiset ovat nyt tuoneet ansiokkaasti esiin tietoja siitä, minkälaisia urheilulajien ja ruumiinharjoitusten muotoja harjoitettiin Kiinassa vanhemmilla historian kausilla. Lähdeaineisto ei vielä tunnu antavan selvää vastausta siihen, kuinka kilpailuhenkistä, “urheilullista” suppeammassa mielessä nämä kiinalaiset harjoitteet ovat olleet. Uutta materiaalia saattaa löytyä, ja uudenlaisten näkökulmien ottaminen mukaan tutkimukseen antaa varmaan vastauksia, jotka selventävät kuvaa kiinalaisesta urheilusta, mm. sen organisoinnista ja sen asemasta kulttuurin kokonaisuudessa.

Kiina ja vuoden 1952 olympialaiset Helsingissä

Veli Rosenberg · Kiina sanoin ja kuvin 1/2008

Helsinkiä ja Pekingiä yhdistää, näin kiinalaisen olympiavuoden alkaessa, isännyys olympiakisoissa. Helsingissä vuonna 1952 pidetyt 15. olympiakisat olivat merkitykselliset – eivätkä vain Suomelle. Kisat olivat toisen maailmansodan jälkeen ensimmäiset sellaiset olympiakisat, joihin osallistuivat sekä sodan voittajamaat – niiden joukossa Neuvostoliitto ensimmäisen kerran – että sodan hävinneet maat. Vuonna 1949 syntyneelle Kiinan kansantasavallalle Helsingin olympialaiset olivat myös ensimmäiset. ”Kiina” tosin oli osallistunut olympialaisiin jo vuonna 1932 Los Angelesin kesäkisoissa.

Helsingin olympialaiset 1952 olivat ensimmäiset olympiakisat, joihin Kiinan kansantasavallan joukkue osallistui. Hiuskarvan varassa osallistuminen kuitenkin oli, sillä Kiinan 600-miljoonaista kansaa edusti vain yksi urheilija, selkäuimari Wu Chuanyu, osallistumalla kisoihin 100 metrin selkäuinnissa. Wu putosi kisoista ensimmäisellä karsintakierroksella ajalla 1.12,3.

Kiinan joukkue

Kiinalaisia urheilijoita oli Helsingissä olympialaisten aikaan muitakin kuin vain uimari Wu Chuanyu. Kiinan jalka- ja koripallojoukkueet saapuivat myös Helsinkiin, mutta kisoista myöhästyneinä. Olympialaisiin eivät jalka- ja koripallojoukkueet saaneet myöhästymisen vuoksi osallistua, mutta ne pelasivat kuitenkin maaottelut Suomen joukkueita vastaan. Menestys ei Kiinan joukkueille ollut suotuisa. Jalkapallossa lehtiartikkeleiden mukaan huonosti pelannut Suomi voitti Kiinan 4–0 olympialaisten päättymisen jälkeisenä päivänä 4. elokuuta. Seuraavana päivänä pelatussa koripallo-ottelussa Suomen maajoukkue voitti 52–46. Hieman parempi oli Kiinan jalkapallomaajoukkueen menestys Turussa 6. elokuuta pelatussa koitoksessa Turun Veikkojen ja TPS:n yhdistelmäjoukkuetta vastaan, peli päättyi maalittomaan tasapeliin.

Syynä kiinalaisten joukkueurheilijoitten myöhästymiseen Helsingin olympiakisoista oli kiista siitä, kenellä oli oikeus edustaa Kiinaa. Kiinan sisällissodan status quo -tilanteen syntymisestä oli kulunut vasta vajaat kolme vuotta ja Kiinan kansallisen olympiakomitean tilanne oli erikoinen: sen 25 jäsenestä 19 asui Taiwanilla ja 6 Kiinan kansantasavallassa. Vuoden 1951 kesäkuussa Kansainvälinen Olympiakomitea asiallisesti tunnusti Kiinan kansalliseksi olympiakomiteaksi Kiinan kansallisen amatööriurheiluliiton osoitteenaan Taipei.

Mikä Kiina?

Kiina-niminen valtio otettiin kansainväliseen olympialiikkeeseen vuonna 1924, kun Kiinan amatööriurheiluliitto (englanniksi China National Amateur Athletic Federation) hyväksyttiin Kiinan kansalliseksi olympiakomiteaksi. Kansainvälisen Olympiakomitean jäsenenä järjestöä edusti useamman kerran Kiinan ulkoministerinä toiminut Wang Chengding vuoteen 1939 asti, ja sen jälkeen Kiinan pankin toimitusjohtaja Kong Xiangsi vuoteen 1947 asti. Kong pakeni Kiinasta kommunistien etenemistä ensin Hongkongiin ja myöhemmin New Yorkiin. Vuodesta 1947 Kiinaa Kansainvälisessä Olympiakomiteassa edusti Kiinan kansainvälisen olympiakomitean pääsihteeri professori Dong Shouyi.

Kaksi tarjokasta

Kansainvälisen Olympiakomitean kokouksessa Oslon talvikisojen yhteydessä 1952 Yleiskiinalaista urheiluliittoa (englanniksi All China Athletic Federation) edustanut Kiinan kansantasavallan Tukholman lähetystön attasea Cheng Chibai esitti Kiinan kansantasavallassa perustetun Yleiskiinalaisen urheiluliiton hyväksymistä Kiinan kansantasavallan kansalliseksi olympiakomiteaksi ja Kiinan kansantasavallan kutsumista osallistumaan Helsingin olympialaisiin.

Olympiakomitean jäseniksi oli näin tarjolla kaksi eri Kiinaa.

Nahkapäätös

Olympiakomitea siirsi Helsingissä olympialaisten edellä pidetyssä kokouksessaan hankalan ongelman, värikkäiden vaiheiden jälkeen, kansainvälisten lajiliittojen ratkaistavaksi. Kaksi päivää ennen kisojen alkua ilmoitettiin poikkeuksellisesti ”kummankin Kiinan” urheilijoiden voivan osallistua Helsingin kisoihin, mikäli heillä oli kansainvälisten lajiliittojen hyväksyntä.

Julkisuuteen annetussa ilmoituksessa korostettiin, että päätös oli Kansainvälisen Olympiakomitean sääntöjen vastainen, mutta siinä haluttiin huomioida pitkän matkan takaa saapuneiden urheilijoiden vaivannäkö.

Kiinan kansantasavallan urheilujoukkue oli odottamassa Olympiakomitean päätöstä Leningradissa (toisten tietojen mukaan Moskovassa ja kolmannen lähteen mukaan lentokentällä Pekingissä). Taiwan jättäytyi, protestina päätökselle, pois Helsingin kisoista. Kiinan kansantasavallan lajiliitoilla puolestaan oli kontaktit uinnin, jalkapallon ja koripallon kansainvälisiin lajiliittoihin, ja näin kansantasavalta saattoi lähettää kisoihin näitten urheilulajien edustajia. Lopulta kuitenkin kävi niin, että vain Indonesiassa asunut uimari Wu Chuanyu ehti Helsinkiin ennen kisojen ilmoittautumisajan päättymistä.

Kiistely jatkuu

Kiista siitä, kuka edustaa Kiinaa olympialiikkeessä, jatkui. Kiinan kansantasavalta hyväksyttiin vuonna 1954 virallisesti Kansainvälisen Olympiakomitean jäseneksi, mutta koska samalla Kiinan tasavalta otettiin myös – hieman epäselvissä olosuhteissa – jäseneksi, kiista jatkui. Lopulta vuonna 1958 Kiinan kansantasavalta erosi kaikista kansainvälisistä olympiajärjestöistä.

Kansantasavalta menestyy

Vasta 1980-luvulla Kiinan kansantasavalta palasi olympialiikkeeseen, ja siitä tuli yksi olympialaisten menestyneimmistä maista. Kiinan tasavalta, joka oli esiintynyt olympialaisissa nimillä Formosa ja Taiwan, on vuodesta 1984 alkaen kilpaillut nimellä Kiinan Taipei.

Kiinan kansantasavalta on osallistunut 30 urheilulajissa olympialaisiin ja saavuttanut yhteensä 319 mitalia (116 kultamitalia, 112 hopeamitalia ja 91 pronssia). Olympialaisten mitalitilastoissa Kiinan kansantasavalta on toiseksi parhaana aasialaisena maana sijalla 15.

Keskustan valtakunta ja tribuuttia tuovat barbaarit – perinteisen Kiinan ulkomaasuhteet

Tauno-Olavi Huotari · Kiina sanoin ja kuvin 2/1993

Kiina näki itsensä lähes koko keisarikauden ajan Keskustan valtakunnaksi, jolle sekä kulttuurin että sijainnin johdosta kuului koko maanpiirin johtoasema. Kiinalainen käsitys ulkomaansuhteista perustui tähän näkemykseen: toiset valtiot ja heimot olivat arvoltaan alempia ja kääntyivät Kiinan sivilisaation puoleen ”kuin auringonkukat aurinkoon”. Kiina oli Itä-Aasian vanhin ja pitkään ainoa valtio, järjestynyt ”suurta traditiota” kantanut yhteisö. Myöhemmin sen ympärille ja sen vaikutuspiiriin kasvoi muita yhteisöjä, heimoja ja valtioita. Niitä Kiina veti puoleensa, useammallakin tavalla: se oli esimerkki, jonka mallin mukaan alueen muut maanviljelyskulttuurit muotoilivat valtionsa. Toisaalta sen varakkuus ja hyvinvointi houkuttelivat paimentolaisia saamaan osansa siellä kertyneestä hyvästä, joko rauhallisen kaupan tai sotaisten ryöstö- ja valloitusretkien avulla.

Kiinan ympärillä oli siis joko sen kulttuurista voimakkaita vaikutteita saaneita ja sitä pienempiä ”poikia” tai sitten sen sivistyksestä osattomaksi jääneitä ”barbaareja”. Niinpä ajatus Kiinan sivistyksen ylivertaisuudesta sekä Kiinan ja sen hallitsijan erikoisasemasta koko kosmoksessa muotoutui jo varhain. Yhtenäisen Kiinan synnyttyä Qin- ja Han-kausilla näkemys vahvistui. Se jäi siitä lähtien elämään kaikkien dynastioiden ajattelussa. Itse asiassa on väärin puhua ”Kiinan” sivilisaatiosta: Kiinaa ei käsitetty pelkästään ylivertaiseksi kulttuuriksi ja valtioksi, vaan se oli sivistyneen maailman hallinto, jonka tapojen omaksuminen ja ylivertaisuuden tunnustaminen oli sivistymisen ehto.

Yrittäessään tehdä maailmaa ihanteensa mukaiseksi Kiina joutui luonnollisesti kohtaamaan useita ongelmia. Ne näkyivät parhaiten silloin, kun Kiina oli sotilaallisesti heikko. Kiina yritti pitää yliherruuttaan yllä ensinnäkin katkaisemalla kaikki suhteet niskoittelijoihin. Se oli vaikeasti valvottava asia, mutta saattoi joskus olla tehokas isku paimentolaisia kohtaan, jotka tarvitsivat Kiinan tuotteita. Kiina saattoi ostaa rauhaa ja tunnustusta materiaalisilla eduilla ja kunnianosoituksilla: rahalahjoilla, arvonimillä ja avioksi annetuilla enemmän tai vähemmän oikeilla prinsessoilla. Se saattoi myös yrittää käyttää barbaareja toisia vastaan klassisen hajoita ja hallitse -opin mukaisesti. Eräissä tapauksissa sen oli pakko hyväksyä jopa barbaarien hallitus ja yliherruus – se oli toki vaikea ratkaisu. Mutta erityisesti Kiina yritti ja hämmästyttävästi pystyikin käyttämään kulttuurista vaikutustaan ja sen avulla indoktrinoimaan ympäristönsä tunnustamaan Kiinan ylin asema. Näitä ideologisia ja diplomaattisia keinoja Kiina käytti runsaasti vahvana ollessaankin. Tähän vaikutti Kiinan voimakkaasti siviilimäinen perinne ja myös usko etevämmyyteen, joka oli historian osoittama tosiseikka: barbaarivaltiot kestivät vain sata vuotta, kun sen sijaan Kiinaa ei kukistanut mikään – maan valloittajatkin omaksuivat sen sivilisaation periaatteet.

Tämä onnistunut indoktrinointi tai ainakin illuusio sen onnistumisesta oli pohjana Kiinan ns. tributaarisessa systeemissä, joka oli tärkeä, ehkä tärkein osa sen ulkomaansuhteita. Sen syntymiseen vaikutti sekä ideologinen selitys Kiinan erikoisasemasta että hallinnollinen perinne.

Hallitus oikeiden rituaalien kautta

Käsitys Kiinan ylivertaisuudesta sai oman ideologisen selityksen. Kiina oli maapallon keskipiste, Keskustan valtakunta, joka sai parhaat värähtelyt kosmoksesta. Ne taas asteittain heikkenivät Kiinasta poispäin siirryttäessä. Valtakurnnan keskustana taas oli hallitsija, keisari, joka oli moraalisen maailmanjärjestyksen säätäjän Taivaan mandaatin (tianming) omistajana velvollinen toimimaan ihmiskunnan ja kosmoksen välittäjänä.

Taivaan tahdon noudattamisessa oikein suoritetut rituaalit olivat tärkeitä. Mikäli hallitsija suoritti maailmanjärjestyksen ylläpitämiselle välttämättömät riitit oikein, hänen mahtinsa ja hyveensä vaikuttivat ympäristöön, muodostuivat seurattavaksi esikuvaksi ja saivat muut ihmiskunnan jäsenet toimimaan oikein. Riittien oikean suorittamisen sekä hallitsijan moraalisen esimerkin ja hyveen uskottiin vetävän puoleensa jopa barbaareja: he tulevat kaukaakin hakemaan sivistystä ja sen hedelrniä, he ”kääntyivät kuin auringonkukat auringon puoleen”.

Esikuva ja yhteys riittien kautta oli sitä tärkeämpää, mitä kaukaisemmista yhteisöistä puhuttiin. Varsinaisen Kiinan alueella keisarilla oli sekä lakien ja säädösten (fa) antama mahti että moraalisen esikuvan ja riittien (Ii) voima. Sisävasallien alueella fan valta oli jo heikentynyt, ja valtakunnan ulkopuolisiin barbaareihin saattoi vaikuttaa vain lillä. Luonnollisesti myös valtakunnan voima ja mahti (wei) oli omiaan saattamaan barbaarit kiinnostuneeksi sivistyksestä.

Virkamiehet ja vasallit

Kiinan hallinnollinen rakenne oli kahtalainen. Toisaalta sen pohjana oli byrokraattinen systeemi: keskusvallan nimittämien ja siitä riippuvien virkamiesten hierarkkinen hallinto pääosassa valtakuntaa. Byrokraattisen hallintomallin ohella Kiinassa säilyi aina keisarivallan loppuun asti myös persoonallisiin suhteisiin ja lojaalisuuteen perustuvaa hallintoa. Varhaisen Kiinan oloissa oli vaikea hallita suoraan koko valtakuntaa, siksi oli tapana antaa osia alueesta läänityksinä hallitsijan sukulaisille (ns. klaanivasalleille, zong fan). Niillä palkittiin myös merkittäviä sotapäälliköitä tai virkamiehiä. Nämä olivat ns. sisäisiä vasalleja (nei fan). Myöhemmällä keisarikaudella heitä oli vähän, viimeiset varsinaisen Kiinan sisällä 1600-luvulla. Toisaalta myös ne ympäröivät heimot ja kansat, joita ei pystytty Kiinan toimesta suoraan hallitsemaan, koetettiin saada jonkinlaisen vasallisuhteen piiriin ulkoisina vasalleina, waifan.

On huomattava, että tavallaan myös normaalin byrokraattisen hallinnon piirissä oleva Kiina oli oikeastaan vain välillisesti keisarin ja virkamiesten vallassa. Valta ei ulottunut suoraan kyliin. Ne elivät elämäänsä paikallisen eliitin johdolla, jota yhteinen kulttuuri ja ideologia sitoi valtioon ja sen symboleihin.

Tilanne Kiinan ja sen naapurien välillä ei pysynyt staattisena. Eri aikoina saman alueen sidos keisariin vaihteli: esimerkiksi mongolit ja heidän alueensa oli niin Kiinan suoranaisena osana, liittolaisena, täysin Kiinan ulkopuolisena alueena kuin erilaisten vasallien välillisesti hallitsemana. Yuan-dynastian aikana mongolit jopa hallitsivat koko Kiinaa. Annam oli välillä yhdistettynä Kiinaan, välillä vasallivaltiona jne. Ideologisen ja rauhanomaisen korostamisesta huolimatta Kiina muiden suurten valtioiden tavoin mieluummin laajensi aluettaan: toivottavin suunta ulkopuolisille alueille oli kehitys ensin barbariasta ulkovasailien maaksi, sitten sisäisten vasallien hallitsemaksi alueeksi ja lopulta Kiinan osaksi.

Läänityksestään lääninhaltijat maksoivat Kiinan hallitsijan yliherruuden tunnustamisen merkiksi tribuuttia, veronluonteista suuruudeltaan määrättyä maksua. Sen koko vaihteli: se saattoi olla merkittävän suuri, mutta toisinaan se muuttui symboliseksi lahjaksi. Nimitys ”tributaarinen systeemi” ei sinänsä ole vanha kiinalainen, vaan myöhempi eurooppalainen luonnehdinta. Sille ei keisarikauden kiinalaisilla ollut omaa termiä. He eivät erottaneet ulkomaansuhteita muusta kungfutselaisesta systeemistä. Koko maailma oli Kiinan hallinnon jatketta.

Ei erillistä ulkoasianhallintoa

On mielenkiintoista ja oireellista, että Kiinan kehittyneessä ja monipolvisessa byrokratiassa ei ollut yhtä ja erityistä virastoa ulkoasiain hoitamiseen. Länsimaillahan ulkoasiainhallinto on ollut itse asiassa keskushallinnon elimistä sekä arvostetuimpia että vanhimpia. Perinteisesti ja vielä Ming-aikana tributaarisia suhteita hoiti yksi Kiinan ns. kuudesta ministeriöstä, riittien ministeriö (libu). On huomattava, että tälle ministeriölle kuului myös runsaasti tärkeinä pidetyjä tehtäviä Kiinan sisällä. Tämäkin osoittaa, että tributaariset alueet haluttiin käsittää Kiinan jatkeeksi.

Mantshut muuttivat systeemiä erottaen pohjoisen ja lännen paimentolaisten asioiden hoidon muiden ilmansuuntien vasallien hallitsemisesta. Tosin jo aikaisemminkin niitä oli käsitelty käytännössä eri tavalla. Jo ennen koko Kiinan valtaamista mantshut perustivat Lifan yuan -viraston, nimitys voidaan ehkä kääntää barbaarien kontrollivirastoksi. Se hoiti varsinaisen Kiinan ulkopuolella olevien vanhojen mantshualueiden hallinnon sekä suhteet pohjois- ja länsialueiden tributaarisiin yhteisöihin. Viraston jatkuva toiminta osoitti mantshudynastian huolta Kiinan maarajojen turvallisuudesta ja toisaalta halua pitää pohjois- ja länsiseudut nimenomaan mantshukansan hallinnassa. Virastohan toimi mantshujen johdolla ja käytti virallisena kielellään mantshua. Silti viraston systeemi ja henki oli kungfutselainen ja tributaariset suhteet perinnäisellä kiinalaisella tavalla ymmärtävä. Se hoiti suhteet mongoleihin ja valvoi Tiibetiä ja nykyistä Xinjiangia.

Tunnustus maailmanjärjestykselle

Tributaarisille hallitsijoille asetetut vaatimukset vaihtelivat eri aikoina, mutta perustavoite oli kiinalaiselta puolelta sama. Tribuutin tuomalla ja kiinalaisiin riitteihin osallistumalla ei-kiinalaiset hallitsijat saatiin osallistumaan maailmanjärjestyksen ylläpitämiseen. Niistä kieltäytyminen ei ollut loukkaus vain hallitsijaa kohtaan vaan suorastaan rike koko maailmanjärjestystä ja kosmoksen tasapainoa vastaan. Siksi rituaaleissa ei voitu tehdä kompromisseja eikä barbaareja päästää Kiinaan ilman niiden suorittamista.
Tavoitteena oli toisaalta päästää Kiinaan vain ulkomaalaisia, jotka osoittivat kunnioitustaan Kiinan sivistykselle ja hallitsijalle. Rajoittamatta maahan saapuvat, mahdollisesti vihamieliset ulkomaalaiset saattoivat saada maasta liikaa tietoa, jota voitaisiin käyttää Kiinaa vastaan. He tulisivat maan nähtyään yhä ahnaammiksi ja ovelammiksi. Toisaalta itse kiinalaiset saattaisivat moraaliltaan huonontua ulkomaisten muotien ja ylellisyyksien johdosta. Siten ulkomaalaiset barbaarit olivat myös Kiinan sisäistä rauhaa uhkaava tekijä.

Päämääränä ei ollut ainoastaan estää ulkomaalaisten liian helppo pääsy Kiinaan vaan myös kiinalaisten liialliset suhteet valtakunnan ulkopuolelle. Siellä asuvia tai matkustavia kiinalaisia oli vaikea kontrolloida: niinpä Ming-kaudelta lähtien kauppamatkoja rajojen yli alettiin kieltää. Ulkomailla asuvien kiinalaisten tulo entiseen kotimaahansa kiellettiin kokonaan.

Moraalin ohella manipulaatiota

Aina ei hyve ja esikuva riittänyt barbaarien rauhoittamiseen eikä aina siihen ollut voimaa. Silloin heitä täytyi osata käsitellä palkinnoin ja houkutuksin.

Jo varhaisemmalla Han-kaudella Jia Yi esitti barbaarien manipuloinnin kolme käytöstapaa ja viisi syöttiä (san biao wu er). Käytöstavoissa piti saada barbaarit luottamaan hallitsijan hyväntahtoisiin sanoihin ja uskomaan, että tämä rakasti heidän ”barbaarisia naamojaan” ja sai mielihyvää heidän ”barbaarisista tavoistaan”.

Syötit olivat taas seuraavat: Antautuvalle barbaarille oli annettava (l) silkkivaatteita ja vaunuja, (2) herkullista ruokaa, (3) huvituksia eli musiikkia, tanssia, pelejä ja naispuolisia seuralaista, (4) komeita asumuksia orjien kera. Viidenneksi heille oli suunnattava henkilökohtaista huomiota ja kaikenlaisia keisarillisia armonosoituksia niin että heidän sydämensä voitettaisiin ja aistit sumennettaisiin.

Ming-ajalla todettiin aikaisempien dynastioiden korostaneen liiaksi Kiinan hyveen (de) vaikutusta barbaareihin: tärkeä oli myös voima, mutta myös joustava manipulaatio  ”Kuinka voi pitää vastuullisina kopeita ja sotaisia barbaareja, jotka ovat antautuneet vasta äskettäin? Tärkeä periaate on se, että vastuulliset virkamiehet hoiitavat asioita näiden kanssa joustavalla tavalla: aivan kuin koirille, jos ne heiluttavat häntäänsä, heille heitetään luita; mikäli he haukkuvat villisti, heitä lyödään kepeillä, lyömisen jälkeen, mikäli he alistuvat jälleen, heille taas heitetään luita; luiden jälkeen, jos he taas haukkuvat, seuraa lisää lyömistä. Kuinka heidän kanssaan voisi väitellä väärässä tai oikeassa olemisesta tai lakien noudattamisesta”, sanoi Ming-kauden valtiomies Zhang Juzheng (k. 1582).

Arvonimiä ja lähetystöjä

Kiinan hallitus antoi ulkoisille vasalleille todistuksen heidän nimityksestään. Samalla he – tapauksesta riippuen – saivat kiinalaisia arvonimiä ja aatelisarvoja. Arvonsa merkiksi vasallit saivat myös virkasinetin, jota sopi käyttää kirjeenvaihdossa keisarin kanssa. Vasallien velvollisuus oli noudattaa – ainakin suhteissa Kiinan kanssa – kiinalaista kalenteria ja lähettää sopivassa tilaisuuksissa virkakirjeitä Kiinaan.

Tärkein suhteiden näkyvä muoto olivat lähettiläiden ja valtuuskuntien vaihto. Lähetystöjä oli vaihtelevassa laajuudessa; niitä oli sitä vähemmän, mitä kauempana vasallivaltio oli Kiinasta. Normaalisti myös kiinalaisia lähettiläitä vieraili tributaarisissa maissa harvemmin kuin näiden edustajia Kiinassa. Osa vierailuista liittyi ajankohtaisiin tapahtumiin: Kiinan keisarihuoneen merkkitapahtumiin ja toisaalta maanomistuksen antamiseen uudelle vasallihallitsijalle.

Tärkeimpiä vierailuja olivat vasallivaltioiden valtuuskuntien säännöllisin välein tekemät tribuutintuomismatkat. Niissä lähetyskunnat toivat Beijingiin (tai vastaavasti aikaisempiin pääkaupunkeihin) Kiinaan yliherruuden tunnustamista merkitsevän lahjansa tai veronsa. Sen rahallinen arvo ja merkitys antajan ja saajan taloudelle vaihteli. Kuitenkin siinä yhä enemmän korostui symbolinen merkitys: tärkeätä oli antaa keisarihuoneen jäsenille varsinaisen tribuutin ohella symbolisia ”paikallisia tuotteita” (fang wu).

Hovissa lähettiläiden oli osallistuttava seremonioihin, joissa Kiinan hallitsijan superioiiteetti tunnustettiin. Tämä tapahtui erityisesti suorittamalla ns. kotow, polvistuminen ja pään lyöminen maahan keisarin edessä. Lähettiläät saivat tribuutin vastikkeeksi keisarilta lahjoja. He tai heidän mukanansa olevat kauppiaat saivat käydä kauppaa pääkaupungissa matkan aikana tai sitten valtioiden rajalla tribuuttimatkan yhteydessä tai muina sovittuina aikoina.

Poliittiset aspektit

Suhteet Kiinan ja tributaaristen valtioiden välillä olivat kahdenvälisiä, eivät monenvälisiä. Kiina väitti haluavansa kohdella kaikkia sen yliherruuden tunnustaneita samalla tavalla. Tämä merkitsi käytännössä sitä, ettei Kiina suvainnut niiden asioivan suoraan toistensa kanssa, vaan ainoastaan itsensä välityksellä. Tämä luonnollisesti oli hajoita ja hallitse -periaatteen mukaista. Se myös antoi Kiinalle hyvän mahdollisuuden välttyä ”tasapuolisuuden nimessä” ottamasta kantaa vasallien välisiin riitaisuuksiin. Tosiasiassa vasalleillakin oli halua hierarkkisten suhteiden muodostamiseen: niillä saattoi olla omia vasallejaan. Niinpä tiettyinä aikoina Annamin hallitsija odotti Kambodzhalta yliherruutensa tunnustamista samalla tapaa kun se itse tunnusti Kiinan ylivallan.

Miten Kiina pyrki vaikuttamaan tributaaristen maiden sisäisiin oloihin? Vastaus on etenkin ”sivistyneiden” vasallien osalta, että sangen vähän. Mikäli alue pysyi rauhallisena ja tributaarisen systeemin raameissa, se sai hoitaa omat asiansa ilman Kiinan asioihin puuttumista. Keski-Aasian vasallien suhteen asia oli osittain toisenlainen. Suhteeseen sisältyi epäsuorasti tietty molemminpuolinen avustamisvelvollisuus vaaran kohdatessa maata tai hallitsevaa dynastiaa. Niinpä Kiina auttoi Koreaa japanilaishyökkäystä vastaan 1500-luvulla massiivisesti ja vastaavasti Korea antoi jossakin määrin apua mantshuille taistelussa venäläisiä vastaan 1600-luvun lopulla. Vietnamiin Kiina teki invaasion 1789 auttaakseen tappiolle joutunutta vasallidynastia – mutta retkikunnan kohdatessa vastuksia se sopi pian uuden hallitsijahuoneen kanssa tributaarisen suhteen jatkamisesta.

Suhteeseen sisältyvää itsenäisyyden rajoitusta toisaalta ja puuttumattomuuden laajuutta toisaalta kuvastaa Kiinan virallinen repliikki 1870-luvulta, kun ulkovallat vaativat sitä edistämään Korean avaamista: koska Korea on tributaarinen valtio, se ei voi itse päättää avautumisestaan, mutta koska Kiina ei puutu Korean sisäisiin asioihin, se ei puolestaan voi pakottaa Koreaa avautumaan.

Mitkä olivat tributaarisia valtioita?

Qing-dynastian 1800-luvun alussa käyttämän listan mukaan tributaarisia yhteisöjä olivat ainakin Korea, Riukiusaaret (joilla oli myös toinen lääninherra Japanin puolella), Annam (eli nykyisen Vietnamin pohjois- ja keskiosa), Laos, Siam, Sulu (saaria Indonesian saaristossa), Burma, Hollanti ja ns. Läntinen Valtameri, johon laskettiin Portugal, paavi ja Englanti. Huomattakoon, että tässä vuoden 1818 listassa ei ole mukana Kiinan länsipuolisen alueen tributaareja, jotka eivät tuolloin kuuluneet riittien ministeriön vaan barbaarien kontrolliviraston valvomiin suhteisiin.

Lista kuvasti luonnollisesti vain kiinalaisten käsityksiä, ei toisen osapuolen näkemystä suhteesta. Se myöskin edusti osaksi tilannetta, joka ei enää vallinnut. jotkut listan maista eivät ymmärtäneet kiinalaisten käsittävän yhteydenottoja Kiinan yliherruuden tunnustamiseksi, näin esimerkiksi ”Läntisen valtameren” maat. Toiset taas tiesivät kiinalaisten tulkitsevan lähetystöt näin, mutta katsoivat eleen tarpeelliseksi kauppasuhteiden tai poliittisen tuen takia, vaikka eivät itse maataan käytännössä Kiinan alaiseksi tunnustaneetkaan. Monet alueet säilyivät luetteloissa pitkään, koska ne olivat joskus tuoneet tribuuttia Kiinalle.

Tribuutti, kauppa, talous

Taloudellisten suhteiden aikaansaaminen oli yksi peruste tributaarisiin suhteisiin alistumiseen. Näiden suhteiden taloudellinen merkitys on kuitenkin kiistanalainen asia.

Kiinalainen osapuoli kiisti taloudellisen merkityksen, ”meidän maamme ei tarvitse mitään ulkopuolelta” – ja oli myös valmis uhraamaan taloudellisia etuja poliittisen mahdin tai rajojen turvallisuuden hyväksi. Toisaalta itse tribuutti ja sen vastineeksi saadut lahjat olivat jo tavaranvaihtoa, lähes kauppaa. Ilmeisesti kuitenkin kauppa saman kulttuuripiirin maanviljelysmaihin ei ollut taloudellisesti kovin merkittävää. Tosin esimerkiksi viljan tuonti Siamista rannikkoalueelle 1600–1700-luvuilla oli helpompaa ja halvempaa kuin vastaavan viljamäärän tuominen Kiinaan sisäosista. Se olisi kuitenkin ollut mahdollista eikä tuonti siis ollut välttämätöntä. Sen sijaan Keski-Aasian karjatalousalueelta saatiin Kiinaan joitakin tärkeitä tuotteita, joita Kiina ei tuottanut tarpeellisessa mää rin. Näitä olivat mm. sotilaallisesti välttämättömät hevoset.

Sama asia piti paikkansa osaksi myös toisin päin:. Kiinan maatalouden ja käsityön tuotteet olivat tärkeämpiä paimentolaisille kuin Itä- ja Kaakkois-Aasian maanviljelijöille. Aroillakin tarvittiin teetä, viljaa jne. Silti Kiinan tuotteet lienevät olleet pienille Kaukoidän maille tarpeellisempia kuin niiden tavarat Kiinalle.

Kauppa ei välttämättä liittynyt tribuuttia tuoviin lähetystöihin. Etenkin maan reuna-alueilla ja rajoilla toimiville kauppa-asemille tuli kauppiaita säännöllisesti. Kuitenkin tribuutti oli normaalisti kaupan ehto: kauppaan osallistuvan yhteisön oli tavalla tai toisella ollut joskus tuotava tribuutti. Niinpä eräät Kaakkois-Aasian alueet jatkoivat kauppaa Kiinan kanssa Qing-kaudella vanhojen Ming-aikaisten tributaaristen suhteiden pohjalla uusia tribuutteja tuomatta. Samoin Euroopan valtioiden tribuuttikysymys oli mutkallinen: kaikki niistä eivät koskaan tuoneet tribuuttia, mutta kiinalaisen tahon usko siihen, että Ruotsi itse asiassa kuului Hollantiin ja että Ranska, Portugali ja Espanja itse asiassa olivat samaa valtiota, helpotti tilannetta. Niinpä poliittisesta maineestaan vähemmän välittävien ja kauppaan keskittyneiden Hollannin ja Portugalin tribuuttimatkat kelpasivat pitkään koko systeemin perustaksi. Kaupankäynnin vaikeus sitä paitsi lisääntyi haluttaessa päästä kauppamatkoille maan sisäosiin ja ennen kaikkea Beijingiin. Sinne pääsy vaati nimenomaista tribuutintuomismatkaa, ainoan poikkeuksen muodostivat venäläisten karavaanit ajalla 1727–1755. Kaukana keskuksista, kaupalle tarkoitetuilla ja tarkasti valvotuilla alueilla ulkomaalaisten liiketoiminta oli helpompaa, eikä säännöksistä välttämättä pidetty kiinni, niin kauan kuin kontrolli ulkomaalaisiin säilyi.

Tribuutti ei aina ollut todellinen: tiedetään esimerkiksi sekä keskiaasialaisten että 1600-luvun eurooppalaisten kauppiaiden itse kirjoittaneen valtuuskirjeitä itselleen. Tribuutti antoi oikeuden kauppaan, ja lähetystöjen mukana oleminen oli edullista muuhun kauppaan verrattuna siksikin, että Kiinan hallitus vastasi lähetystön matkasta ja ylläpidosta Kiinassa. Kauppiaan riski jäi siis suhteellisen pieneksi. Kiinalaiset lienevät monasti olleet selvillä ”lähetystöjen” epämääräisestä taustasta, mutta he vastaanottivat nämäkin vieraat. Kiinalainen osapuoli ei halunnut estää kauppaa eikä sitä kunniaa keisarille, rninkä nämäkin herruuden tunnustamiset tuottivat.

Kauppa oli useimmiten hallinnollisesti säädeltyä. Sitä valvoivat virkamiehet, ja se oli keskitetty virallisesti hyväksytyille kauppiaille. Useimmiten myös hinnat oli määritelty. Joskus tosin, parhaana esimerkkinä kauppa eurooppalaisten kanssa Kantonissa, tavaranvaihto sujui suurin piirtein markkinahintoihin.

Kauppa oli rajoituksista ja rajallisuudestaan huolimatta tärkeää. Kaupankäynnin mahdollisuus nimittäin liitti potentiaalisia vihollisia lähemmäksi Kiinaa. Tribuutti ja siihen liittyvä kauppa oli molemmille osapuolille miellyttävämpi vaihtoehto kuin tavaroiden hankinta ryöstelyn tai sodan avulla. Järjestetty kauppa tapahtui myös vähemmän vihamielisyyttä herättävällä tavalla kuin muu tavaranvaihto.

Myös itse tribuutilla ja ennen kaikkea tribuuttimatkoilla oli taloudellista merkitystä. Matkan kuluista vastasi se maa, jossa oltiin, Kiinan puolella siis Kiina. Kulut saattoivat olla varsin suuret. Varsinaisia lähettiläitä oli vain muutama, mutta heillä oli suuri seurue ja heitä saattoi joukko kiinalaisia virkamiehiä ja sotilaita. Kuluja on laskettu parhaiten Kiinan ja Korean välisistä lahjojen vaihdoista ja vierailuista mantshuajalla. Silloin kiinalaisen valtuuskunnan matka saattoi viedä jopa kuudennen osan Korean keskushallinnon vuotuisista menoista! Kiinan käyttämä rahamäärä oli sekä määrällisesti että ennen kaikkea suhteellisesti vähäisempi, muttei suinkaan vähäpätöinen. Tributaarisille maille lähetystöt olivat taloudellinen taakka, ja vaikka ilmeisesti Kiinan osalta sen antamat vastalahjat olivat arvoltaan saatua tribuuttia selvästi pienemmät, niin matkakustannusten ansiosta senkään hallitus ei saanut ainakaan merkittävää voittoa.

Käytäntö erosi teoriasta

Luonnollisesti Kiinan käsitys itsestään ja suhteistaan muihin kansoihin oli teoreettinen ja ideaalikuva. Kun sitä koetettiin toteuttaa, törmättiin vaikeuksiin.

Helpointa tributaarisen mallin ylläpitäminen oli voimakkaasti kungfutselaisen ideologian ja kiinalaisen hallintoniallin omaksuneisiin naapureihin. Korea pysyi eräänlaisena tributaarisen suhteen mallimaana aina 600-luvulta 1800-luvulle saakka. Vietnamin valtioiden kanssa oli tilanne samantapainen: Annam oli pitkään ollut valtakunnan osa, mutta oli sitten pientä katkosta lukuunottamatta lähes tuhat vuotta tributaarinen valtio aina vuoteen 1885 asti.

Kaakkois-Aasian ei-kungfutselaisiin maataloutta harjoittaviin maihin suhteet olivat jo hieman erilaisella pohjalla. Niidenkin hallinnollinen systeemi muistutti Kiinaa. Se ei kuitenkaan ollut kungfutselainen, eikä Kiinaa sinänsä pidetty esikuvana, vaikka sieltä omaksuttiinkin mm. eräitä hovirituaalin muotoja. Kiinan yliherruuden tunnustaminen tehtiin poliittisten laskelmien eikä ideologiskulttuuristen syiden takia ja ainoastaan silloin kun tilanne tuntui sitä vaativan. Silti esimerkiksi Siamin muodoltaan tiibutaarisia lähetystöjä kävi Kiinassa Qing-dynastian aikana lähes 50 kappaletta.

Keski-Aasian valtioiden ja heimojen kohdalla Kiinan yliherruuden tunnustaminen johtui vielä enemmän olosuhteiden pakosta ja valtioiden voimasuhteista. Siellä Kiinaan ylivalta oli mahdin eikä hyveen tulosta. Se tunnustettiin etupäässä pakosta: tributaarisen aseman hyväksyminen oli poliittista kyynisyyttä olemassaolon varmistamiseksi. Kiinan yliherruuden tunnustaminen oli vaikeata erityisesti muslimeille: eihän oppi oikeastaan salli alistumista uskottomien valtaan.

Onko vanhasta jäänyt jälkiä?

Kiina ei eroa muista suurvalloista uskossaan omaan ylivertaisuuteensa. Muuallakin usko omaan hallitsijaan universaalin kuninkuuden edustajana on yhtynyt oman korkean kulttuurin arvostamiseen. Ehkäpä kuitenkin sinosentrismi, Kiina-keskisyys, on ollut voimakkaampaa kuin muut -sentrismit. Kiinnostavaa onkin se, että ylivertaisuuden perustelu on oIlut voimakkaammin ideologis-kulttuurinen kuin muualla ja että ylivertaisuuteen perustuva systeemi on ollut harvinaisen kestävä. Kestävyyden perusta on osaksi johtunut historiallisesta sattumasta – jolla tosin on ollut omat maantieteelliset syynsä: Kiina ei joutunut naapuriksi toisten supervaltojen kanssa ennen uusinta aikaa. Ilmeisesti toisena syynä on ollut kosmologisten peruskatsomusten säilyminen ja kannatus läpi vuosisatojen.

Historia osoitti riittien voiman kiinalaisten mielestä. Vallankumouksista ja -kaappauksista sekä dynastioiden vaihtumisesta huolimatta sivilisaatio ja sitä rakentavat seremoniat pysyivät. Samoin usko niihin: Ming-dynastia, vaikka se maan puolella hallitsikin vain varsinaista Kiinaa, pyrki 1400-luvulla laajentumaan meritse. Sen laivastot kävivät aina Afrikan rannikolla saakka: on ajateltu, että tavoitteena ei ollut suoranainen valtaus, johon ei ollut voimavaroja, vaan kiinalaisen sivistyksen näyttäminen koko maailmalle; se saisi kaikki barbaarit tunnustamaan Kiinan yliherruuden. Retkikunnat mm. antoivat eräillä seuduin arvonimet sen vuorille ja liittivät ne Kiinan pyhien vuorten hierarkiaan.

Kiinan ulkomaansuhteiden systeemi joutui kriisiin, kun eurooppalaiset vallat 1700-luvulta lähtien pystyivät voimaansa nojaten vaatimaan tasa-arvoisuutta – ja sitten olemaan vielä Kiinaa ”tasa-arvoisempia”. Virallisesti Kiina joutui luopumaan ylivertaisuusvaatimuksistaan 1800-luvun loppupuolella, mutta vanhoillisissa piireissä ja laajan maan syrjäseuduilla ajatus Kiinan asemasta säilyi pitkään ennallaan. Reformistit ja vailankurnoukselliset alkoivat kuitenkin asettaa tavoitteeksi Kiinan kansakunnan voiman lisäämisen universaalisen hallitsijuuden sijasta. Uusi ajatus ei sinällään kieltänyt näkemästä Kiinan kulttuuria tärkeäksi, universaaliksi, jopa parhaaksi, mutta se ei enää ollut ainoa mahdollinen sivilisaatio.

Onko vanhasta sinosentrisesta mallista jäänyt vaikutusta tämän vuosisadan, jopa tämän hetken kiinalaisten ajatteluun? Kysymys on mielenkiintoinen, ja sitä on jossakin määrin pohdittu, mutta täyteen yksimielisyyteen ei ole tutkijoiden kesken päästy. Eräät ovat nähneet esimerkiksi neuvostokommunismin omaksumisen yhtenä syynä siihen sisältyvän ajatuksen maiden hierarkiasta ja keskuksesta, josta oppi puhtaana lähtee. Tämä aspekti olisi vielä vahvistunut maolaisuuden kultaa-aikoina, jolloin itse Kiina pyrki oikean marxismi-leninismin keskukseksi. Useimmat tutkijat uskovat kuitenkin ainakin poliittis-intellektuellisen eliitin siirtyneen pois vanhasta ajatussysteemistä. He myös huomauttavat, että vanhaan sinosentriseen ajatusmalliin tuskin sopisi se, että hyväksytty johtoaate, marxismi, on vierasta alkuperää – joskin on muistettava, että kulttuurivallankumouksen aikoina ulkomaiset opin perustajat eivät saaneet paljon palstatilaa Mao Zedongiin verrattuna.

On kyllä nähtävissä, että kiinalaiset arvostavat omaa maataan ja kulttuuriaan, jopa ylenpalttisesti. Eikä paljon tarvitse keskustella huomatakseen, että Kiinan pääväestön muodostavat han-kiinalaiset eivät kovin paljon arvosta vähemmistökansoja, joissa nähdään varsin barbaarisia ominaisuuksia. Ulkomaalaisetkin asetetaan selvään hierarkiaan kulttuuristen ja fyysistenkin ominaisuuksien mukaan. Tässä saattaa olla mukana vanhan maailmanjärjestyksen ajatuksia, mutta ehkä enemmän modernia ja länsimailla opittua nationalismia ja rasismia.

Mutta vanhaa kungfutselaista ja esikungfutselaista hapatusta on säilynyt Itä-Aasian sosialistisissakin maissa. Esimerkiksi Alan Peyrefitte on todennut, kuinka Mao ja Zhou Enlai tervehtivät länsimaisia ”pyhiinvaeltajia” samoin sanankääntein kuin keisarit ennen lännen ”tribuutintuojia”: ”vieraina, jotka ovat tulleet kaukaa pelkäämättä matkan rasituksia”. Moderni hapatuksen huippu lienee kuitenkin Pohjois-Koreassa: se on palatsi, johon on kerätty näytteille kaikkialta maailmasta ”Suurelle johtajalle” tuodut lahjat, afrikkalaisista norsunluuhuonekaluista suomalaisiin puunukkeihin – todellinen  pateettinen tribuutin ja ”paikallisten tuotteiden” museo!

Länsimaalaiset Mantsu-Kiinassa

Tiina Airaksinen · Kiina sanoin ja kuvin 2/1999

”Kaikki mitä ihmiset tarvitsevat elääkseen on yltäkylläisesti tarjolla tässä keisarikunnassa”

Kiina oli houkuttanut länsimaalaisia matkustajia, kauppiaita ja lähetyssaarnaajia jo vuosisatoja ennen Qing-dynastian valtaan tuloa v. 1644 ja tunnetuin matkaaja lienee ollut Marco Polo (n. 1254–1324). Hänen matkansa on tosin nykytutkijoiden kyseenalaistama, mutta omana aikanaan Polo loi kertomuksillaan perustan eurooppalaisten mielikuville kiinalaisista ja heidän kulttuuristaan.

Jesuiitta-lähetyssaarnaajat liikkuivat Kiinassa 1500-luvulta alkaen Ming-dynastian (1368–1644) hallitessa tuolloin keisarikuntaa. Jesuiittojen toiminta jatkui Qing-dynastian (1644–1911) aikana ja erityisesti länsimaisten tieteiden kuten matematiikan, astronomian, maantieteen ja hydrauliikan esittely avasi tien kiinalaiseen hoviin. Yhdeksän vuoden Beijingissä oloaikanaan italialainen jesuiitta Matteo Ricci (1552–1610) tutustui kiinalaisiin tieteisiin, oppineistoon ja konfutselaisiin teksteihin. Vaikka Riccin alkuperäinen tavoite oli käännyttää paikalliset katolilaiseen uskontoon oli kiinalainen synkretistinen uskomusmaailma usein liian vahva perinne käännytystyölle. Ricci esitteli teksteissään länsimaalaisille lukijoille lukuisia kiinalaisia saavutuksia ja keksintöjä luoden poikkeuksellisen positiivisen kuvan keisarikunnasta. 1600–1700-lukujen aikana katolilainen käännytystyö lisääntyi dominikaani ja fransiskaani veljestöjen saapuessa Kiinaan.

Kristillisten matkaajien lisäksi myös länsimaalaiset kauppiaat ja erityisesti Britannian rannikkoalueille. Kaupankäynti rajoitettiin v.1760 Guangzhouhun (Kanton), johon Itä-Intian kauppakomppanialla oli kuninkaallinen monopolioikeus aina v.1834. Tärkeimpiä vientituotteita olivat hopea, villatekstiilit ja Intian oopium ja Euroopan hovit pääsivät vastaavasti ihastelemaan värikkäitä silkkikankaita ja nauttimaan kiinalaista teetä sieltä tuoduista paperinohuista posliinikupeista. Portugalilaiset, espanjalaiset, ranskalaiset ja brittiläiset lähetystöt olivat vierailleet useaan otteeseen dynastioiden hoveissa päämääränään avata virallinen lähetystoö Beijingissä ja saadakseen erioikeudet kaupankäyntiin. Kiinan järkähtämätön politiikka oli käsitellä muita alueita sen alusmaina, joiden täytyi osoittaa kunnioitustaan keisarille kumartamalla hänelle ja maksamalla veroja. Virallinen diplomaattisuhteiden perustaminen tapahtui vasta pitkälti 1800-luvun puolella, jolloin Qing-dynastian auktoriteetti oli merkittävissä määrin heikentynyt.

”Kaikista sivistynein pakanakansa”

Protestanttinen lähetystyö alkoi verkkaasti, sillä käännytettyjä kiinalaisia ilmoittettiin olevan v.1840 vain noin vajaa 100, mutta 1900-luvun alkupuolelle tultaessa heitä arvioitiin olevan jo noin miljoona, joka tosin oli vähäinen määrä yli 400 miljoonan väestön joukossa. Tunnetuin, joskaan ei malliesimerkkinä käytetty käännyttetty oli Hong Xiuquan, joka Taiping-kapinan (1850–1864) avulla pyrki perustamaan uuden kiinalais-kristillisen valtakunnan mutta epäonnistui siinä lopulta.

Protestanttinen ja katolinen lähetystyö jatkui sinnikkäästi vaikka Taiping-kapina oli kyseenalaistanut sen motiiveja. Lähetysyhteisöt perustivat paikallisille ja ulkomaalaisille tarkoitettuja kouluja, yliopistoja ja sairaaloita sekä sopimussatamiin että niiden vaikutusalueen ulkopuolelle sisämaahan. Lähetyssaarnaajat olivat ulkomaalaisista kaikista läheisimmässä kontaktissa kiinalaisten kanssa, asuivat samalla alueella ja opettelivat usein kommunikoimaan ainakin välttävästi kiinan kielellä. Kristillisen sanoman lisäksi lähetyssaarnaajat korostivat länsimaalaisia normeja, arvoja ja moraalikäsityksiä olettaen kiinalaisten automaattisesti hyväksyvän ne. Kiinalaiset katsoivat joidenkin saarnaajien olevan ulkomaiden valtion palveluksessa pyrkimyksenään valloittaa Kiina kristinuskon avulla ja länsivallat todella käyttivät tilanteen niin vaatiessa lähetystyöntekijoeitä ulkopoliittisten päämääriensä saavuttamiseen.

”Kiinalaisille ei voida antaa kunniaa verrattaessa sitä tieteissä, taiteissa, valtionhallinnossa ja lainsäädännössä paljon edistyneempään länteen”

1800-luvulla länsimaalaisten läsnäolo Kiinassa lisääntyi dynastian sisäisen rappeutumisen nopeuttaessa ulkomaalaisten vaikutusvallan vahvistumista. Britannian harjoittama imperialistinen talous- ja ulkopolitiikka haki aktiivisesti uusia mahdollisuuksia kaupankäynnin laajentamiseen muihin kaupunkeihin ja sisämaahan. Vaikka oopiumkauppa oli kielletty jo Jiaqing-keisarin aikaan (1796–1820) kauppa oli briteille liian kannattavaa jotta kieltoa olisi noudatettu. Keisarikunnan tehokkaammat toimet ja viimein oopiumlastin tuhoaminen antoivat briteille erinomaisen syyn sotatoimien aloittamiseen Kiinaa vastaan. Ensimmäisen oopiumsodan päätteeksi v. 1842 allekirjoitettu Nanjingin sopimus myönsi vihdoin länsimaille laajemmat oikeudet kaupankäyntiin ja asumiseen Kiinassa. Ulkomaalaisille avattiin välittömästi viisi sopimussatamaa: Guangzhou, Fuzhou, Xiamen (Amoy), Ningbo ja Shanghai ja perustavanlaatuinen muutos Kiinan ulkopolitiikassa oli tapahtunut. Virallisesti sopimuskaupunkien erityisasema lakkautettiin vasta 1943.

Seuraavan sadan vuoden aikana avattiin useita kymmeniä kaupunkeja ja kyliä rannikolla ja sisämaassa länsimaalaisten kaupankäyntiä, asumista ja lähetystyötä varten. Ekstraterritoriaali oikeuksien mukaisesti ulkomaalaiset olivat Kiinassa asuessaan kotimaansa lakien alaisia eli kiinalainen lainsäädäntö ei koskettanut heitä. Britannia, Yhdysvallat ja Ranska perustivat ensimmäisinä uusiin sopimussatamiin siirtokuntia, joilla oli oma paikallishallinto, tuomioistuin, laivasto ja poliisivoimat suojelemassa ulkomaalaisten oikeuksia. Konsulaatit hoitivat maiden virallista edustusta sopimussatamissa ja lähetystöt ministereineen toimivat Beijingissä.

Suurimmissa siirtokunnissa kuten Shanghaissa oli kansalaisia kymmenistä eri maista ja pohjoismaista ainakin ruotsalaiset ja tanskalaiset olivat edustettuina. Erityisoikeudet omaavat siirtokunnat houkuttelivat suojiinsa myös varakkaita kiinalaisia kauppiaita ja paikallisia toisinajattelijoita, joiden toimintaa Kiinan keisarikunta ei hyväksynyt. Siirtokunnista muodostui ”valtio valtiossa”, joissa oli omat kaupat, ravintolat, kirjapainot, pankit, klubit, kirkot ja kirjastot, joten ulkomaalaisten päivittäinen kontakti kiinalaisten kanssa rajoittui usein omiin palvelijoihin ja riksakuljettajiin. Useimpiin näistä paikoista oli kiinalaisilta pääsy kielletty, mikä tietysti entisestään erotti siirtokuntia paikallisesta väestöstä. Siirtokuntien palvelukseen tuli mm.lääkäreitä, insinöörejä, kauppiaita, opettajia, pankkiireja, ravintoloitsijoita ja journalisteja, joista monet asuivat Kiinassa koko elämäsä. Näiden lisaksi merimiehet, seikkailijat ja muut matkustavaiset muodostivat sopimussatamien jatkuvan läpikulkuväestön. 1900-luvun alkupuolelle tultässa ulkomaalaisia on arvioitu olleen Kiinassa noin 150 000.

”Läntisen meren barbaarit”

Kiinalaisten suhtautuminen kutsumattomiin länsimaalaisiin vieraisiin, jotka alkoivat 1800-luvun aikana saada yhä pysyvämpää jalansijaa Kiinassa vaihteli valtion sisä- ja ulkopoliittisen tilanteen mukaisesti. Qing-dynastian kahden ensimmäisen vuosisadan aikaista suhtautumista länsivaltiohin alusvaltioina ei enää voitu jatkaa oopiumsotien rauhansopimusten jälkeen. Toisaalta keisarikunta katsoi hyötyvänsä länsimaisesta teknologiasta ja tieteistä puhumattakaan ulkomaiden sijoituksista ja kaupankäynnistä Kiinan kanssa. Kiinnostus länsimaisiin tieteisiin kasvoi voimakkaasti 1900-luvun alkupuolella ja useat kiinalaiset opiskelijat lähtivät opiskelemaan ulkomaille. Heistä tunnetuimpia olivat Sun Yixian (Sun Yatsen), josta tuli Kiinan tasavallan ensimmäinen väliaikainen presidentti v.1912 ja Guomindang-puolueen perustajäsen. Chen Duxiu ja Hu Shi opiskelivat myös ulkomailla ja heistä tuli kiinalaisen oppineiston ”Toukokuun neljännen päivän” -uudistusliikkeen ideologeja 1910–1920-luvuilla.

Boxari-kapina v. 1900, jossa kymmeniä lähetyssaarnaajia ja kiinalaisia käännytettyjä tapettiin ja kirkkoja tuhottiin kummitteli ulkomaalaisten mielessä vielä vuosikymmeniä tapahtuman jälkeen. Koko Qing-dynastian viimeisen vuosikymmenen ajan kapina herätti länsimaalaisten suhtautumisessa kiinalaisiin pelkoa ja epäluuloa. Vaikka satunnaista ulkomaalaisvastustusta oli esiintynyt 1800-luvulla laajamittainen kapina ulkomaalaisia vastaan tuli täysin yllätyksenä. Maailmanpoliittinen tilanne ja sota Euroopassa vei kuitenkin länsimaiden huomion toisaalle Kiinan uuden tasavallan perustamisvaikeuksista ja sotalordien valtataistelusta. Ensimmäinen maailmansota muutti länsimaiden valta-asemia myös Aasiassa ja samaan aikaan nationalistinen ja kommunistinen liike lisäsivät kannatustaan kyseenalaistaen ulkomaalaisten erityisaseman Kiinassa.

Väliotsikot ovat artikkelin kirjoittajan vapaita käännöksiä ulkomaalaisten Kiinan kuvauksista ja lopuksi Qing-dynastian lyhyt mielipide länsimaalaisista.

Kirjallisuutta

Fairbank, John K., China, A New History, Harvard University Press, Cambridge/Massachusetts 1992.

Feuerwerker, Albert, ”The foreign presence in China”, Cambridge History of China, vol 12 Republican China 1912–1949, Part I, (ed.) John K. Fairbank, Cambridge University Press, Cambridge 1983, s. 128–207.

Spence, Jonathan D., The Search for Modern China, W.W. Norton & Company, New York 1990.

Kiinan taistelutaidot: itsepuolustusta, mietiskelyä ja terveyttä

Jukka O. Miettinen · Kiina sanoin ja kuvin 2/1989

Aasian taistelutaidoilla on pitkä historia. Vuosisatojen saatossa Aasian eri alueilla on kehittynyt useita hienoja taistelutaito- tai itsepuolustusjärjestelmiä. Kaikkien niiden juuret yltävät historian hämärään, jolloin metsästäjän valppaus oli välttämätöntä elannon hankkimiseksi ja soturin taidot takasivat yhteisen turvallisuuden.

Vuosisatojen kuluessa yksinkertaiset taistelu- ja metsästysharjoitukset kehittyivät mutkikkaiksi, joskus esoteerisiksi järjestelmiksi, joihin paikalliset uskonnot ja filosofiat painoivat leimansa. Intiassa jooga-systeemit nivoutuvat erottamattomasti taistelutaitoihin. Kiinassa Chan-buddhalaisuus ja Japanissa zen-buddhalaisuus vaikuttivat ratkaisevasti taistelutaitojen kehitykseen.

Uskonnot ja meditaatiotekniikat antoivat taistelutaidoille toisinaan rituaalisen luonteen. Joogan kaltaiset energian keskittämismenetelmät kohottivat taistelutaidot pelkästä fyysisyydestä tarkaksi mielen, hengityksen ja kehon energian tieteeksi. Jalostuneimmatkaan taistelutaitojärjestelmät eivät menettäneet täysin yhteyksiään primitiivisiin juuriinsa. Aikoinaan metsästysja tappaminen olivat elämän ehdot, ja monet taistelutaitojen liikkeet syntyivätkin eläinten matkimisesta.

Varhaisissa metsästäjäyhteisöissä eläinten imitoinnilla oli usein uskonnollis-maaginen merkitys siten pyrittiin valtaamaan eläimen henki. Eläinten matkimisella oli toinenkin, käytännöllisempi merkitys. Eläinten liikkeitä tutkimalla opittiin joustavuutta, nopeutta ja tarkkuutta. Monissa taistelutaidon nykyisissä lajeissa on jälkiä ”eläinliikkeistä”. Erityisen selvästi ne on havaittavissa Intian kalarippayttu-tekniikassa, Indonesian pencat silatissa sekä edempänä käsiteltävissä kiinalaisissa eläintyyleissä.

Aluksi taistelutaidot olivat siis todellisia taisteluharjoituksia – kyse oli tappamisesta ja hengissä pysymisestä. Harjoiteltiin aseiden käyttöä, opeteltiin hyökkäys- ja puolustustekniikoita ja pidettiin kuntoa yllä rauhan aikana. Myöhemmin tuliaseiden muutettua sodankäynnin luonteen monet taistelutaidot kehittyivät yhä enemmän joogan tai taiteiden suuntaan. Meditatiivinen luonne kehittyi ja toisaalta taistelutaitoja hyödynnettiin monissa Aasian hienoissa klassisissa tanssi- ja teatterityyleissä.

Taistelutaitoja on kehitelty kaikkialla maailmassa. Afrikkalaiset ja intiaanit ovat ylläpitäneet kuntoaan suoranaisin taisteluharjoituksin ja niistä johdetuin rituaalein. Keskiajan Euroopassa sotaharjoitukset jalostettiin upeiksi turnajaisseremonioiksi, jotka liittyivät ritariajan etiikkaan ja estetiikkaan. Missään muualla kuin Aasiassa ei kuitenkaan ole säilynyt niin runsaasti pitkälle kehittyneitä taistelutaitojärjestelmiä, joita edelleen opiskellaan ja harjoitetaan ahkerasti. Juuri aasialaiset taistelutaitosysteemit ovatkin viime vuosikymmeninä levinneet voimalla länteen, ja niitä opiskellaan teatteri- ja tanssikouluissa tai itsenäisinä urheilullisilla fyysisinä menetelmillä.

Lähes jokaisella aasialaisella valtiolla on vähintään yksi ”kansallinen” taistelutaitojärjestelmä. Kaikki tuntevat japanilaiset käsitteet judo tai karate, mutta harvemmat tuntevat edes nimeltä Intian tai Kaakkois-Aasian monia taistelutaidon lajeja. Kiinassa on epäilemättä maailman rikkain taistelutaitojen perinne. Lajeja Kiinassa on tosin niin monia, ettei omien rajoitusteni ja aiheen laajuuden tähden ole mahdollista kuin raapaista tämän kiehtovan aiheen pintaa.

Taistelutaitojen historiaa Kiinassa

Kiitos Kiinan poikkeuksellisen perusteellisen historiankirjoituksen tiedetään melko paljon kiinalaisten taistelutaitojen historiasta varhaisiltakin kausilta. Zhou-dynastioiden aikana (1066–256 eKr.) sotureiden tuli hallita erityisiä soturitaitoja, joihin kuului jousiammunta, hevosvaunuilla ratsastus sekä paini eli jiaoli. Taidot kuuluivat osin tai kokonaan myös ylimystön sivistykseen. Taistelevien läänitysvaltioden aikana (475–221 eKr.) sotataidoista laadittiin ohjekirja, joka lienee ensimmäinen tunnettu alan ohjekirja. Vuosisatojen mittaan niitä sitten kirjoitettiin monia. Miekkailu ja tanssilliset miekkaharjoitukset luokiteltiin keskeiseksi taistelutaidoksi. Miekkailu ei kuulunut vain miesten taitoihin. Tiedetään, että oli myös monia lyömättömiä soturikoulutuksen saaneita naisia, jotka ovatkin toimineet esikuvana Kiinan oopperoiden virtuoosisille ”naiskenraali”-roolityypeille.

Qin- ja Han-dynastioiden aikana (221 eKr.–220 jKr.) taistelutaidot historiallisten tietojen mukaan monipuolistuivat ja saivat yhä enemmän myös ”näytöksen” luonnetta. Kansan parissa oli suosittua raakaa voimaa vaativa shoubo-paini. Järjestettiin jiaodi-kilpailuja, joissa eläimen sarvin varustetut kilpailijat kävivät painien toistensa kimppuun. Kilpailussa oli rituaalisen teatterin sävyjä, sillä kilpailussa toistettiin Keltaisen keisarin ja demonin välinen myyttinen taistelu.

Taistelutaidot alkoivat muistuttaa yhä enemmän Kiinan nykyisiä wushun (yleisnimi kiinalaisille taistelutaidoille) muotoja. Liikesarjoja esitettiin taistelutilanteiden ulkopuolella näytöksinä, joilla viihdytettiin hovia ja ulkolaisia lähettiläitä. Tämä kehitys oli oleellinen askel kohti toisaalta teatterillis-tanssillisempaa konseptiota taistelutaidoista.

Vielä yksi askel tarvittiin ennen kuin taistelutaidot saivat myös meditatiivisen aspektin, ja se otettiin buddhalaisuuden maahan leviämisen myötä 200–300-luvulla. Perimätieto kertoo, että silloin muuan maineikas taolainen lääkäri yhdisti wushun ja qigong-hengitysharjoitukset. Erään käsityksen mukaan jo silloin kehittyi jako ulkoisiin ja sisäisiin taistelutaitotyyleihin . Karkeasti määriteltynä ulkoisetet tyylit tähtäävät suoraan taisteluun ja itsepuolustukseen ja sisäiset tyylit puolestaan psykofyysiseen energioiden hallintaan ja passiivisempaan itsepuolustukseen. Tyyleihin palataan tuonnempana.

Buddhalaisuuden aseman vakiintuessa Kiinassa liittyivät taistelutaidot yhä kiinteämmin uskontoon. Erityisen merkittäväksi muodostui maineikas Shaolinin buddhalaisluostari Henanin maakunnassa, Keski-Kiinassa. Buddhalaisuuden kannalta luostarin merkitys on vertaansa vailla, sillä uskotaan, että siellä intialaisten ja taolaisten vaikutusten sekoittuessa syntyi 500–600-luvuilla Kiinan ”meditaatio-buddhalaisuus” eli chan-buddhalaisuus. Chan-buddhalaisuus levisi myöhemmin Japaniin, missä se tunnetaan nimellä zen-buddhalaisuus.

Niin yllättävältä kuin se saattaa tuntuakin, Shaolinin buddhalaisluostarista tuli Kiinan taistelutaitojen kukoistava keskus, joka on korotettu lähes myyttiseen asemaan lukuisissa kiinalaisissa ja hongkongilaisissa kungfu-elokuvissa (kungfu = gongfu, yleisnimitys fyysisille harjoituksille, vakiintunut hieman virheellisesti nimenomaan Yhdysvalloissa tarkoittamaan wushuta eli kiinalaisia taistelutaitoja).

Vaikka buddhalaisuus on periaatteellisella tasolla pasifistinen uskonto, harjoittelivat Shaolinin munkit taistelutaitoja ja käyttivät niitä poliittisesti epävakaina aikoina myös vähemmän pasifistisiin tarkoituksiin. Shaolinin koulukunta erikoistui nimenomaan ulkoisiin eli agressiivisempiin taistelutyyleihin. Niitä harjoitellen munkit tai munkin kaavun omaksuneet taistelijat huolehtivat fyysisestä kunnostaan. Shaolinin luostarin taistelutaitojen historiaan liittyy huomattava määrä romanttista legendaa ja epäluotettavaa perimätietoa. Tosiseikka kuitenkin on, että Shaolinin koulukunnan tyylit levisivät ympäri Kiinaa ja luostari toimii edelleen taistelutaitojen vireänä keskuksena.

Tang-dynastian aikana (618–907) taistelutaidot vakiinnuttivat asemansa siinä määrin, että ne liittyivät valtiolliseen tutkintojärjestelmään. Song-kaudella (960–1279) perustettiin taistelutaitoseuroja, ja taistelijoiden tiedetään esiintyneen kaduilla kansan huvitukseksi. Ming-dynastian aikana (1368–1279) maineikas kenraali Qi Jiguang kokosi ohjekirjan, jossa hän esitteli viitisenkymmentä aseellista ja aseetonta taistelumenetelmää. Hän kehitti wushun teoriaa ja harjoitusmetodeja. Uusia lajeja syntyi.

Qing-dynastian aikana (1644–1911) taistelutaitoja käytettiin yhä enemmän sotaisiin poliittisiin tarkoituksiin. Taistelutaidot kiellettiin tavalliselta kansalta, mutta niitä harjoitettiin aktiivisesti lukuisten salaseurojen parissa. Salaseurat olivat usein suuntautuneet mantsu-valtaa vastaan. Taistelijat tai ”nyrkkeilijät” antoivat jopa nimensä maineikkaalle boksarikapinalle, joka aktivistit harjoittivat varsinaisten taistelutaitojen lisäksi erilaisia salaisia rituaaleja, joiden tuli taata heille haavoittumattomuus. Kapinaliikkeet saattoivat taistelutaidot hetkeksi huonoon huutoon, vaikka toisaalta wushu-systeemit alkoivat levittäytymisensä myös Kiinan ulkopuolelle.

Kiinan kansantasavallan aikana taistelutaidot ovat kokeneet kasvavaa suosiota. Niitten merkitystä kunnon ja terveyden ylläpitäjinä on korostettu. Wushu kuuluu valinnaisena kouluohjelmaan, eri puolilla Kiinaa on runsaasti wushu-seuroja, valtakunnalliset taistelutaitokilpailut ovat suuri vuosittainen tapahtuma. Omaksi lajikseen vakiintuneet ”kungfu-filmit” työllistävät alan nuoria mestareita. Taistelutaitojen patrioottista merkitystä haluttiin korostaa 1920-luvulla, ja ne nimettiin silloin uudelleen ”kansallisiksi taiteiksi”, mutta kulttuurivallankumouksen jälkeen niistä käytetään jälleen perinteistä nimeä wushu.

Taistelutaitojen perusjaottelu

Aluksi varoituksen sana: kiinalaisia taistelutaitojen lajeja on lukemattomia, niistä on lähes mahdotonta saada kattavaa yleiskuvaa. Tyylit sulattavat itseensä piirteitä toisista lajeista, termit vaihtelevat alueittain jne. On kuitenkin olemassa muutama keskeinen perusjaottelu, ja ne ovat jako aseettomiin ja aseellisiin muotoihin, jako yksin tehtäviin sooloharjoituksiin ja varsinaisiin pari- tai ryhmäharjoituksiin. Keskeisin lienee jo edellä sivuttu jako sisäisiin ja ulkoisiin tyyleihin.

Yleisimmän perimätiedon mukaan jako sisäisiin ja ulkoisiin tyyleihin syntyi Song-kaudella (960–1279), jolloin Shaolinin luostarin kovat muodot olivat jo levinneet ympäri Kiinaa. Silloin taolainen Zhang Sanfeng kehitti niistä pehmeämmän, itsepuolustukseen eikä hyökkäykseen tarkoitetun lajin, jonka hän nimesi termillä neijia eli sisäinen järjestelmä. Väitetään, että hän olisi määritellyt tyylien erot seuraavasti:

Ulkoinen – painottaa hengityksen säännöllisyyttä, luiden ja lihasten harjoittamista, kykyä hyökätä ja peräytyä sekä pehmeän ja kovan liittoa.

Sisäinen – korostaa luiden ja lihasten harjoittamista, qikongin harjoituksia, hyökkäyksen torjumista rauhallisuudella sekä tähtää vihollisen kukistamiseen hetkenä, jolloin hän hyökkää.

Ulkoiset tyylit siis tähtäävät aktiiviseen taisteluun, niitä luonnehditaan myös ”koviksi”. Psykofyysisillä tekniikoilla ei niissä ole yhtä suurta asemaa kuin sisäisissä lajeissa. Anekdootti kuvaa hyvin jotakin ulkoisten tekniikoiden luonteesta: Nuorukainen pääsi kuuluisan taistelijan oppilaaksi. Kuten usein tällaisissa tarinoissa, opettajan pedagogiseen tekniikkaan kuului ankaruus ja tiedon salaaminen. Hän teetätti vuosikausia pojalla yksinkertaisia harjoituksia. Pojan piti ensin rypistää kädessään paperinpala, ja sitten silittää se kämmenellään sileäksi kerta toisensa jälkeen. Lopulta poika kyllästyi ja lähti opettajan luota. Palattuaan kotiin hän ensimmäisen iltana oli pesemässä veljensä selkää kun hänelle valkeni harjoitusten merkitys – nahka veljen selästä irtosi hänen kätensä kosketuksesta.

Sisäisiä tyylejä puolestaan verrataan perinteiseen leijakilpailuun, jossa kilpailijat sitovat pieniä veitsenteriä leijan lankaan tarkoituksena katkaista niillä vastustajan lanka. Juju piilee siinä, että leijan lanka tulee koko ajan pitää löysänä, ettei vastustaja pääse sitä katkaisemaan. Juuri tämän ”rentouden” tai ”tyhjyyden” idea hallitsee sisäisiä tyylejä. Niihin on vaikuttanut syvästi taolainen mystiikka ja sen peruskäsitteet, kuten qi eli elämän voima, yi eli tahto sekä wu wei, jonka voisi kääntää ei-toiminnaksi – siitä seuraa spontaani teko. Ideana on siis spontaanius, vaivattomuus ja ponnistelemattomuus.

Käytännössä sisäiset ja ulkoiset tyylit ovat sekoittuneet. Eri lajeista on syntynyt sekä sisäisiä että ulkoisia muotoja, eikä jakoa voi orjallisesti noudattaa. Periaatteellisella tasolla se kuitenkin kertoo paljon taistelutaitojen luonteesta. Jako sisäisiin ja ulkoisiin tyyleihin koskee sekä aseettomia että aseellisia muotoja.

Periaatteessa aseelliset ja aseettomat tyylit eivät poikkea suurestikaan toisistaan, sillä ase koetaan yksinkertaisesti käden jatkeena. Taistelutaidoissa voidaan käyttää monia kymmeniä aseita. Yleisimpiä niistä ovat miekka, kaksiteräinen miekka. leveäteräinen miekka, hyökkäyskoukku, sauva, keihäs sekä kolmesta kettingeillä toisiinsa kiinnitetystä kapulasta muodostuva lyömäase.

Taistelutaitojen luonnollinen muoto on tietenkin varsinainen taistelu – tosi taistelu tai sen demonstraatio. Aikanaan taistelutaitoesitykset olivatkin todellisia taistelutilanteita, joissa samaa tai eri tyylejä edustavat mestarit yleisön edessä kamppailivat voitosta. Nykyään taistelutaitoesitykset rakentuvat yleensä eri tekniikoiden soolosarjojen esittelystä sekä pari tai ryhmätaisteluiden demonstraatioista. Soolomuodot ovat erittäin suuressa suosiossa nimenomaan kunnon ja terveyden kohentajina – sen tietää jokainen Kiinan-kävijä, joka on nähnyt kiinalaisten joka-aamuisia taiji-harjoituksia puistoissa ja kaduilla.

Taistelutaitojen keskeisiä muotoja

Kuten edellä on käynyt ilmi Kiinassa on monia – satoja – erilaisia taistelutaitojen lajeja. Varsinkin parin viime vuosisadan aikana niitä on syntynyt yhä uusia ja uusia mestareiden kehitellessä eri lajeista omia variaatioitaan.

Taijiquan tai lyhyemmin taiji on laajimmalle levinnyt ”sisäinen” tyyli. Se tunnetaan myös nimellä ”varjonyrkkeily”. Juuri sitä kaduilla ja puistoissa voimistelevat kiinalaiset useimmiten harjoittelevat. Taijita harrastetaan nykyään etupäässä terveyden ylläpitämiseksi ja hyvin usein joukkovoimistelumuotona. Taijita voisi luonnehtia meditatiiviseksi taistelutaidoksi. Edellä on jo käynyt ilmi kuinka tärkeä osa Intiasta Kiinaan kulkeutuneella buddhalaisuudella ja sen meditaatiosysteemeillä on ollut taistelutaitojen muotoutumisessa. Kiinalaisen ja intialaisen mentaliteetin ero heijastuu kuitenkin selvästi meditaatiotekniikan kehittymisessä. Intiassa meditaatio useimmiten suoritetaan lootusasennossa tai muissa staattisissa asennoissa. Kiinalaiset puolestaan preferoivat mietiskelyn ja toiminnan yhdistämistä – näin kiinalainen sanonta: ”Meditaatio toiminnassa on sata, tuhat, miljoona kertaa arvokkaampaa kuin meditaatio levossa”. Taiji on tyyppiesimerkki tällaisesta ”aktiivisesta” meditaatiosta!

Meditatiivisuudestaan huolimatta taiji on perimmiltään taistelu- tai pikemminkin itsepuolustusjärjestelmä. Sen liikkeiden tyypillinen hitaus on keskeinen oppimiskeino. Kun liikeradat on opittu perusteellisesti, voi niitä tarpeen vaatiessa käyttää myös tositoimissa. Sooloharjoitusten lisäksi taijista on myös paritaistelumuoto, jossa harjoitellaan vastustajan kanssa. Sen filosofia on kuitenkin tyypillinen ”sisäisille” tyyleille: se perustuu taistelumuunnoksenakin nimenomaan joustavuuteen ja taitoon käyttää vastustajan voimaa hyväkseen.

Taijin syntyhistoriaa ei tunneta, tai pikemminkin tunnetaan niin monia eri syntyhistorioita, ettei voida olla varmoja niiden todenperäisyydestä. Usein sen selitetään saaneen alkunsa taolaispapin näkemästä unesta Song-dynastian loppupuolella. Muut perimätiedot esittävät sen syntyneen 1200–1300-luvuilla, 1600-luvulla tai 1700-luvulla. Useimmat tarinat sijoittavat syntytapahtuman Henanin maakuntaan, missä kehittyi myös ulkoisista koulukunnista suurin, Shaolinin gongfu.

Taijista kehittyi 1700–1800-luvuilla kaksi keskeistä koulukuntaa innovatiivinen ja ortodoksinen koulukunta. Niistä Wu Yuxiangin (1812–1880) väitetään kehittäneen uuden, molempia tyyppejä yhdistävän wu-systeemin (josta puolestaan on nykyään monia muunnelmia). Alkuperäisen wu-tyylin tunnuspiirteitä ovat

  1. jatkuva liike
  2. rentous
  3. ”kiinteän”ja ”tyhjän” kombinoiminen
  4. suora vartalo
  5. elämän henki säätelee kehoa
  6. käsivarret suojelevat molemmat omaa puolta kehosta
  7. kädet eivät ulotu varpaiden linjan ulkopuolelle

Xingyi eli ”muotoja mielikuvitus” on toinen merkittävä sisäinen tyyli. Nimi viittaa teon ja aivotyön yhteyteen. Siinä painotetaan energian silmänräpäyksellistä ja suoraa keskittämistä – sitä pidetäänkin sisäisistä tyyleistä suoraviivaisempana. Tärkeitä ovat erilaiset lyöntimetodit, joiden perustyyppejä on viisi. Tyyliä leimaa voimakas jalkatekniikka ja liikkeiden linjakkuus. Sen perusprinsiippejä ovat:

  1. halkaiseminen energia nousee ja laskee kuin iskevä kirves
  2. iskeminen laajeneejasupistuu samanaikaisesti
  3. lävistäminen – virtaa pyörteisenä
  4. murskaaminen – laukeaa äkkinäisesti kuin pyssy
  5. ohittaminen – tunkee eteenpäin ”pyöreällä” energialla.

Xingyiquaniin liittyy monia eläinten liikkeitä imitoivia eläintyylejä, joita yleisimmän jaottelun mukaan on kaksitoista. Imitoitavat eläimet ovat sekä myyttistä että oikeita: lohikäärme, tiikeri, apina, hevonen, iguana, kukko, haukka, käärme, kotka, karhu, pääskynen ja strutsi.

Kolmas keskeinen sisäinen tyyli on 1700-luvulla kehittynyt baguaquan eli ”kahdeksan trigrammin nyrkkeily”. Sille on tyypillistä avoimen kämmenen käyttö ja kahdeksaan suuntaan kiertävät liikkeet. Kahdeksaan trigrammiin viittaavat kahdeksan erilaista kädenasentoa. Jos xingyiquania leimaa nyrkin käyttö ja vertikaalienergia niin baguaquanille on tyypillistä avoin kämmen ja horisontaaliset liikkeet. Keskeisiä harjoituksia ovat ympyrän kehää toistavat kävelyharjoitukset, jotka on nimetty eri eläinten mukaan. Kävelyharjoituksissa opitaan joustavat nousut ja laskut. Baguaquan tyyppipiirteitä ovat:

  1. pää suorana
  2. hartiat rentona ja laskevat
  3. pallea suorana
  4. peräaukko tiiviisti suljettuna
  5. syvä hengitys
  6. katse seuraa kämmentä
  7. lanne edeltää käsivarsia
  8. vaikka vartalo on rento, se on kuin laukeamaan valmis jousi.

Ulkoisia tyylejä on kaikenkaikkiaan noin 400. Myös niissä vallitsee melkoinen termien sekaannus ja ne luokitellaan monilla tavoilla. Tyyleistä kuuluisin on, kuten edellä on käynyt ilmi Shaolinin nyrkkeily, joka perimätiedon mukaan syntyi 500-luvulla Shaolinin luostarissa, jossa Intiasta tullut munkki Damo kehitti sen hengellisten harjoitusten aiheuttaman turtumuksen voittamiseksi. Lajeista tärkein on ns. Shaolinin gongfu, ja nimeä käytetään joskus koko ulkoisen tyylin synonyyminä. Sekin on jakaantunut moniksi alalajeiksi. Merkittävä on jako ”eteläiseen” ja ”pohjoiseen” Shaolinin nyrkkeilyyn.

Toinen ulkoisia tyylejä tarkoittava yleisnimi on changquan eli pitkä nyrkkeily. Sen väitetään olevan keisarillista alkuperää, ja näin ollen sen olisi kehittänyt Song-kauden ensimmäinen keisari Taizu. Pitkä nyrkkeily jakaantuu 32 alatajiin. Ulkoiset tyylit eivät ole samalla tavoin suosittuja terveyden ylläpitomuotoja kuin edellä esitellyt sisäiset tvylit. Ulkoisia tyylejä hyödynnetään kongfu-elokuvissa, taistelutaitonäytöksissä sekä erityisissä voimailuesityksissä, joiden bravuureihin kuuluu tiilien ja kivien särkeminen kämmenen lyönnilläja muut sirkusmaiset ”voimamiestemput”.

Oman mielenkiintoisen ryhmänsä muodostavat niin sanotut matkimistyylit. Edellä on jo käynyt ilmi, että hyvin usein liikesarjat tai taijin alalajit hyödyntävät eläinten liikkeitä malleinaan. Tämä lienee perua taistelutaitojen hyvin varhaisesta kehitysvaiheesta. Joissakin tapauksissa eläimen liikkeet leimaavat läpikotaisin lajia. Kuuluisimpia eläintyylejä on Houquan eli Apinanyrkkeily, joka lainaa liikekielensä myös kuuluisalle Apinakuningas Sun Wukongille ja hänen apina-armeijalleen monissa Peking-oopperoissa. Hauska kuriositeetti on myös Zuijuiquan eli Humalaisnyrkkeily, jonka liikesarjoissa imitoidaan juopuneen velton löysiä liikkeitä. Matkimistyylejä on monia.

Kiinan taistelutaidot ovat epäilemättä loppumaton aihepiiri. Tyylejä on lukemattomia, ja hurjia legendoja vähintään saman verran. Perimätieto kertoojännittäviä tarinoita vuorilla majailleista taistelumestareista, oikukkaista opettajista. Taolainen salatiede yhdistää taistelutaitoihin hiuksia nostattavia maagisia voimia. Kungfu-elokuvat eri puolilla maailmaa ovat glorifioineet näitä tarinoita muodostaen aivan oman, kaikkialla tunnetun filmigenren.

Yhä useammat länsimaiset ovat kuitenkin vakavasti kiinnostuneet taistelutaidoista. Epäilemättä ne kiteyttävät paljon Kiinan pitkästä lääketieteellisestä ja psykofyysisestä perinteestä. Tanssijoille ja näyttelijöille liikesarjat tarjoavat mahdollisuuden tutustua omstamme täysin poikkeavaan perusteelliseen treenausmetodiin, joka ei kouluta vain kehoa, vaan myös mieltä. Miljoonille länsimaisille harrastajille Kiinan taistelutaidot puolestaan tarjovat kuntoa, terveyttä ja mielen hallintaa.

Laulusta ja tanssista peking-oopperaan – kiinalaisen teatterin vaiheita

Veli Rosenberg · Kiina sanoin ja kuvin 2/1996

Laulu ja tanssi Kiinalaisen teatterin juuret ovat kaukana historiassa. Nykyisin olemassaolevilla kiinalaisen teatterin muodoilla ei ole sellaisenaan kovinkaan pitkä historia, mutta ne ainekset, joista kiinalainen teatteri muotoutui ovat olleet olemassa jo hyvinkin pitkään. Tällaisia aineksia ovat laulu ja tanssi, gewu, uskonnolliset rituaalit, hovimusiikki ja hovinarrit sekä ”sata huvitusta”-sirkus, baixi, nukketeatteri, kueilei xi, tarinankerronta, shuoshu tai shuohua, varjoteatteri, yingxi ja farssi (erityisesti zaqu).

Laululla ja tanssilla on hyvin pitkä historia. Kuten monissa muissakin kulttuureissa on Kiinassa tanssittu maagisia eläintansseja. Näissä on lyöty säestykseksi rumpuja ja eläimiksi pukeutuneet tanssijat ovat matkineet eläinten liikkeitä. Tanssit ovat liittyneet metsästysonnen turvaamiseen. Esiintyjinä olivat tässä tavalliset ihmiset, esiintymiseen erikoistuneita henkilöitä ei tiettävästi käytetty. Näistä on säilynyt tietoja Shang-dynastian ajalta n. 1600–1066 eKr. Laulujen kirjassa on useita viitteitä rituaalisiin kosiotansseihin, joissa esimerkiksi naiset joen toisella puolella ja miehet toisella rannalla tanssivat rumpujen säestyksellä. Myös tähän osallistujat olivat kaikki tavallisia ihmisiä eikä erillisiä esiintyjiä tarvittu.

Uskonnolla sekä tanssilla ja musiikilla on myös monia yhtymäkohtia. Shamanistisista henkienlepytystansseista tai pahan hengen karkoittamistansseista on säilynyt monia yksityiskohtaisia tietoja esimerkiksi Chun laulut kokoelmassa (chuci) 300 eKr.–200 jKr. Niissä ovat mies- ja naispuoliset shamaanipapit tanssineet erityisissä asuissa ja meikattuina rumpujen ja kellojen sekä näppäily- ja puhallinsoittimien säestyksellä.

Näissä on esityksen luonne muuttunut sikäli, että esiintyjät olivat erityisesti siihen erikoistuneita henkilöitä ja he käyttivät esiintymispukuja, meikkasivat ja esitysten säestys oli aikaisemmin mainittuja muotoja monipuolisempaa. Hautalöytöjen perusteella voidaan lisäksi päätellä, että Shang-kaudella oli ylimystöllä käytössä yksityisiä tanssijattaria ja tanssijatarryhmiä. Erikoistuneita esiintyjiä oli siis jo silloin käytössä.

Han-dynastiaa (206 eKr.–220 jKr.) edeltävällä ajalta on säilynyt Kiinan historiankirjoituksen isän Sima Qianin kirjassa Historioitsijan muistiinpanoja (Shiji) mm. seuraavia kommentteja (hän kertoo köyhillä alueilla esiintyvistä rahan ansaitsemistavoista): ”…hyväkuntoisten miesten joukkioita mellastaa yhdessä tai laulaa melankolisia lauluja ja lähtee tappamaan ja varastamaan.” Ja hän jatkaa myöhemmin: ”nämä miehet osaavat laulaa ja näytellä.” Kyseessä olivat siis näyttelijät, jotka esimerkissä rinnastettiin roistoihin ja murhamiehiin, kuten myöhemminkin Kiinan historiassa näyttelijöiden yhteiskunnallinen status oli hyvin alhainen.

Naispuolisista esiintyjistä Sima Qian kirjoittaa mm. seuraavaa: ” … he soittavat kirkasäänisiä sitroja, käyttävät teräväkärkisiä tohveleita ja yrittävät hurmata rikkaita ja jalosukuisia, toiveenaan päästä otetuiksi näiden palatseihin.” Hän jatkaa: ”…he maalaavat kasvojaan, soittavat kirkasäänisiä sitrojaan, liehuvat ympäriinsä pitkähihaisissa paidoissaan ja sipsutteievat teräväkärkisissä tohveleissaan iskevät silmänsä miehiin ja flirttailevat… myös he etsivät varakkuutta ja mukavuuksia.” Asiantuntijat ovat päätelleet mm.. edellä mainittujen kommenttien perusteella, että tuohon aikaan ammattimaiset näyttelijät olivat miehiä ja että maallisten tanssien esittäjiä olivat naiset.

Tanssijat käyttivät myös esiintymisasuja, joissa oli pitkät hihat, vesihihat, shuixiu, millaiset ovat edelleen käytössä esimerkiksi peking-oopperassa.

Sata huvitusta

Han-kauden tärkein ja suosituin huvitusmuoto on kuitenkin ollut niin sanottu ”sata huvitusta” -sirkus, baixi , josta on esimerkiksi säilynyt kirjallisia tietoja. Tässä esitysmuodossa yhdistyivät laulu ja tanssi, taikatemput, akrobaattitemput, taisteluesitykset, musiikkinumerot ynnä muuta.

Tansseissa oli pohjana jonkinlainen lyhyt tarina ja niissä tanssijat esittivät sekä ihmishahmoja että eläimiä. Tiedetään jopa tanssiesityksestä, jossa esiintyjät oli puettu jumalhahmoiksi ja lauloivat kirkkaalla äänellä samaan aikaan, kun taustalla saatettiin esittää lumisadetta tai ukkosen ääniä. Tämän kaltaiset miiminäytelmät kehittyivät huomattavasti 200- ja 500-lukujen välillä ja saavuttivat kehityksessään huippukohdan Tang-dynastian (618–907) aikana. Näistä on säilynyt kuvauksia kahdesta näytelmästä. Naamiossa, daimian, kuvataan sotapäällikköä, joka oli niin epäsotilaallisen näköinen, että joutui käyttämään pelottavan näköistä naamaria. Heti otettuaan naamarin käyttöön Lanlingin prinssiksi kutsuttu sotapäällikkö tuli taisteluissa voittamattomaksi. Toinen tunnettu näytelmä oli Maatapolkeva ja huojuva nainen (Tayao niang). Tämä oli lyhyt komedia, joka kuvasi juopottelevaa ja vaimoaan pahoinpitelevää miestä. Juopottelu esitettiin näytelmässä meikkaamalla aviomiehen kasvot punaisiksi.

Hovin rituaalitanssit

Hovin piirissä on rituaalista tanssia ja musiikkia käytetty varmuudella ainakin Zhou-dynastiasta (1066–221 eKr.) lähtien. Tuolloin aikaisemmilta ajoilta periytynyttä rituaalimusiikkia ja tanssia koottiin hovin käyttöön ja siitä muokattiin erityinen hovin rituaalimusiikki ja tanssi. Monimutkaisimmat esitykset sisälsivät ainakin laulua, tanssia, eleitä, pukuja, erilaista rekvisiittaa ja jonkinlaisen juonen. Hoviin perustettiin musiikkivirasto johtamaan tätä toimintaa. Lisäksi hovissa toimi erityisiä ”hovinarreja”, jotka olivat usein joko erityisen pitkiä tai erityisen lyhyitä henkilöitä. Samaan tapaan kuin Euroopassa oli Kiinankin hovinarrien tehtävänä sekä viihdyttää laululla, tanssilla, musiikilla, vitseillä että antaa hallitsijalle suorapuheisia neuvoja. Kiinalaisen hovinarrin elämä oli hänen eurooppalaisen kolleegansa tavoin välillä veitsenterällä, sillä keisarin ei aina ollut helppo ottaa vastaan hovinarrin suorapuheisia kommentteja.

Hovin yhteyteen ja prinssien käyttöön tuli myös ei-rituaalista musiikkia, lauluja ja tansseja esittäviä viihdyttäjäryhmiä. Han-dynastian keisarit ottivat myös käyttöön kansan parissa syntyneen ”sata huvitusta” -sirkuksen ja kehittivät siitä hoviin sopivan esitysmuodon.

Hovin musiikin, laulun ja tanssin organisaatio alkoi joistakin vastustavista puheenvuoroista huolimatta kehittyä yhä suurimuotoisemmaksi. Huippunsa se saavutti Tang-dynastian aikana keisari Minghuangin hallitessa (712–756), jolloin keisari perusti hovin yhteyteen Päärynäpuutarha (Liyuan) -nimisen oppilaitoksen, jossa hovin tarvitsemia muusikoita, laulajia ja tanssijoita koulutettiin.

Nukketeatteri

Nukketeatterin esikuvana pidetään Kiinassa hautajaisrituaaleja, joissa käytettiin nukkeja esittämään manan majoille siirtyneitä. Tiedetään, että jo Han-dynastian aikana nukkeja käytettiin myös näytelmissä, joissa kuvattiin maanpäällistä elämää. Tang-dynastian ajalta on säilynyt tarina, jossa kerrotaan, että erään piirityksen aikana piiritystä johtaneen kenraalin vaimo saatiin mustasukkaiseksi esittämällä kauniita tanssijatyttöjä kuvaavia nukkeja piiritetyn kaupungin muureilla. Kauniit naishahmot nähtyään vaimo kielsi miestään valtaamasta kaupunkia. Vaimo näet pelkäsi miehensä ihastuvan noihin kauniisiin tanssijattariin. Niin oudolta kuin tarina kuulostaakin kertoo se kuitenkin siitä, että nukkeja osattiin silloin jo käyttää ja ilmeisesti melkoisen luonnonmukaisella tavalla.

Tang-kauteen mennessä oli sauvanukkien lisäksi otettu käyttöön marionettinukkeja. Song-dynastian (960–1279) aikana olivat nuket jo hyvin yleisessä käytössä kaikkialla Kiinassa. Käytettiin sauvanukkeja, marionettinukkeja ja vesinukkeja. Nukketeatteri oli kaikkien kansankerrosten huvia ja esityksiä seurasi niin tavallinen kansa kuin keisariperhekin. Itse asiassa nukketeatteriesitykset eivät juuri poikenneet Song-kauden aikaisista teatteriesityksistä suuremmin muutoin kuin, että näkyvillä olivat elävien näyttelijöiden sijasta nuket.

Varjoteatteri

Varjoteatteri on todennäköisesti syntynyt Kiinassa nukketeatterin jälkeen. Varmoja ollaan sitä, että sitä esiintyi jo Tang-dynastian aikana. Varjoteatterin alkuna arvellaan olleen eräiden tarinankertojien tapa käyttää kuvatauluja kertomansa tarinan kuvituksena. Kuvataulujen käytöstä on sitten vähitellen siirrytty varjokuvien käyttämiseen ja edelleen varsinaiseen varjoteatteriin.

Tarinankerronta

Tarinankerrontaperinteen kehittymisellä on olennainen osa kiinalaisen draaman kehittymisessä. Tarinankerronnallakin uskotaan olevan Kiinassa hyvin pitkä historia.

Todisteita sen varhaisesta olemassaolosta on kuitenkin vähän. Arvellaan, että ne jotka olisivat voineet kirjata tarinankertojista tietoja jälkipolville eivät sitä tehneet, koska tarinankerrontaa halveksuttiin hallitsevan luokan ja oppineiden keskuudessa. Tarinankerrontaperinne on kuitenkin ollut pohjana kiinalaisen kertomakirjallisuuden synnylle ja lisäksi se on edistänyt puhekielisen kirjallisuuden syntymistä klassisen kirjakielen rinnalle.

Tarinankerronnan perusta on buddhalaisuutta Intiasta ja Keski-Aasiasta levittämään tulleiden munkkien käyttämässä tekniikassa. He ensimmäisinä keksivät yhdistää musiikin kertomiinsa opettavaisiin tarinoihin ja varmistivat näin viestinsä perillemenon. He käyttivät myös kuvatauluja sanomansa kuvitukseen. Vanhimmat tällaiset opettavaiset buddhalaiset tarinat, bianwen, on löydetty Dunhuangin buddhalaisluolista ja ne ovat peräisin 700- ja 900-lukujen väliltä. Niissä käytetään vuorotellen sekä proosa- että runojaksoja, mikä tekniikka siirtyi myöhemmin kiinalaisen teatterin käyttöön. Monia tarinankertojien suosituiksi tekemiä tarinoita on myöhemmin muunnettu novellien ja romaanien muotoon sekä teatterikäsikirjoituksiksi.

Ihmetarinat Buddhalaisten käännytystarinoiden rinnalla alkoi Tang-dynastian aikana myös kukoistaa ihmetarinoiden nimellä tunnettu kertomuskokoelma, chuanqi. Myös niissä käytettiin vuoronperään proosakatkelmia ja runojaksoja. Myös ihmetarinat siirtyivät myöhemmin romaanien ja näytelmien aiheiksi ja näistä tunnetuin lienee Läntisen huoneen romanssi (Xixiang ji). Song-dynastian aika oli tarinankertojille kulta-aikaa ja tiedetään ammattimaisten tarinankertojien esiintyneen kasvavien kaupunkien huvittelukortteleissa.

Farssinäytelmä Lyhyet farssi-näytelmät alkoivat kehittyä 700-luvulta lähtien. Näistä tunnetaan pari muotoa ensinnäkin niin sanottu adjutanttinäytelmä, canjun xi, jossa kuvattiin korruptoituneen virkamiehen toilailua. Esitysmuodon nimitys saattaa juontaa juurensa erääseen ilmeisesti hyvin etevään näyttelijään, joka sai kiitokseksi loistavasta näyttelemisestään keisarilta arvonimen adjutantti, tai oikeammin viran, sillä nimen lisäksi hän alkoi myös saada säännöllistä palkkaa.

Adjutantti-näytelmät olivat lyhyitä koomisia sketsejä, joissa näyttelijät sekä lauloivat että esittivät vuoropuhelua ja käyttivät erityisiä näytelmään liittyviä pukuja sekä meikkiä. Säestyksenä käytettiin kielisoittimia, puhaltimia ja mahdollisesti vielä lyömäsoittimia.

Roolityypit muotoutuvat Erityisen merkittävää adjutanttinäytelmässä on se, että se on tiettävästi ensimmäinen kiinalainen esitysmuoto, jossa käytettiin selviä erillisiä roolityyppejä esittämään näytelmää. Tässä muodossa roolityyppejä oli kaksi: adjutantti, joka oli pukeutunut virkapäähineeseen ja vihreään virka-asuun, ja avustava roolityyppi, joka pukeutui risaisiin vaatteisiin ja esiintyi hiukset harottaen. Adjutantti-näytelmää esitettiin Kiinassa vielä Viiden dynastian aikana (907–970) sekä Song-dynastian aikana.

Varhainen varietee-näytelmä Song-kaudella adjutanttinäytelmän syrjäytti kuitenkin toinen esitysmuoto: varietee-näytelmä, zaju . Samaa termiä varieteenäytelmä käytetään useasta erilaisesta ja eriaikaisesta esitystraditiosta: varhaisin on Kongfuzia irvaileva esitysmuoto 800-luvulla ja myöhemmin Yuan-dynastian aikaiset (1278–1368) pohjoiskiinalaiset teatterimuodot.

Song-dynastian aikaisen varietee-näytelmän erityispiirteitä oli ensinnä viiden roolityypin käyttö. Moni, johtaja, ja yinxi, näytelmän vetäjä, olivat roolityypit, jotka kehittyivät ajan myötä: edellinen johtavaksi miesroolityypiksi ja jälkimmäinen johtavaksi naisroolityypiksi. Muita varietee-näytelmän roolityyppejä olivat: fujing ja fumo, joita vastasivat adjutantti-näytelmän adjutantti ja häntä avustava roolityyppi, eräänlaiset toistensa kanssa kilpailevat ja avustavat klovni ja kujeilija. Viidentenä roolityyppinä toimi kelvotonta virkamiestä esittävä gu.

Toiseksi tämä esitysmuoto erosi aikaisemmista siinä, että esitys ei enää ollut lyhyt ja yksinkertainen rakenteeltaan, vaan se koostui useammasta osasta. Koko esitystapahtuma saattoi sekä alkaa että päättyä erilliseen musiikkijaksoon, joihin saattoi vielä liittyä tanssia. Muita osia olivat koominen sketsi, fujingin ja fumon esittämä farssi-sketsi. Varsinaiseen lyhyeen näytelmään osallistuivat fujingin ja fumon lisäksi muut kolme roolityyppiä, joko vain laulamalla mukana tai ottaen myös osaa varsinaiseen näyttelemiseen. Kukin roolityyppi esitti selvästi erottuvia luonnetyyppejä. Kullakin roolityypillä oli jo havaittavissa sille kuuluvat asut ja päähineet. Myös naamareita käytettiin alkuun, vähitellen naamarit kuitenkin syrjäytti kiinalaiselle teatterille tyypillinen kasvomaalaus.

Nanxi-teatteri syntyy

Kiinalaisen teatterin seuraava kehitysvaihe oli eteläisen teatterimuodon, nanxi, syntyminen. Tämä tapahtui 1100-luvun myötä ja teatterimuodon keskukseksi tuli vähitellen Wenzhoun kaupunki Kiinan kaakkoisrannikolla, nykyisen Shanghain eteläpuolella. Eteläistä teatterimuotoa pidetään ensimmäisenä täydelliseksi kehittyneenä kiinalaisen teatterin muotona.

Teatteri oli musiikkiteatteria, jossa dialogin lisäksi vuorottelivat resitatiivijaksot ja lauletut aariat, näyttelijöiden jakautuminen roolikategorioihin oli vakiintunut, esitys oli pitkä ja jakaantui useampiin kohtauksiin tai näytöksiin, näyttelijät pukeutuivat roolityyppinsä mukaisesti ja esitystekniikka painottui näyttelijäntyöhön. Nanxi-näytelmiä tiedetään nimeltä 113 kappaletta ja parinkymmenen näytelmän tekstit ovat säilyneet enemmän tai vähemmän täydellisinä meidän aikoihimme. Vanhin kokonaisena säilynyt kiinalainen näytelmäteksti on nanxi-näytelmä Zhang Xie suorittaa virkatutkinnon (Zhang Xie zhuangyuan). Eteläisistä näytelmistä yli puolet käsitteli rakkautta, avioliittoa ja perhettä. Nanxi-näytelmät olivat kansanomaisia ja suunnattu laajalle yleisölle, ei pelkästään oppineelle eliitille ja niiden tekstit olivat puhekielisiä, ehkä jopa maalaisia ja epähienostuneita.

Ei säveltäjää, ei kirjoittajaa

Nanxi-näytelmien kirjoittajista ei usein ole tarkkaa tietoa, ja varsin usein nämä olivat kirjoittajaryhmien, tai -seurojen, shuhui, tekemiä. Nanxi-näytelmät eivät myöskään olleet kenenkään säveltämiä, sillä tämän teatterimuodon tapana oli käyttää näytelmien musiikkiaineksina olemassaolevia sävelmiä. Tiedetään, että varhainen eteläinen teatterimuoto käytti noin viittäsataa melodiaa, joista noin puolet olivat kansansävelmiä. Aariaa tehdessään kirjoittaja valitsi ensin käytettävän melodian ja kirjoitti sitten sen melodia- ja rytmikaavaan sopivan runon ci-laulurunon muotoon. Musiikki oli eteläkiinalaiseen tapaan pentatonista eli viisisävelistä ja alkuun lauluosuuksia säestivät vain lyömäsoittimet ja muissa osuuksissa saatettiin käyttää kieli- ja puhallinsoittimista koostuvaa orkesteria. Ajan myötä orkesterin käyttöä laajennettiin myös laulujen säestykseen. Nanxi-teatterissa kaikki näyttelijät lauloivat, joskus myös duettoja ja trioja.

Eteläisessä teatterimuodossa oli käytössä seitsemän roolityyppiä: sheng oli johtava miesroolien esittäjä, dan oli vastaavasti johtava naisroolien esittäjä, jing näyttelijä esitti vahvoja miesrooleja ja hän käytti vahva kasvomeikkiä. Myös chou-näyttelijän kasvot oli meikattu, alunperin mustaksi, mutta myöhemmin tuli ensin tavaksi maalata silmien ympärystä ja vielä myöhemmin nenänseutu valkoisella maalilla; chou oli näytelmän klovni. Mo oli eteläisen teatterin miessivuosien näyttelijä, jonka tehtäviin kuului lisäksi näytelmän esittely prologin, esinäytöksen, yhteydessä. Muita roolityyppejä ovat wai ja tie, jotka ovat naissivuosia.

Kysymykseen, miksi ensimmäinen täysin kehittynyt kiinalaisen draaman muoto syntyi juuri 1100–1200-lukujen tienoilla ja miksi juuri Wenzhoun lähistöllä, antaa vielä lisäväriä tieto siitä, että Tiantai-vuorilta (noin 150 km Wenzhousta pohjoiseen) on löytynyt muinainen sanskritinkielisen intialaisen Sakuntala-näytelmän käsikirjoitus. Intialaisen teatterin vaikutusten kulkeutuminen Kiinaan on ilmeinen, mutta ei vielä täysin todistettu asia.

Yuan-zaju alkaa nousta suosioon

1200-luvun myötä nanxi-teatterimuoto menetti ensin suosiotaan pohjoiselle zaju-teatterille, mutta mongolien vallatessa Kiinan ja perustaessa Yuan-dynastian (1279–1368) oli eteläinen teatteri jälleen suurimmassa suosiossa. Yuan-kauden tärkein anti kiinalaisen teatterin kehitykselle oli kirjallisuuden voimakas kehittyminen. Mongolien valloitettua Kiinan he poistivat käytöstä virkatutkinnon ja näin monet kiinalaiset oppineet menettivät mahdollisuuden päästä valtion virkoihin. Monet patrioottiset oppineet suuntasivatkin energiansa taiteisiin. Näytelmien kirjoittaminen oli monelle peitettyä valloittajien ja olevien olojen kritiikkiä. Tässä tilanteessa ilmestyi taitavia näytelmäkirjailijoita. Lisäksi ci-laulurunon muodosta kehitettiin vielä paremmin puhekielisiä ilmauksia hyväksi käyttävä qu-runomitta.

1200-luvun myötä alkoi Pohjois-Kiinassa nousta uusi varietee-draaman, zaju, muoto. Tälle oli tyypillistä se, että siinä oli neljä, joskus viisi, näytöstä ja esityksessä käytettiin monologia, dialogia ja laulua, mutta vain yksi tärkeimmistä mies- tai naisnäyttelijöistä lauloi esityksessä. Se näyttelijöistä, joka lauloi, lauloi sekä mies että naisosien laulut. Tämä teatterimuoto oli suhteellisen lyhyttä.

Tämä pohjoisen uusi teatterimuoto nousi nopeasti kukoistukseensa 1300-luvun puolivälin tienoilla ja sen suosio alkoi sitten hiipua. Yuan-dynastian zajun suurin merkitys myöhemmille ajoille oli erinomaisten näytelmätekstien ja näytelmäkirjailijoiden nouseminen esiin. Alkuun jotkut näistä näytelmistä ottivat hyvin kriittisesti kantaa ajan sosiaalisiin ongelmiin, esimerkiksi naisen asemaan, mutta vähitellen näytelmien sisältö muuttui vanhojen kungfutselaisten arvojen puolustamiseksi.

Hienostunut kunqu

Yuan kaudella pohjoisessa vaikutti zaju-teatterimuoto ja etelässä nanxi. Nanxi-teatterimuodosta kehittyi erilaisia tyylejä, joista huomattavin käytti musiikillisilla aiheinaan Kunshan-nimisen paikkakunnan melodioita. Tästä kehittyi Kunin laulut eli kunqu-teatterimuoto.

Kunqu-teatteri käytti hienostunutta kirjakieltä ja aikaisempia näytelmätekstejä sovitettiin tällä tyylillä esitettäviksi. Kunqu– teatterin musiikki ja laulu olivat erityisen hienostuneita ja teatterimuoto saavutti suurta suosiota. Vähitellen se alkoi saada oppineiden suuren kannatuksen kautta koko Kiinan. Tämä teatterimuoto otti musiikissaan tärkeimmäksi melodiasoittimeksi ilmaisuvoimaisen bambuhuilun. Kunqu-teatteri alkoi kehittyä yhä hienostuneemmaksi, verkkaiseksi, pitkäksi ja se korosti näyttelijäntyössä ilmeitä ja eleitä.

Myös puvut tulivat kunqu-teatterissa aikaisempaa hienostuneemmiksi, tämän teatterimuodon tukijoina oli enemmän varallisuutta kuin kansanomaisempien teatterimuotojen harrastajilla. Kunqustä käytettiinkin nimitystä elegantti draama, yabu.

Paikalliset teatterimuodot Samaan aikaan alkoi Etelä-Kiinassa kehittyä myös monia paikallisia teatterimuotoja, jotka käyttivät kunqun vastapainona enemmän puhekieltä ja sellaisia jotka yhdistivät akrobatiaa ja taistelutaitoja esityksiin. Tällaisista teatterimuodoista käytettiin vastaavasti nimitystä kukkadraama, huabu. Teatteriesitysten pituudet kasvoivat ja yhden kokonaisen näytelmän esittäminen saattoi viedä useita päiviä. Näin tuli myös käyttöön tapa esittää yhdessä esityksessä useammasta näytelmästä katkelmia.

Kalistin-ooppera Yuan-dynastian zajun menettäessä mainettaan alkoivat kansanomaiset, paikalliset teatterimuodot saada suosiota myös Pohjois-Kiinassa. Kalistin-ooppera oli tällainen teatterimuoto ja se alkoi levitä 1500-luvun lopulta lähtien ja saavutti suurta suosiota 1600-luvun myötä eri puolilla Kiinaa.

Kun Yuan-dynastian zaju, samoin kuin Song-dynastian nanxi ja eteläkiinalaiset paikalliset teatterimuodotkin tuohon aikaan rakentuivat valmiille melodioille (sanoituksen tuli istua melodian rytmiin ja mittaan), oli kalistin-oopperassa tilanne päinvastainen. Runoissa käytettiin seitsemän tai kymmenen kirjoitusmerkin mittaisia parisäkeitä, joihin musiikki sovitettiin. Tämä tarjosi uusia ilmaisukeinoja. Teatterimuoto saa nimensä kalistimesta, bangzi, jossa kovapuista kalistinta lyödään tikulla ja painotetaan tahdin iskullisia osia.

Jousisoittimet kuuluviin Kielisoitinten lisäksi kalistinoopperan eri muodoissa käytettiin erilaisia kaksikielisiä jousisoittimia. Näytelmien aiheet olivat suurta yleisöä kiinnostavia ja ne jaettiin kahteen ryhmään: sotilas- ja siviilinäytelmiin. Sotilasnäytelmien aiheet olivat peräisin historiallisista romaaneista ja siviilinäytelmien tärkein aihepiiri oli rakastamisen vaikeus.

Kalistin-ooppera oli suurten kansanjoukkojen ja talonpoikien huvitusta, siitä ei koskaan tullut oppineen eliitin suosimaa teatterimuotoa. Tämän teatterimuodon kehityksen katsotaan riippuneen paljon kauppiaiden tuesta, sillä kauppiaat huomasivat voivansa lisätä kauppaansa tukemalla suuria kansanjoukkoja kokoon houkuttelevia teatteriesityksiä.

Kalistinooppera ei synnyttänyt merkittävää teatterikirjallisuutta, vaan näiden esitysten aiheina käytettiin olemassaolevien romaanien aiheita uudelleen muokattuina. Pitkät näytelmät olivat episodimaisia, jolloin teatteriesitys voitiin yhden pitkän tarinan esittämisen sijasta koostaa useamman näytelmän katkelmista.

Peking-ooppera

Kalistin-ooppera tuli Beijingin alueella suosituksi teatterimuodoksi parin näyttelijän vaikuttavien suoritusten ansiosta. Heistä molemmat olivat miehiä jotka esittivät naisrooleja. Toinen oli esiintymisistä säilyneistä kuvauksista päätellen ilmeisen taitava ja vaikuttava näyttelijä, toisen maine taas perustui mahdollisesti kaksimielisiin, tai jopa rivoihin, puheisiin yhtä paljon kuin vaikuttavaan esiintymiseen. Kuitenkin heidät karkotettiin pois pääkaupungista, sillä heidän esiintymisensä aiheuttivat järjestyshäiriöitä.

Keisari Qianlongin 80-vuotispäivä 1790 ja kalistinoopperan kieltämisen aiheuttama tyhjiö antoi hyvän tilaisuuden uuden teatterityylin esiinnousulle Beijingissä. Tämän tyhjiön täytti Sanqing-niminen seurue, joka saapui Anhuin maakunnasta esiintymään keisarin syntymäpäivien kunniaksi Beijingiin. Seurue yhdisti kalistin-oopperan piirteitä xipi- ja erhuang-musiikkityyleihin ja tuli luoneeksi peking-oopperana tunnetun uuden teatterimuodon.

Peking-oopperan saamaan suureen suosioon lienee useita satunnaisia, mutta myös muita syitä. Peking-oopperassa yhdistyvät aikaisemmin kehittyneet elementit uudella tavalla. Laulamisen, chang, resitaation, nian, tanssin ja näyttelemisen, zuo, sekä akrobatian, da, suhteet ovat peking-oopperassa sellaisessa tasapainossa, että teatterimuoto saa heti laajan kannatuksen kaikkien väestönosien piirissä. Mimiikka ja tyylittely sekä Ming-dynastian (1368–1644) aikaisten hovipukujen käyttö toisaalta ja lavasteiden karsiminen aivan välttämättömimpään toisaalta keskittyvät katsojien kaiken huomion näyttelijään ja hänen tekniikkaansa. Roolityyppien käyttö seurasi aikaisempien teatterimuotojen perinteitä, mutta on mutkikkaampaa ja hienovaraisempaa. Lisäksi erilaiset yhteiskunnalliset syyt mm. Kiinan ajautuminen sisäisiin ja ulkoisiin levottomuuksiin kehittivät peking-oopperasta pian kansallisen, koko maata yhdistävän teatterimuodon.

Länsimainen vaikutus alkaa

Länsimaisen teatterin vaikutus, ellei sellaiseksi katsota joidenkin soittimien vähittäistä kulkeutumista Kiinaan, alkaa vasta 1900-luvulla. Ensimmäinen kiinalainen puheteatteriesitys tapahtui vasta 1900-luvun alussa. Puheteatteri on kehittynyt Kiinassa omaksi suuntauksekseen, mutta sen ohessa realistinen näyttelemistyyli ja realismiin pyrkivä lavastus ovat alkaneet vaikuttaa perinteisen teatterin piirissä.

Tasavireinen säveljärjestelmä ja uudet soittimet ovat vallanneet alaa perinteisen teatterin parissa, mutta ehkä kaikkein dramaattisin muutos on kuitenkin tapahtunut erilaisten huvitusten keskinäisen suosion suhteissa. Elokuva ja myöhemmin televisio ovat ohittaneet perinteisen teatterin suosion.

Nuorison suhtautuminen

Kulttuurivallankumouksen aiheuttama katkos perinteisen kulttuurin tuntemuksessa ja länsimaisvaikutteisen populaarikulttuurin tulviminen Japanista, Taiwanilta ja Hongkongista sekä arvomaailman nopea mullistuminen 1980-luvulta lähtien ovat vieroittaneet nuorison perinteisen teatterin parista. Toisaalta on kuitenkin nähtävissä merkkejä siitä, että vanhaa kulttuuria kohtaan aletaan Kiinassa tuntea aivan uudenlaista, tutkivaa kiinnostusta. Monet nuoret elokuvaohjaajat, säveltäjät ja muiden taidelajien harrastajat käyttävät perinteisen kiinalaisen kulttuurin aineksia uusissa taideteoksissaan. Osoitus perinteistä teatteria kohtaan tunnetusta uudenlaisesta kiinnostuksesta on myös nanxi-teatterimuodon elvyttäminen ja Zhang Xie zhuangyuan näytelmän rekonstruointi.

(Nanxi-teatterimuodon näytelmä Zhang Xie menestyy virkatutkinnossa  esitettiin Suomessa kolmella paikkakunnalla vuonna 1996.)

Kiinalainen rock: vaihtoehto-, vasta- ja valtakulttuuria

Taru Salmenkari · Kiina sanoin ja kuvin 2/1999

Kiinalainen rock syntyi tarkalleen 9.5.1986, jolloin ensimmäinen kiinalainen rock-kappale esitettiin. Sen esittäjä ja säveltäjä Cui Jian oli kuullut rockmusiikkia aiemmin samana vuonna ja paria viikkoa myöhemmin hänellä oli oma laulu. ”Minulla ei ole mitään” (Yiwu suoyou) -kappaleen kerrotaan tavoittaneen tuon ajan kiinalaisten tunnot niin hyvin, että ensiesityksessä Beijingin työläisten urheilukeskuksessa koko yleisö mummoja myöten eläytyi sen sanomaan.

Kiinalaisen rockin syntyvaiheet liittyvät kulttuurivallankumouksen jälkeiseen yhteiskunnalliseen muutokseen. Ulkomaiset vaikutteet saivat vähitellen virrata Kiinaan ja kysynnän annettiin ohjata tavaroiden saatavuutta. Maan johto totesi, että myös puhdas viihdyttäminen ilman ideologista sanomaa palvelee kansan kulttuurillisia tarpeita. Populaarikulttuurille oli tilaus niin kirjallisuuden, elokuvan kuin musiikinkin alalla.

Ensimaininta rockista Kiinan tiedotusvälineissä lienee shanghalaisen päivälehden artikkeli, joka huomauttaa, ettei ulkomainen populaarikulttuuri sinänsä ole pahasta vaan sitä pitää arvioida sisällön perusteella. Elettiin vuotta 1981.

Neljä vuotta myöhemmin Beijingiin oli jo ilmestynyt pieniä musiikkiklubeja, joilla tulevat rockin suurnimet alkoivat etsiytyä toistensa seuraan. Ensimmäiset vaikutteensa he imivät hongkongilaisesta ja taiwanilaisesta viihdemusiikista. Tämä musiikki sai heidät omaksumaan soittimia ja soittotapoja, joista siirtyä rockiin. Vuosia myöhemmin monet näistä pitkänlinjan yhtyeistä tunnustivat juurensa pukemalla kuuluisimpia pop-iskelmiä rock-asuun taiwanilaisen iskelmälaulajan Teresa Tengin muistolevyllä. Levyllä esiintyvät mn. Tang-dynastia ja Hei Bao, joiden molempien synty liittyy juuri kyseisiin beijingiläisiin klubeihin.

Ei ole ihme, että kiinalaisen maailman rock-keskus aivan viime aikoihin asti on ollut Beijing. Tämä itsetietoinen pääkaupunki on aina yhdistänyt taiteen ja politiikan, kerännyt yhteen poikkeavasti ajattelevia ihmisiä ja luonut mahdollisuuksia taiteelliseen ilmaisuun. Tiukan poliittisen kontrollin ja taiteellisen innovaation välinen jännite synnyttää myös vasta- ja alakulttuureja, jollaisiin rock-kulttuurikin lukeutuu.

Kaupallisen viihteen Hongkongilla tai Taiwanilla sen koommin kuin tiukasti valvotulla Singaporella ei ollut tarjota samanlaista suotuisaa ympäristöä. Sitä ei ollut myöskään muissa manner-Kiinan kaupungeissa. Esimerkiksi länsimaisille virtauksille avoin ja henkisesti vapaamielinen Shanghai suosii kaupallisuutta ja kopiointia, jotka määrittävät myös kaupungin nykyisin vilkasta rockelämää. Aito luovuus kuuluu Beijingille.

Cui Jian sai seuraa esiintymislavoilla ja levymyynnissä vuodesta 1990 alkaen. Sellaiset kiinalaisen rockin suuret nimet kuin Tang-dynastia ja Hei Bao astuivat musiikkiareenoille. Näihin aikoihin syntyi myös koko joukko jo kadonneita harrastelijabändejä. Ajan shanghailaisyhtyeet kuulemma synnyttivät tyylin vaatimat pitkät hiukset vaikka peruukilla, ellei omien hiustenpituus riittänyt.

Tyylilliset vaikutteet

Monelle kiinalaiselle aina 1990-luvun alkuun asti ainoa kuva rock-musiikista oli Cui Jian. Tästä johtuen Kiinaan syntyi kansallinen rock-kulttuuri, jossa trumpetistina aloittaneen Cui Jianin omasta fuusiotyylistä tulikin pitkäksi aikaa käsitys rockin olemuksesta sinänsä. Ainoat omaehtoiset yhtyeet olivat Tang-dynastia (Tangchao) ja Hei Bao (Musta pantteri), jotka taas ammensivat vaikutteensa länsimaisesta raskasmetallista.

Rockin vahva kiinalaisleima syntyy myös kiinan kielestä ja perinteisistä soittimista: Cui Jianin levyllä soi suona-puhallin, He Yongin kanssa lavalle astuu tyylikäs silkkiasuinen vanhempi herrasmies sanxiania rämpyttämään ja Wang Yong itse on guzhengin soittaja.

Toisaalta rock on myös se populaarimusiikin aloista, joka avoimesti käyttää viittauksia kiinalaiseen perinteeseen, kuten runouteen, kansanlauluihin, oopperaan tai buddhalaiseen puhelauluun. Miellyttävä tuttavuus on esimerkiksi Ziyue (Mestari sanoo)-yhtye, jonka laulutyyli ja rytmiikka on lainattu tarinankerronta- ja talk show -perinteestä.

Myös vallankumousmusiikki on läsnä: lukuisista alan rockversioista maineikkaan on tietysti Tang-dynastian Kansainvälinen (Guoji ge), josta yhtyeen basistin kuoltua tuli hänen muistolaulunsa. Samoin vähemmistökansallisuudet ovat löytäneet rockista kulttuuri-ilmaisunsa kanavan. Tiibetiläinen Sister Drum ja mongoli Tengger ovat tehneet loistavaa jälkeä oman musiikkiperinteensä innoittamana.

Rock-musiikin taakkana ovat ulkomaiset esikuvat, mikä pahimmillaan herättää maan johdon keskuudessa epäilyksiä porvarillisesta hapatuksesta, etenkin kun rock-piirit ovat myös Beijingissä kunnostautuneet kaikessa siinä, mitä länsimaiseen dekadenttiin elämäntapaan arvostelijoiden mielestä kuuluu: työelämän vieroksumista, alkoholia ja huumeita. Siten vallankumousperinteen raiskaamista länsimaisella musiikkityylillä on paheksuttu esimerkiksi juuri Kansainvälisen rockversion osalta – unohtaen tietysti, että kyseessä on alkujaan Pariisin kommuunin taistoissa sävelletty ranskalainen laulu.

Toisaalta viralliset tahot ovat tukeneet rockia nimenomaan kiinalaisena populaarikulttuurina. Hongkongilaisen ja taiwanilaisen populaarikulttuurin paineessa mannerkiinalainen rock tuntuu olevan edes jossain määrin kilpailukykyinen haastaja. Esimerkiksi suosittujen karaokepaikkojen listoilla on vähintäänkin Cui Jiania tai Hei Baoa. Levykaupoista on turha hakea rock-osastoa, rock nimittäin luokitellaan ”manner-Kiinan viihdemusiikin” -nimikkeen alle, siinäkin tapauksessa että yhtye sattuisi olemaan taiwanilainen.

Sallitun ja kyseenalaisen rajalla

Niin keisarillisen kuin kommunistisenkin Kiinan johtajat ovat halunneet pitää kulttuurin valvonnassaan. Kulttuurissa piilee mahdollisuus virallisten poliittisten ja eettisten normien kyseenalaistamiseen sekä suuren yleisön tavoittamiseen tällaisen sanoman levittämisessä.

Nykytaide onkin Kiinassa itsessään poliittista. Nykyisin taiteen tekemistä ei yleensä valvota mutta levityskanavia kylläkin. Samaten viranomaiset ovat pyrkineet valvomaan kulttuurillista järjestäytymistä.

Rock ei ole voinut alakulttuurina välttää kahnauksia viranomaisten kanssa, eivätkä sellaiset poliittisesti värittyneet taiteilijat kuten Cui Jian siihen pyrkineetkään. Cui Jian sai laulaa punaisesta kankaasta, joka silmillään Kiinan kansa oli iloiten seurannut puhemies Maoa, mutta kun hän teki versionsa vallankumousklassikko Nanniwan’ista, johto älähti. Laulu nimittäin kertoo vallankumoustaisteluiden aikaisesta kommunistien tukialueesta, jonka johtaja vielä Cui Jianin version julkaisemisen aikoihin istui politbyroossa. Julkaisemalla äänitteensä omakustanteena Cui Jian hankki itselleen esiintymiskiellon. Edelleenkin Cui Jian esiintyy pääkaupungin rock-klubeilla ennalta ilmoittamatta, vaikka saakin tehdä stadion-kiertueita muihin kaupunkeihin.

Shanghain puhtaaseen itseilmaisuun ja elämäntapaan perustuvien rock-piirien jälkeen itselleni oli yllätys nähdä beijingiläisyhtyeiden jatkuva leikki tulella. Poliittiset vihjeet kukoistavat. Laulaja saattoi esimerkiksi laulun lomaan spiikata: ”Olemme kaikki riistettyjä. Silti meidän on uskottava heitä.” Mitä taas on ajateltava, kun Tang-dynastia laulattaa yleisöllä Kansainvälistä laulajan yhtyessä vain säkeeseen, jossa muistutetaan, etteivät korkeammat voimat voi hallita elämäämme vaan että meidän on tehtävä se itse?

Rock oli mukana myös Tiananmenin aukiolla vuonna 1989, jolloin opiskelijamielenosoittajat saivat nauttia mm. He Yongin esityksistä. Monet tuolloiset kiinalaisopiskelijat sanovatkin, ettei aukiolle lähdetty niinkään poliittisista syistä kuin jatkuvaa kulttuurinäytelmää katsomaan.

Toisaalta rock myös hyötyi kiinalaisen yhteiskunnan uudesta vapautumisesta ja kaupallistumisesta. Jos suosittu Cui Jian herättikin epäilyksiä päättävissä tahoissa, samoissa ympyröissä saatettiin puolustaa häntä vedoten sosialistisen demokratian periaatteisiin ja kansan oikeuteen valita. Tuloksena Cui Jian kutsuttiin jopa esiintymään Aasian kisoissa.

Rockin leima ala- ja vastakulttuurina tekee siitä kuitenkin yhä edelleen hieman kyseenalaisen ilmiön. Virallisissa tiedotusvälineissä rockia näkee yhä vähän, joskin populaarikulttuuriin erikoistuneet lehdet esittelevät tietysti rockiakin. Virallinenkin media reagoi näkyvästi esimerkiksi Tang-dynastian basistin kuolemaan auto-onnettomuudessa, mutta tavallisilla aikoina paras kanava manner-Kiinan rockelämään on Channel V, Hongkongista lähetettävä sateliittikanava.

Toisinaan virallinen kaksinainen suhtautuminen saa huvittaviakin piirteitä. Tuttu rocktoimittaja kirjoitti aikanaan shanghailaisbändien kuvauksen paikalliseen päivälehteen. Juttu julkaistiin kyllä, mutta sellaisten kyseenalaisten sanojen kuin ”maanalainen” lisäksi itse rockia tarkoittava sana oli muutettu. Päätoimittaja oli katsonut ”nuorisomusiikki”-termin ”rockia” turvallisemmaksi.

Kaupallisuuden ja rockin liitto

Alkuvaiheessa uusi kaupallinen kulttuuri ja ulkomaiset kontaktit auttoivat rockin levittämisessä. Kuten nykytaide Kiinassa yleensäkin, rock löysi itselleen tilaa ulkomaisen tuen ja kysynnän avulla. Ulkomaalaiset ovat alusta alkaen muodostaneet suuren osan rock-klubien asiakaskunnasta, mikä on osaltaan tukenut  kaupallista klubitoimintaa. Aina viime vuosiin asti monet yhtyeet pääsivät markkinoille juuri hongkongilaisten levy-yhtiöiden kautta.

1990-luvun puolivälin paikkeilla rock-kulttuuri oppi hyödyntämään yhteiskunnan kaupallistumista. Ravintolatoiminnan buumi toi myös kapakat ja klubit kiinalaiseen katukuvaan. Monet rockin harrastajat yhdistivätkin huvin ja hyödyn perustamalla klubin, jonka tuloilla elää ja jossa esiintyä. Rokkari ei enää välttämättä näytäkään yhteiskunnasta syrjäytyjältä, vaan yhä enemmän tavalliselta yrittäjältä tai opiskelijalta. Pitkät hiukset ja rock-tyylinen pukeutuminen yleistyivät yhteiskunnallisesti aivan hyväksyttävissä yhteyksissä, esimerkiksi opiskelijoiden parissa.

Koska kiinalaisesta rockista tuli lisääntyneiden esiintymistilaisuuksien ja genreen sopivien tulonhankintakeinojen myötä taloudellisesti omavarainen, se pystyy pitkälti välttämään vanhan yhteiskunnan rajoitukset. Siinä missä esiintymiset virallisissa instituutioissa, esimerkiksi yliopistoilla, kohtaavat toisinaan rajoituksia, yksityinen klubiverkosto tarjoaa vapaamman vaihtoehdon. Kun esimerkiksi vuoden 1989 demokratialiikkeen tukahduttamisen vuosipäivän tienoilla useimmat yliopistot eivät anna järjestää rock-konsertteja, siirretään tapahtumat yksityisiin tiloihin.

Riippumattomien tuottajien ja puhtaasti kaupallisten jakelukanavien lisääntymisen myötä rock-äänitetuotanto on kasvanut: kun vuoteen 1995 mennessä julkaistujen yhtyeiden kokonaismäärä ei yltänyt kymmeneen, nykyisin tulee vuosittain ulos lukuisia kasetteja. Kääntöpuolena sitten on se, että alkuajan äänitteet olivat poikkeuksetta erinomaisia, kun taas nykyisin kasetin julkaisevista yhtyeistä ja artisteista valtaosa on keskinkertaisuuksia. Konserteista saa myös entistä helpommin tiedon. Kun vielä 1990-luvun puolivälissä lähes ainoa keino päästä konserttiin oli tuntea joku asiasta tietävä, nyt iltalehdet ja tapahtumakalenterit listaavat rockkonserttejakin.

Kehitys ei silti yksiselitteisesti hyödytä rock-elämää. Kun rock alkoi muuttua alakulttuurista tavalliseksi nuorisokulttuuriksi, kaupallisuuden vaatimukset lisääntyivät. Rehellisen ja vähintäänkin musiikillisesti ellei jopa sanoituksellisesti terävän rockin tilalle alkoi kehittyä hongkongilaista viihdemusiikkia rockiin yhdistävä pehmorock. Samalla kun uusi tyyli kerää laajemman kuuntelijajoukon, se myös vesittää rockin luovuutta ja kapinallisuutta. Monilla klubeilla taas esiintyy yhtyeitä, joiden tavoitteena ei edes ole luoda omaa tuotantoa vaan soittaa taustamusiikkina kaikkien tuntemaa kappaleita Beatlesista ”Hotel Californiaan”. 1990-luvun puolivälin jälkeen rockin painopiste alkoikin siirtyä Beijingistä maakuntiin pääkaupungin itsensä siirtyessä jatsiin.

Nykyisin tilanne on toinen. Punkin ja uusien virtauksien myötä Beijingin rockelämä kukoistaa jälleen. Uutuutena ovat yhtyeet, jotka valitsevat suvereenisti musiikkinsa erilaisista tyyleistä yhdistellen rockia, bluesia, jatsia sekä kansallisia vaikutteita haluamansa vaikutelman luodakseen. Tämä on samalla osoitus siitä, että tietämys länsimaisista musiikkityyleistä on valtavasti lisääntynyt parissa vuodessa. Enää länsimainen rock ei tarkoita pelkästään Beatlesia ja Guns and Roses’ia.

Punk-sukupolvi on ensimmäinen joukko kiinalaisia, joka on kasvanut rock luonnollisena osana elämäänsä. Se myös kyseenalaistaa tavaksi tulleet vaihtoehtoihmisen ulkonäkökaavat. Vielä pari vuotta takaperin niin taide- kuin rock-piirejä hallitsivat pitkäkuontaloiset tai Cui Jianin tapaan sukimattomat miehet. Nyt mahtuu joukkoon kaikkea värjättyä irokeesia myöten. Uutta on myös se, että punkin myötä myös tytöt ovat alkaneet viestiä vaihtoehtopukeutumisella. Tämä siitä huolimatta, että naiset ovat näkyneet jo 1990-luvun alusta lähtien rock-elämässä mm. tyttöbändi Cobran (Yanjingshe) riveissä.

Musta tussi ja valkoinen paperi

Tapani Kajaste · Kiina sanoin ja kuvin 3/1995

Tutustuminen kiinalaiseen tussimaaalaukseen on riemastuttava kokemus. Huomaa, että kuvan voi tehdä aivan toisin kuin on totuttu. Pelkistetty muoto, suppea väri- ja laaja musta-asteikko sekä yllättävä kuvapinnan jako ja rajaus vaikuttavat ja vakuuttavat. Kun kuvia näkee enemmän, alkaa erottaa maalaustapoja, tyylisuuntia ja havaitsee, että taiteen ongelmat Idässä ja Lännessä ovat samoja, esitystapa ja ilmaisu vain usein erilaisia. Kiinalaiset ratkaisut tuntuvat tuoreilta ja kiinnostavilta.

Kiinalainen maalaus elää tussin mustan ja harmaan sävyissä samalla tavalla kuin eurooppalainen akvarelli käsintehdyn lumppupaperin valkeassa valossa. Xieyi-tussimaalausten  hauraassa paperissa näkyy siveltimen jokainen liike, liikkeen muutos, tussin, värin ja veden määrä siveltimessä, ihmisen hengitys. Maalarin työvälineiden – paperin, tussin ja siveltimien – ominaisuudet ovat synnyttäneet taiteen lajin, joka yhteisistä piirteistä huolimatta poikkeaa selvästi eurooppalaisesta vesivärimaalauksesta. Xieyi-maalausta voi verrata moderniin länsimaiseen vesivärimaalaukseen, joka on myös spontaania sekä välineiden ja materiaalien ominaisuuksia eri tavoin hyödyntävää.

Kiinalainen gongbi-maalaus, jossa kuva rakennetaan huolellisen viivapiirustuksen varaan vaihe vaiheelta pienimpiä yksityiskohtia myöten, on lähempänä perinteistä englantilaista akvarellitekniikkaa, joka sekin käyttää runkonaan yksiväristä alusmaalausta tai -piirustusta. Länsimaisen vesivärin peruslaatu on valo, jonka valkea paperi lainaa kuultaville väripinnoille.

Euroopassa vesivärimaalaus oli pitkään välineen asemassa. Sitä käytettiin muistiinpanojen tekemiseen ja aiheen tutkimiseen, se oli ”öljyvärin surkea korvike” ja ”an amusement of young ladies”. Itsenäinen taidemuoto akvarellimaalauksesta tuli vasta 1700-luvun Englannissa. Kiinan tussimaalauksen historia on pitempi. Ensimmäiset nimeltä tunnetut kalligrafit ja maalarit elivät Han-dynastiaa seuranneella Hajaannuksen kaudella (220–581).

Paperi

Paperin ominaisuudet määräävät maalauksen laadun – paperi valitaan maalaustavan ja tavoitellun tuloksen mukaan. Hyvälaatuinen paperi sallii useita työvaiheita. Kiinassa paperin raaka-aineena käytetään silkkiäispuun nilakerrosta, hamppua, kaislaa, olkea tai bambua.

Parasta paperia valmistetaan Xuanchengissä Anhuin maakunnassa. Xuan-paperi tehdään käsin ja sen pinnassa erottuukin viiran jättämä hento viivasto. Viira on ohuista noin 0,3 mm vahvuisista bambuliuskoista tai ruohonkorsista harvaan jouhi- tai silkkiloimeen kudottu kangas. Kehikkoon kiinnitetty viira upotetaan paperikuitua sisältävään altaaseen, jossa sitä liikutellaan, nostetaan ylös ja annetaan veden valua pois. Arkit kootaan nipuksi, josta vesi puristetaan painon avulla ja lopuksi paperit kuivataan yksitellen. Kun halutaan paksua paperia, liitetään useita arkkeja yhteen puristimen avulla paperin ollessa vielä märkää. Gongbi-maalaukseen tarkoitettuun paperiin sivellään alunaa. Käsittelemätön paperi, shengxuan, on huokoinen; käsitelty, shuxuan, ei ime tussia yhtä voimakkaasti. Paperin pinta voidaan myös kiillottaa hiotulla kivellä hankaamalla. Hankaaminen sulkee huokoset ja tekee paperista tasalaatuisen.

Paras eurooppalainen akvarellipaperi tehdään käsin pääpiirteissään kiinalaisen paperin tavoin. Koneessa tehty, valettu, on huokeampi ja heikompi. Käsin tehdyn paperin kuiturakenne tekee siitä ylivertaisen maalausalustan. Massa hierretään puuvilla- tai pellavalumpuista. Kuivauksen jälkeen arkit liimataan väriä läpäisemättömiksi kastamalla ne liivateliuokseen. Eurooppalainen paperi on paljon kiinalaista paksumpaa. Paperi voi olla puristettu, puristamaton ja pinnaltaan sileä, keskikarkea tai karkea. Paperin paksuus ja pinnan laatu tuntuu maalatessa ja näkyy työn jäljessä. Paksu, liimalla käsitelty paperi imee vettä ja väriä hitaasti. Paperin kostuttaminen ennen maalausta vähentää edelleen imeytymistä ja tekee mahdolliseksi värin siirtelyn paperilla ja jopa sen pesemisen pinnasta.

Eurooppalainen akvarellipaperi kostutetaan ja kiinnitetään alustaan liimapaperin tai nastojen avulla. Kuivuessaan paperi kutistuu ja kiristyy kimmoisaksi kalvoksi. Kiinalainen paperi asetetaan pöydälle huovan päälle ja päihin lasketaan painot pitämään sitä paikoillaan. Huopa imee sisäänsä ylimääräisen tussin ja värin. Työn jäljiltä paperi on aaltoileva, se suoristuu vasta kehystettäessä, kun ohuen paperin taustaksi liimataan toinen paperi ja kuva saa kuivua.

Silkki, juan, on hyvä alusta kirkkaille mineraaliväreille. Siksi gongbi-maalaukset tehdään silkille, xieyi-maalaukset ja kalligrafia yleensä paperille. Siveltimen jäljen moninaisuus piirtyy paperiin paremmin kuin silkkiin. Maalaukseen käytettävä silkki on käsitelty alunalla.

Tussit ja värit

Kiinalainen tussi on noen ja vuodista keitetyn liiman seos. Männyn noesta valmistettu, song yan mo on paras, kamferiöljyä polttamalla tehty, you yan mo hinnaltaan edullinen; nestemäinen mozhi on sekin käyttökelpoista. You yan mo on hieman sinertävää, song yan mo loistavan mustaa. Arvostetuin tussi tulee Huangshan-vuorilta  Anhuin maakunnasta.

Tussin hiertäminen vettä, tussitankoa ja -kiveä käyttäen on kärsivällisyyttä kysyvä työ, mutta samalla se valmistaa tekijää maalaustapahtumaan. Hierretyn tussin sanotaan tuottavan laajemman tummuusasteikon kuin pullotetun. Kiinalainen tussi liittyy myös eurooppalaisen akvarellin historiaan. Menneiden vuosisatojen akvarellimaalari aloitti yleensä työnsä monokromaattisella alusmaalauksella, jonka materiaalina oli usein ”Indian Ink” eli kiinalainen tussi.

Kiinalaiset kutsuvat väriä ”harhan verhoksi”; väri häiritsee kuvan olennaisen sisällön oivaltamista. Väriasteikon suppeus on perinne; värien kirkkaus katsojan kosiskelua. Musta tussi täyttää värien kirjon tehtävän, siksi sen pinnan on oltava elävä ja tummuusasteikon laaja. Tussikin on kuultava väriaine, sameita ja peittäviä pintoja tulee välttää. Tussin ja värien kontrasti ei saa olla jyrkkä. Tavallisesti tussia käytetään murtamaan sävyjä ja sitomaan niitä niin, että kuva on yhtenäinen. Kiinalaisen käsityksen mukaan tussi on isännän, värit vieraan asemassa.

Eurooppalaiset vesivärit valmistetaan pigmenteistä ja täyteaineista. Sideaineena on arabikumi. Kiinalaisten käyttämät väriaineet poikkeavat jonkin verran eurooppalaisista, sävyvalikoima on toinen ja suppea. Täyteaineena on simpukankuorivalkoista, joka tekee väreistä vähemmän kuultavia, guassin tapaisia. Sideaineena käytetään päärynäpuun hartsia. Kiinassa värien käyttöön näyttää liittyvän enemmän konventioita kuin Euroopassa. Tietyt seikat on tapana maalata tietyin värein. Traditio ohittaa havainnon. Eurooppalainen vesiväri on puhtaimmillaan värimaalausta, värillisiä tapahtumia. Värit ja värin käyttö on alue, jolla maalaustapojen erot näyttävät suurimmilta

Sivellin

Perinteistä eurooppalaista akvarellia maalaava tulee toimeen yhdellä suurella siveltimellä. Hyvä sivellin varaa sisäänsä suuren nestemäärän ja säilyttää suipon kärkensä ohuimpiakin viivoja vedettäessä. Koska xuan-paperi vastaa niin selvästi kosketukseen, kiinalaisen maalarin työvälineisiin kuuluu useita eri muotoisia, kokoisia ja eri materiaaleista valmistettuja siveltimiä: kovia, ying hao bi, materiaalina susi, hirvi, hevonen ja sika, pehmeitä, ruan hao bi, vuohesta tai kanista tehtyjä sekä kahta eri harjasta sisältäviä, jian hao bi. Siveltimen uloin kerros on yleensä pehmeä, tussia keräävä ja ydin jäykkä, viivaa piirtävä.

Kiinalainen maalaustapa edellyttää siveltimeltä joustavuutta ja notkeutta, kykyä palautua ja mukautua pitkänkin liikesarjan vaiheisiin. Pehmeän siveltimen käytön katsotaan olevan hyvää harjoitusta. Sillä tehdyt viivat ja täplät ovat pehmeitä ja täyteläisiä ja se toteuttaa vivahteikkaasti taitavan käyttäjän aikeet. Jos sivellintä ei hallitse, jälki on haparoiva ja vailla aistivoimaa, harjoituksen puute tulee ilmi. Siveltimen kärki painuu helposti, mutta ei nouse jäntevänä kättä nostettaessa. Sivellintyön ominaislaatu on pehmeä ja lujuuden ilmaiseminen on vaikeaa. Kovan siveltimen uskotaan auttavan maalaria, jonka työssä ei ole riittävää voimaa. Kova sivellin saattaa korostaa lujuutta, mutta sen jälki voi myös olla jäykkä ja ilmeetön, jos maalari on taitamaton. Siveltimen kärki ei mukaudu helposti; se nousee keveästi, mutta painuu vastustellen, joten siveltimen liikkeet eivät saa olla kovin nopeita. Sivellin on idässä keskeisempi ilmaisun väline kuin lännessä, koska työn laatua arvioidaan siveltimen jäljen perusteella. Kiinassa on kaikkina aikoina ollut eksentrikkoja, jotka ilmaisua laajentaakseen ovat maalanneet vaikkapa päistään kuitukimpuiksi lahotetulla bambulla, olkitukolla, luudalla, sormilla, kynsillä tai hiustupolla.

Maalaus valmiina

Kun kiinalainen, ohuelle paperille tehty maalaus on valmis, se saa tuekseen toisen samanlaisen paperin. Maalaus lasketaan tasaiselle lakkapintaiselle alustalle, kostutetaan ja oiotaan varovasti pehmeän harjan avulla. Taustaksi liimattava, kuvaa hieman suurempi paperiarkki asetetaan samalla tavoin pöydälle ja sen pinta sivellään tärkkelysliisterillä. Maalaus siirretään varovasti taustapaperin päälle ja harjataan siihen kiinni. Lopuksi valmis työ siirretään jollekin sileälle, tiiviille pystypinnalle kuivumaan. Reunassa oleva liimakaista pitää kuvan kiinni alustassa paperin kuivuessa ja kutistuessa. Liimaustyö vaatii harjaannusta, koska kostea paperi on hyvin haurasta. Kuivuttuaan maalaus on sileä ja sen pinta hohtaa himmeänä paperiin imeytyneen tärkkelyksen vuoksi. Kuva kehystetään liimaamalla silkkikangaskaistat sen reunoille ja kiinnittämällä puusauva näin muodostuvan rullan päihin.

Pystyrulla on nimeltään zhou, vaakasuuntainen juan, pienehkö, läheltä katsottava käsirulla shoujuan. Kuvien mittasuhteet vaihtelevat enemmän kuin länsimaisten maalausten; hyvin pitkänomaiset, niin pysty- kuin vaakasuuntaiset ovat vallitsevia. Vaakasuuntaisia maalausrullia ei nähdä kerralla kokonaisuudessaan. Niitä katsottaessa jo nähty kiertyy näkymättömiin ja katoaa kuin kuultu musiikki tai runo. Koska rullan kunkin satunnaisen jakson tulee olla tyydyttävä kuva sinänsä, on sen sommittelu erityisen mielenkiintoinen tehtävä.

Pystyrullat voivat muodostaa neljän, kuuden, kahdeksan tai kahdentoista kuvan sarjoja. Kukin on tällöin niin kapea, että se on tyydyttävä vain osana ryhmää. Neljää vuodenaikaa edustavat kasvit on tyypillinen aihe. Tällaista ryhmää, joka muodostaa yhden kokonaisuuden, maiseman tai laajan kukka- ja lintumaalauksen, kutsutaan nimellä tongjing. Länsimaisia vastineita voisivat olla diptyykit, triptyykit, seinämaalaukset yleensä, ja akvarellien sarjat. Kiinalaisten albumien kuvat, ceye, ovat yleensä pienehköjä, neliömäisiä tai lähes pyöreitä kuten viuhkojen kuvapinnat. Kiinassa maalauksia on säilytetty kääröissä ja otettu esiin vain, kun ilmapiiri on seestynyt ja sydän kylläinen. Valaistuksen on oltava oikea, kirkas auringonpaiste syö tussin ja värin syvyyttä. Paras hetki on iltahämärä, kun aurinko on laskenut ja kynttilät sytytetty.

Aiheet

Kiinalaiset maalaukset jaetaan aiheen mukaan maisemiin, henkilökuviin sekä kukka- ja lintumaalauksiin. Jako ei eroa pääpiirteissään eurooppalaisesta. Maisemat, shanshui, vuori ja vesi, ovat olleet hyvin keskeinen aihe niin idässä kuin lännessäkin. Aiheesta riippumatta kiinalaisissa maalaustaiteessa on tärkeätä tunnelman ilmaiseminen, intensiivinen tietoisuus kiitävästä hetkestä.

Eurooppalainen taiteilija on maalannut maisemaa tallentaen tai tulkiten. Tilaaja on ollut kartanonherra, joka on halunnut talonsa ja tiluksensa paperille tai romanttisiin näkymiin viehättynyt matkailija. Maalauksiin on uskollisesti pyritty tallentamaan merkittäviä paikkoja, tärkeinä ja edustavina pidettyjä näkymiä. Camera obscuraa käyttämällä on ratkottu vaikeita piirustustehtäviä ja pyritty lisäämään esityksen luotettavuutta. Tällaisten esittelyfunktion täyttävien kuvien ohella on maalattu romanttisia luonnon alkuperäisyyttä ihannoivia ja luonnontunnetta tulkitsevia maalauksia. Tyypillisiä ovat laajat näkymät ja dramaattiset maisemapiirteet, vanhat rakennukset, rauniot.

Maisemamaalaus on merkinnyt kiinalaisille enemmän kuin eurooppalaisille. Kiinan maisemamaalauksella on vahvat siteet taolaisuuteen. Vesi ja vuoret edustavat luonnon perusprinsiippejä – yin ja yang – ja maisemamaaalaus onkin kiinalaiselle luonnon pohdintaa, eläytymistä maiseman ideaan, ykseyttä luonnon kanssa. Se on merkinnyt vapautumista ihmisten yhteisöstä, erakkoelämää ja pakoa luontoon.

Onni Okkosen sanoin:

”Suuri mystillinen maisema oli kiinalaisten sanoma ihmiskunnalle, merkittävintä, mitä taiteessa on tällä alalla ilmituotu. Eurooppalaisen panteismin ilmaukset painuvat heidän rinnallaan varjoon. Ulkomuodollinen realismi on siihen antanut aineksia ja yleismuotoja, romantisoiva mielikuvitus täydentänyt fantasialisät ja qi elämänvireen. Olevaisuuden satunnaiset värit ovat kadottaneet merkityksensä ”aistiharhana” ja silmän lumeena, ilmapiiri on idealisoitunut Suuren Luonnonhengen täyttämäksi tilaksi, jossa näennäisellä tyhjyydelläkin – siveltimen koskettamatta jäävillä aloilla – on oma hiljainen ilmaisuarvonsa”.

Kiinan maalaustaiteen henkilökuvat, renwu, jakautuvat useaan ryhmään, joista yhden muodostavat hovielämän kuvaukset, kuten kuvat tapahtumista palatsin puutarhassa ja paviljongeissa, juhlaväki, ratsastajat, arkkitehtuuri- ja luontoaiheiden ympäröiminä, kirkkain väripinnoin ja selkein viivoin esitettynä. Toinen ryhmä on kontekstiltaan kongfuzilainen, taiteen moraalista didaktiivista tehtävää ilmaiseva. Maalausten aiheet ovat mieltä ylentäviä, henkeä jalostavia. Ne kuvaavat huomattavia, lahjakkaita ja hyväsydämisiä henkilöitä, merkittäväviä tapahtumia tai klassisia tekstejä. Ortodoksibuddhalaisten toimeksiannot ovat kolmas ryhmä. Se käsittää traditionaaliseen tapaan maalattuja ikoneja, kuvia palvontaan. Niillä ei ole tietoista esteettistä sisältöä. Ikonograafinen korrektius on keskeistä.

Chan-buddhalaisen lahkon piirissä maalatut kuvat uudistivat Kiinan maalaustaidetta. Chan-buddhistit näkivät ortodoksisen buddhismin rituaalit, jumaluudet, pyhät kuvat ja kirjoitukset todellisen valaistumisen esteenä. Valaistuminen, ykseyden kokemus, sulautuminen kaikkeuden muuttumattomaan perusolemukseen, tyhjyyteen – kong – oli saavutettavissa mietiskelyn kautta. Maalaaminen oli meditaatiota, toiminta tärkeämpi kuin tulos. Näille maalauksille on ominaista karhea sivellintekniikka, monokromaattisuus sekä ilmaisun välittömyys ja pelkistyneisyys.

Kiinan taiteen henkilökuvat ovat puhtaan mielikuvituksen tuotetta useammin kuin muotokuvat Euroopassa. Alaston ihmisvartalo on harvinainen aihe; eroottisia kuvia, chunhua, ja taolaisuuteen liittyviä seksuaalisuuden kuvauksia on kyllä tehty. Asetelmia ja sommitelmia läntiseen tapaan Kiinassa on maalattu vähän. Maalausten sisällön perusteella ne voidaan sijoittaa henkilökuvien tai kukka- ja lintumaalausten ryhmään. Lingmao, höyhenet ja turkki, linnut ja nisäkkäät sekä huahui, kukkamaalaus, muodostavat kolmannen suuren rymän. Siihen luetaan myös caochong, ruoho ja hyönteiset, joihin sisältyvät matelijat, sammakot ja sen kaltaiset, koska ne esiintyvät yleensä kukkamaalauksissa.

Vesiväri on väline, joka tuo esille kasveille ominaisen kuultavuuden, raikkauden ja värien loiston. Euroopan kukkamaalaukset ovat botaniikkaan painottuvia, naturalistisia, rakennetta ja yksityiskohtia tarkastelevia tai vapaita värin, valon ja aisti-ilon kuvauksia. Kiinassa erityisesti bambu, mänty, luumu, orkidea, lootus ja krysanteemi ovat suosittuja aiheita, osaksi symbolimerkitystensä vuoksi, osaksi koska lintu- ja kukkamaalaus on vapaata, paperin, siveltimen ja tussin mahdollisuuksia hyödyntävää ja kokeilevaa. Kukka- ja lintumaalarit kehittivät erityisesti xieyi-maalaustapaa. Bambumaalauksen ja kalligrafian yhteys on tiivis; kirjoitusmerkkien rakenteen osat ovat myös bambun rakenteen osia. Itse asiassa bambuja ei maalata vaan kirjoitetaan.

Maalaustapa ja maalaustapahtuma

”Siveltimenveto on kaiken olevaisen alku, ilmiöiden myriadin alkujuuri”
(Shi Tao, 1600-luku).

Kiinan taide on luonteeltaan symbolista. Sen tehtävä on ilmaista kosmista järjestystä. Euroopan taide on keskittynyt näkyvän esittämiseen, perspektiiviin, näköisyyteen sekä valon ja varjon, massan ja tekstuurin tulkintaan. Kun kehitys Lännessä johti ääriviivojen pehmenemiseen ja hämärtymiseen, viivojen merkityksen vähenemiseen, Kiinassa viiva ja siveltimenveto säilyivät tärkeimpinä ilmaisukeinona. Viivan yhtenäisyyden hävittäminen ja pintojen korostaminen viivan sijaan olivat harhaoppisia poikkeamia tradition uomasta.

Länsimainen vesivärimaalaus

Länsimainen akvarelli on varsin nuori taiteen alue. Piirroksia täydennettiin vesivärein 1400-luvulta alkaen, mutta vasta 1700-luvun Englannissa tästä työtavasta kehittyi itsenäinen taidemuoto. Vesivärimaalauksen pohjana käytettiin pitkään väritettävää aluspiirrosta. Sen materiaalina oli grafiitti, liitu, hiili tai ”indian ink” eli kiinalainen tussi. Värit siveltiin useina kuultavina pintoina harmaan tai seepian piirroksen tai maalauksen päälle. Monokromaattista pohjaa täydennettiin paikallisvärein tai maalattiin alusta alkaen paikallisvärejä käyttäen ja varjostettiin pintaa sen oman varjon värillä. Valokohtia saatettiin korostaa liitukynällä tai valkoisella peitevärillä ja kiiltovaloa kuvata raaputtamalla veitsellä tai siveltimen varrella. Akvarellit maalattiin studiossa käyttäen apuna luonnossa tehtyjä muistiinpanoja.

Impressionistit muuttivat tavan katsoa maailmaa. Varjo ei ollut enää valon vastakohta vaan sen muoto. Värillisten kappaleiden sijasta kuvattiin valon leikkiä pinnoilla. Maalarit siirtyivät ateljeesta luontoon, uudet tavoitteet synnyttivät uusia työtapoja. Taiteessa tapahtuneet muutokset tuottivat uusia ilmiöitä myös vesivärimaalaukseen.

Moderni akvarellitekniikka on itse asiassa tekniikoiden kirjo. Maalarit työskentelevät monin eri tavoin, ja vesivärimaalaukseen yhdistetään muita työtapoja ja materiaaleja. Perinteisen, välineen täyteen hallintaan pyrkivän maalaustavan ja sen sattumanvaraisuutta hyödyntävän välillä on lukuisia välimuotoja. Alla prima -maalaus toteutetaan xieyi-maalauksen tavoin yhdellä rupeamalla. Paperin pintaa pyritään koskettamaan vain kerran, värisävyt ja niiden tummuusarvot yritetään löytää välittömästi. Korjauksia tehdään vain uusia väripintoja lisäämällä. Aiemmin maalattuun ei kosketa. Kuva kasvaa työn kestäessä tehtyjen päätösten myötä maalarin mielikuvan ja edessä olevan, paperilla kehittyvän kuvan vuorovaikutuksena. Perinteiseen tapaan maalatessa aloitetaan neutraaleista sävyistä ja vaaleista, selkeistä väripinnoista. Työn edistyessä lisätään värejä ja yksityiskohtia. Kuva on helpommin hallittavissa kuin alla prima -maalaus, mutta värien puhtauden ja kuultavuuden sekä kuvan tuoreuden säilyttäminen on vaikeaa.

Pehmeät sävypinnat ovat akvarellille ominaisia. Vesivärimaalauksen viehätys on osittain juuri pintojen elävyydessä. Maalaamalla tai piirtämällä tehty viiva laajentaa kuvan ilmaisua, pintojen ja viivojen vuorovaikutus lisää sen kiinnostavuutta. Maalattaessa märällä märälle väripinnat sulautuvat toisiinsa eikä rajoja synny ellei jo kuivahtaneelle pinnalle tuoda lisää kosteutta. Kun pinta on kuiva, rajoja muodostuu herkemmin. Ne voivat olla valkean paperin ja väripintojen rajoja tai leikkaavien väripintojen muodostamia tummia viivoja. Kuva voi koostua kynä-, liitu- ja sivellinviivoista tai raaputtaen tehdyistä jäljistä sekä väripinnoista, joiden rajat noudattavat tai karttavat piirustusta. Pintojen ja viivojen suhde voi siten olla mukautuva tai vastakohtia muodostava. Valuva väri, roiskeet, veden ja eri pigmenttien tapa reagoida toisiinsa voivat synnyttää yllättäviä, hauskoja tai harmittavia ilmiöitä. Vesiväri näyttää voimansa.

Idän tussimaalaus

Maalaustaiteella ja kalligrafialla on yhteiset juuret. Kumpikin on siveltimen käytön taidetta. Sivellintyön laatu on niiden keskeinen arvioperuste. Kiinalaisen käsityksen mukaan mestaruus on tradition hallintaa ja sen ylittämistä. Taiteilija omaksuu tyylin edeltäjiltään ja yhdistää siihen oman ilmaisunsa. Mestarien imitointiin ja tyylilainoihin liitetään persoonallinen ilmaisu ja sanoma.

Kiinan maalaustaiteessa, guohua, erotetaan kaksi maalaustapaa: gongbi ja xieyi. Gongbi-maalaus on muotoja ja sääntöjä seuraten, yksityiskohtia myöten huolellisesti ja tarkasti tehty, usein värejä käyttäen, erityisesti kirkkaita mineraalivihreitä ja -sinisiä. Tussimaalaukseen perehtyvä aloittaa yleensä opintonsa gongbi-maalauksesta, koska tähän työtapaan kuuluva aiheen tutkiminen valmentaa myös xieyi-maalaukseen. Verbi xie, kirjoittaa, merkitsee myös luonnostelua ja vapaata maalaamista vastakohtana kopioinnille ja sääntöjen seuraamiselle. Sana yi, ajatus, viittaa asioiden olemukseen, maalauksen sisältöön ja kertoo maalarin suhteesta maalattavaan. Tämän maalaustavan viehätys on siveltimen jäljen puhtaudessa, välittömyydessä ja moniselitteisessä pelkistyneisyydessä sekä siihen aina liittyvässä yllätyksellisyydessä.

Yuan hua pai, akateeminen tyyli, on sääntöjä noudattava silloinkin kun se edustaa xieyi-maalausta. Se seuraa tarkoin hyväksyttyä muotoa ja on vailla yksilöllisyyttä. Yhdenmukaista akateemista tyyliä ei ole, sillä muoti hovissa on vaihtunut aika ajoin. Myöhemmin akateemisuus on tullut merkitsemään elävyytensä menettäneiden tyylien käyttöä.

Wenren huapai, oppineiden tyyli, maalaustapa tai suhde maalaamiseen, johti oikeaoppisen maalaustavan auktoriteetin murtumiseen ja ilmaisun laajenemiseen. Oppineet amatöörit halusivat erottautua ammattitaiteilijoista, artesaaneista. Heidän töilleen on ominaista oppineisuuden ilmapiiri, täsmällisyyden ja selkeyden kunnioitus, viileys, varautuneisuus sekä luontevuus ja lujuus vailla ilmeistä pyrkimystä taidon osoittamiseen. Tilan, korkeuden ja etäisyyden esittämisen keinot olivat ammattitaiteilijoiden temppuja, jotka eivät koskettaneet todellista taiteentuntijaa. Oppineet pyrkivät kaikkien sellaisten tekijöiden poistamiseen, jotka viehättäisivät, tekisivät vaikutuksen katsojaan ja synnyttäisivät ihailua. Naiviuden tavoittelu on ollut tietoista. ”Ei taito ole vaikea saavuttaa, vaan kömpelyys” (Su Dong Po, 1036–1101). Maalaaminen oli ”leikkiä tussilla” ja meditaatiota. Maalauksen, runouden ja kalligrafian harjoituksen tavoitteena oli henkinen kehitys, ei taidon kasvattaminen.

Oikeaoppiseen kiinalaiseen tyyliin maalatussa kuvassa on luja, jatkuva sivellinviiva ja selkeät väripinnat. Se on suunniteltu ennen toteutusta, toteutettu epäröimättä eikä muutoksia ja korjauksia ole tehty.

Maisemaa maalatessa on erotettu neljä vaihetta:
1. gou, hahmon ja ääriviivojen maalaaminen,
2. cun, muodon ja tekstuurin, kuten puiden muodon, kuori- tai kaarnapinnan, kallioiden, kivien ja maan pinnan esittäminen,
3. ran, väritys, väri- tai tussipintojen lisääminen ja
4. dian, täplä, täplittää, täplien avulla tapahtuva tasojen ja ääriviivojen korostaminen tai määrittely; sammalen, ruohon, lehtien ja lehvästön tai kaukaisen metsän kuvaus, kuvan rytmisen vaihtelevuuden lisääminen.

Seuraavat sitaatit antavat kuvan oikeaoppisesta poikkeavista maalaustavoista.

”Kuvan huolellinen suunnittelu ennen maalaamaan ryhtymistä on maalaustaiteen väärin käsittämistä. Taiteilija, joka on äkkiä saanut mielijohteen maalata kuva, ymmärtää taiteen sisimmän merkityksen. Hänen kätensä eivät väsy ja hänen sydämensä ei jäädy. Selvittämättä itselleen, miksi hän tekee sitä, hän saavuttaa tarkoitusperänsä” Zhang Yanyuan, 800-luku

”Jos haluatte maalata bambua, teidän on ensin nähtävä se sielunne silmin. Heti kun näette, mitä tahdotte maalata, tavoittakaa se nopeasti siveltimenne vedoilla. Siten tarkoin seuraamalla saavutatte oivalluksen. Juuri kun jänis hyppää, haukka iskee alas; pienikin epävarmuus ja se on kadonnut.” Su Dongpo

Sivellintekniikka

Kiinalaistasivellintä pidetään pystyasennossa peukalon sekä etu- ja keskisormen varassa muiden sormien tukiessa kevyesti. Maalatessa koko vartalo liikkuu ja ohjaa siveltimen kulkua. Keveän ja lujan otteen sekä vartalosta lähtevän liikkeen ansiosta välineen kosketus paperiin on vapaa kuin tanssi. Siveltimen painon, nopeuden ja asennon muuntelu avaa ilmaisun mahdollisuuksia. Viivan on oltava luja ja täynnä elämää. Jälkeä voi vaihdella käyttämällä siveltimen kärkeä tai syrjää, kuivaa ja harottavaa sivellintä, kiertämällä, vetämällä ja työntämällä sitä eri tavoin. Veden ja tussin määrä siveltimessä, niiden määräsuhde ja se miten sivellin on kastettu veteen ja tussiin näkyy välittömästi jäljessä. Koska shengxuan-paperi imee voimakkaasti, vetinen tussi leviää siinä yllättävällä tavalla. Aiemmin sivellyt viivat ja pinnat kyllästävät paperia ja rajoittavat tussin etenemistä. Kun jo maalattuun, vielä kosteaan pintaan kosketaan uudestaa siveltimellä, jättää sekin jälkensä, jokainen siveltimenveto erottuu.

Kiinassa arvostetaan sivellintyön lakoonisuutta. ”Mestari käyttää tussia säästeliäästi kuin se olisi kultaa.” Valöörien hallinta ja tekstuurien runsaus kertoo maalarin taidosta. Paperin ominaisuudet tekevät kiinalaisesta tussimaalauksesta vaikean ja kiinnostavan. Länsimainen paperi ei korosta siveltimen jälkeä itämaisen tavoin. Vain kun paperi on melko kuiva, siveltimen kosketus erottuu ja sivellinrytmistä tulee kuvan rakenteen osa.

Kuvan rakentaminen

Hyvä kolmen siveltimenvedon kompositio synnyttää kuvan, kun kompositio on huono, tulos ei parane käytettiin siveltimenvetoja miten monta hyvänsä.”

Kiinalaisen maisemamaalauksen konstruointi on kaukana arkisesta rationaalisuudesta. Maisema ei ole koskaan läntiseen tapaan yhdestä pisteestä avautuva, keskeisperspektiiviä noudattava, kehystetty näkymä. Horisontin kierto, sen asettaminen eri tasoille kuvan eri osissa on merkillinen, usein esiintyvä piirre. Kiinalaista maisemamaalausta on kuvattu avattuna maisemana. Sille on ominaista näkymien rinnakkaisuus. Maalari käyttää kuvapintaa läntistä, realismille uskollista työtoveriaan vapaammin. Kuvan osien sijoitus paperille, niiden suhde toisiinsa, tyhjän ja tiiviin vuorovaikutus, tasapaino, liike, rytmi, kaikki alistetaan maalauksen idealle.

Yksinkertaisin sommittelutapa on tilamodulirakenne, kuvan jakaminen osakokonaisuuksiin, kehittyneempänä maisema tilojen sarjana. Syvyysvaikutelmaa ei ole, kaikki tapahtuu kuvapinnalla. Pingyuan-komposition perustana on vino syvyyteen johtava taso, maan pinta tai veden kalvo, jolle kuvan ainekset on sijoitettu toinen toisensa taa. Kuva-alan diagonaalinen jako on tyypillinen piirre. Paino on usein edessä alhaalla, ylhäällä on vain vähän kiinteitä osia. Tyhjän tilan käyttö on ilmeikästä. Tyhjyys – kong – on häikäisevä ja paperin valkea pinta täynnä ympäristön aikaansaamia tapahtumia. Putouksia, vesipintoja, pilviä ja usvaa käytetään tasojen leikkauskohtien hävittämiseen ja perättäisten tasojen erottamiseen toisistaan. Syvyyttä korostavat myös etäisyyteen johtavat viivat, joet, polut, ääriviivat yleensä sekä etäisten kohteiden maalaaminen hennoin värein. Maisema näyttää jatkuvan yli kuvan rajojen.

Kuvaan liittyvät sinetit ja tekstit ovat tärkeä osa kompositiota. Helakan sinooperi sinetti, yin, on tussimaalauksen voimakas väri- ja muotokontrasti. Tekstien – singneerausten, kolofonien, kuan, kommenttien, tiba ja runojen, tishi – kanssa se tuo lisäulottuvuuden kuvan sisältöön ja muotoon. Analogia länsimaisessa modernissa taiteessa voisi olla vesivärikollaasi, jossa akvarelliin on liitetty muuta materiaalia. Kalligrafian, runouden ja maalaustaiteen liittoa edustavia kuvia kutsutaan syystä ”kaksinkertaisesti ihastuttaviksi teoksiksi”. Kolofonien lukeminen – tieto siitä miten aiemmat konossöörit ovat kuvaa arvioineet ja siitä nauttineet – on kiinalaiselle osa katsomiskokemusta.

Todellisuuden suora tulkinta ei Kiinassa johtanut läntisen kaltaiseen realismiin. Maalaaminen oli aina yksilön ilmaisua, taiteilijan mielen ja ulkomaailman interaktiota. Kiinalaisen käsityksen mukaan kuvailmaisun arvo on seurausta sivellintyön ja muodon ei-kuvaavista ominaisuuksista ja siitä, miten taiteilija muuttaa visuaalisen todellisuuden maalaukseksi. Tämän vuoksi Kiinan maalaustaide tosin läheni, mutta ei toteuttanut täyttä abstraktisuutta. Kiinalaisen käsityksen mukaan kuva menettää arvonsa, jos sillä ei ole korrelaatiota luontoon. Villeinkin ruohotyylin kalligrafia, lukukelvotonkin, säilyttää kaukaisen suhteen standardikirjoitukseen.

Lähteet

Brett, Bernard, 1984, A History of Watercolour, London
Cahill, James, 1985, Chinese Painting, New York
Isacsson, Arne, 1983, Akvarellimaalaus, Helsinki.
Hejzlar, Josef, 1978, Chinese Wateräolours, London
Hunter, Dard, 1978, Papermaking, Dover
Huotari, Tauno-Olavi, Seppälä, Pertti, 1989, Kiinan kulttuuri, Helsinki.
Kwo, Da Wei, 1981, Chinese Brushwork, London
March, Beajamin, 1935, Some technical Terms of Chinese Painting, Baltimore
Miettinen, Jukka O, Kiinalainen maisemamaalaus, Kiina sanoin ja kuvin 4/85, 5–5/85, 1/85, Helsinki
Okkonen, Onni, 1958, Kiinan taide, Porvoo
Seppälä, Pertti, 1985, Kiinalainen kalligrafia, Taideteollisuusmuseon julkaisu no 13, Helsinki
Sullivan, Michael, 1979, Symbols of Eternity. The Art of Landscape Painting in China, Oxford
Wong, Frederick, 1983, Oriental Watercolor Techniques, New York
Chen, Yong Qun, Kalligrafialuennot Helsingin yliopistossa 1995

Kirjoitusmerkkien taikaa – kiinalaisesta kalligrafiasta

Pertti Seppälä · Kiina sanoin ja kuvin 2/1999

Kiinalaisilla kirjoitusmerkeillä on takanaan jo yli kolmentuhannen vuoden monivaiheinen historia, mutta kalligrafia itsenäisenä taiteenlajina on paljon nuorempi. Ensimmäiset merkittävät nimeltä tunnetut kalligrafiamestarit astuvat esiin vasta joskus 200–300-luvuilla ajanlaskumme jälkeen. Kalligrafia on maisemamaalauksen ohella Kiinan arvostetuin taiteenlaji. Kiinalaisen kulttuuripiirin ohella kalligrafilla on tärkeä asema myös arabialaisessa kulttuuripiirissä. Länsimaissa kalligrafiaa ei ole koskaan nostettu vastaavaan arvostukseen.

Kiinalaisten kirjoitusmerkkien syntyyn liittyy kaksi vanhaa legendaa, jotka esiintyvät kiinankielisessä kirjallisuudessa ensimmäistä kertaa 300- ja 200-luvuilla ennen ajanlaskumme alkua.Ensimmäisen legendan mukaan tarukeisari Fuxi olisi nähnyt hevosta muistuttavan lohikäärmeen nousevan ylös Keltaisestajoesta. Hän havaitsi sen selässä outoja kuvioita, jotka hän pikimmiten kopioi muistiin. Näin olisivat saaneet alkunsa klassisen Muutosten kirjan (Yijing) kuusiviivaiset, ennustustarkoituksiin käytetyt heksagrammit, joita perinteisesti on pidetty kirjoitusmerkkien alkumuotoina.

Toinen legendamme kertoo Keltaisen keisarin, joka myös oli taruhallitsija, erään ministerin, Chang Jien, tutkineen tarkasti ja suurella mielenkiinnolla luonnossa näkemiään lintujen ja eläinten jalanjälkiä sekä puiden maahan heittämiä varjokuvioita. Niiden inspiroimana hän olisi alkanut sitten piirrellä erilaisten objektien muotoja ja kuvia. Näin olisivat syntyneet piktogrammit, kuvamerkit. Monissa muissakin kulttuureissa (mm. Kaksoisvirran maat, Egypti ja Intia) kirjoitustaidon keksiminen on liitetty johonkin kulttuuriheerokseen tai jumaluuteen, kiinnostavana poikkeuksena muinais-Kreikka, mistä tälläistä legendaa ei ole tavattu.

Varhaiset kirjoitusmerkkityylit

Varhaisimmat kiinalaiset kirjoitusmerkit periytyvät Shang-dynastian (1766–1066 eKr) loppupuolelta, noin vuodelta 1300 ennen ajanlaskumme alkua. Niillä on toki täytynyt olla useamman sadan vuoden kehityshistoria takanaan: Shang-kauden kirjoitusjärjestelmä on jo täysipainoinen kirjoitusjärjestelmä, johon nykyisinkin käytössä olevat kirjoitusmerkit suoraan pohjautuvat. Tuon ajan kirjoitusmerkkejä nimitetään oraakkeliluumerkeiksi (jianguwen) käyttötarkoituksensa mukaan. Oraakkeliluumerkit oli kaiverrettu kilpikonnan vatsapanssariin tai eläinten luihin ja niitä käytettiin ennustamiseen. Kysymykset jumalille ja esi-isille kaiverrettiin luuhun, johon erinäisin kuumennusmenetelmin saatiin syntymään halkeamia. Noista halkeamista sitten luettiin jumalten oletettu vastaus esitettyyn kysymykseen. Toisinaan myös jumalten vastaukset kirjattiin kaivertamalla samalle luulle.

Varhaisimpien kirjoitusmerkkien käyttö liittyi siis uskonnolliseen rituaaliin: ne olivat jo senkin takia pyhiä, sakraaleja. Jotakin tuosta kirjoitusmerkkeihin liitetystä pyhyydestä on periytynyt aina meidän päiviimme saakka, etenkin kun puhutaan kalligrafiasta, kirjoitusmerkkien siveltämisestä paperille, silkille tai jollekin muulle materiaalille taiteellisessa tarkoituksessa.

Oraakkeliluumerkit ovat muodoltaan kulmikkaita ja niiden koko saattaa vaihdella huomattavastikin. Samakin kirjoitusmerkki voitiin kirjoittaa monella eri tavalla. Ne edustivat tyylillisesti kirjoitusmerkkien arkaaista vaihetta: niiden joukossa on vielä runsaasti piktogrammeja eli kuvamerkkejä. Päivänvaloon nuo vanhat merkit tulivat vasta sangen myöhään, tasan sata vuotta sitten , vuonna 1899 Henanin maakunnan Anyangin lähistöllä. Siitä lähtien myös kalligrafit ovat käyttäneet oraakkeliluutyyliä teoksissaan. Oraakkeliluumerkeissä on jo nähtävissä kaikki myöhempienkin kirjoitusmerkkien rakenneperiaatteet, joihin tässä artikkelissa ei kuitenkaan puututa.

Toinen varhainen kirjoitusmerkkityyöli on nimeltään jinwen eli pronssiesinekirjoitus, jonka kukoistuskausi sattui Läntiselle Zhou-kaudelle (1066–771 eKr).Nämä tekstit kirjoitettiin ja kaiverrettiin pronssiesinevalokseen, joiden avulla sitten valettiin mm. suuria uhriastioita, aseita tai kellopelejä. Tyylillisesti pronssiesinekirjoitus on vielä lähellä oraakkeliluukirjoitusta, mutta kuvamerkkien osalta kehittymässä selvästi yhä abstraktimpaan suuntaan.

Seuraavien vuosisatojen aikana kehittyi vanhojen tyylien pohjalta lukuisia uusia kirjoitusmerkkityylejä, joista mainittakoon kiviin kaiverrettu shiguwen eli kivirumpukirjoitus Kevättä ja syksyä -kaudelta (770–476 eKr.). Sen tunnuspiirteenä olivat pyöreät ja pehmeät viivat. Jinwen ja shiguwen ovat molemmat ns. suuren sinettikirjoituksen (da zhuan) alalajeja.

Viimeistä varhaisten kirjoitusmerkkityylien muotoa kutsutaan pieneksi sinettikirjoitukseksi (xiao zhuan), joka luotiin Qin-dynastian (221–206 eKr) kiihkeinä vuosina. Pääministeri Li Sin tarkoituksena oli yhtenäistää käytössä olleet kirjoitusmerkit; ennen Qin-dynastiaa eri valtioissa oli käytetty toisistaan poikkeavia kirjoitustapoja: sama merkki satettiin kirjoittaa hyvinkin eri tavoin. Yhdenmukaistamisen piiriin valittiin 3300 yleisimmin käytettyä kirjoitusmerkkiä.

Rakenteeltaan pieni sinettikirjoitus oli edeltäjiään pelkistetympää, symmetrisempää ja sopusointuisempaa, ja siten myös ehkä helpommin opittavissa. Se pohjautui luonnollisesti aikaisempaan suureen sinettikirjoitukseen. Nyt kaikki kirjoitusmerkit kirjoitettiin samankokoisiksi, niissä käytetyt viivat olivat samanpaksuisia. Tätä dekoratiivista kirjoitusmerkkityyliä käytetään nykyisin usein sinettien kaiverruksen päätyylinä.

Uudemmat kirjoitusmerkkityylit

Qin-dynastian aikana kehiteltiin myös arkipäivän käyttöön soveltuvampaa kirjoitustyyliä, jota alettiin kutsua lishuksi eli kirjurikirjoitukseksi. Lishu muistuttaa jo läheisesti nykyisinkin yleisessä käytössä olevaa ns. normaalikirjoitusta. Lishu kehittyi pitkän ajan kuluessa ja saavutti kehityksensä lakipisteen juuri Qin-kaudella. Sitä viljeltiin myöhemminkin yhtenä tärkeimmistä käsikirjoitustyyleistä. Kirjurikirjoituksessa oli luovuttu pienelle sinettikirjoitukselle ominaisista pyöreistä viivamuodoista. Merkkien viivat olivat selkeästi vaaka- tai pystyviivoja muunnelmineen.Tämän tyylin ominaispiirre oli oikealle suuntautuvan alimmaisen siveltimenvedon lopun vahva korostaminen, eräänlainen paksunnos.

Myöhemmän Han-dynastian (25–220 jKr) aikana kehiteltiin sitten nykyisinkin yhä yleisessä käytössä olevat kirjoitusmerkkityylit: kaishu eli normaalikirjoitus, xingshu eli sujuva kirjoitus ja caoshu eli ruohokirjoitus. Uusien kirjoitustyylien kehitystä siivittivät osaltaan paperin keksiminen ajanlaskumme alun tuntumassa ja siveltimen tekniset parannukset.

Kaishu eli normaalikirjoitus kehittyi suoraan lishun eli kirjurikirjoituksen pohjalta. Kaishussa kirjoitusmerkit sivelletään harmonisesti kuvitteelliseen neliöön. Ne ovatkin muodoltaan säännöllisiä ja tasapainoisia, ja niiden viivojen siveltämisestä on olemassa tarkat ohjeet. Kaishu on nykyisten painomerkkien vallitseva tyyli. Kirjoitusmerkkien opiskelu aloitetaan aina kaishusta.

Xingshu eli sujuva kirjoitus kehittyi samoihin aikoihin, ellei hieman aikaisemminkin, kaishun eli normaalikirjoituksen kanssa. Se on eräänlaista kursiivia, joka on viehkeämpää ja vapaamuotoisempaa kuin normaalikirjoitus. Tästä syystä se on mös hieman vaikeammin luettavaa. Sujuva kirjoitus on normaalikirjoituksen ohella kalligrafien suosima sivellystyyli. Se on myös arkisen käsinkirjoituksen yleisin kirjoitustapa.

Caoshu eli ruohokirjoitus syntyi samoihin aikihin normaalikirjoituksen ja sujuvan kirjoituksen kanssa. Se on vapaamuotoisin kaikista kiinalaisista kirjoitustyyleistä. Kirjoitusmerkkien viivoja voidaan yhdistellä, merkit voidaan siveltää erikokoisiksi. Caoshu tarjoaa eniten vapauksia ja se on juuri sentähden kalligrafien suuressa suosiossa: se sallii esiten improvisointia. Ruohokirjoitus jakautuu eri alalajeihin, joista mainittakoon Tang-kaudella (618–907) kehitetty kuangcao eli hullu tai villi ruohokirjoitus, joka on parhaimmillaan viivojen svengaavaa tanssia. Kiinalaisellekin tämän villin ruohotyylin ymmärtäminen voi tuottaa vaikeuksia. Silloin taideteosta arvioidaankin puhtaasti esteettisin perustein, vaikka tekstin sisältöä ei täysin ymmärrettäisikään.

Kalligrafin työvälineet

Kiinalaiset ovat jo vuosisatoja kutsuneet kalligrafin työvälineitä ”työhuoneen neljäksi aarteeksi” (wenfang sibao): sivellin, paperi, muste ja musteenhankauskivi. Jo varhaisimpiin oraakkeliluihin kirjoitusmerkit sivellettiin ainakin toisinaan alkeellisella siveltimellä (bi), ja vasta sen jälkeen merkit kaiverrettiin luulle. Sama koski pronssiesinekirjoitusta: kirjoitusmerkit sivellettiin ensin vahamuottiin siveltimellä, jonka jälkeen ne kaiverrettiin siihen siveltimenvetojen ääriviivojen mukaan. Mutta vasta joskus 200-luvulla ennen ajanlaskumme alkua sivellin alkoi muistuttaa nykyisinkin käytössä olevia siveltimiä.

Paperi (zhi) keksittiin Kiinassa joskus ajanlaskumme alussa, ja siitä lähtien sen voittokulkua maailmanlaajuisesti ei ole estänyt mikään. Paperia ennen kiinalaiset kirjoitusmerkit kaiverrettiin luuhun, valettiin pronssiin, hakattiin kiveen tai siveltiin bambu- ja puuliuskoille, silkille tai muulle kankaalle. Kuten on jo mainittu, paperin käyttöönotto muokkasi osaltaan myös uusien kirjoitusmerkkityylien syntyä ja kehitystä. Kalligrafit ja maalarit käyttävät työssään kovuusasteeltaan tai imukykyisyydeltään erilaisia paperilaatuja, terpeidensa mukaan.

Mustetta tai tussia (mo) valmistetaan Kiinassa joko kiinteään tai juoksevaan muotoon. Kiinteä tussi on valmistettu tavallisesti männynnoesta ja eläinperäisestä liimasta. Mustetangosta saadaan juoksevaa mustetta hankaamalla sitä vesitilkkasen kanssa musteenhankauskiveen. Musteenhankauskivet (yan) on valmistettu luonnonkivestä, joihin on kaiverrettu syvennys tai allas, jonka pohjaa vasten mustetankoa hangataan. Musteenhankauskivet voivat jo itsessään olla huomattavia taideteoksia: kivikaiverrusta. Varhaisimmat säilyneet musteenhankauskivet ovat peräisin Han-dynastian loppupuolelta, 200-luvulta. Nykykalligrafit käyttävät työssään joko kiinteästä mustetangosta hangattavaa mustetta tai sitten pullotettua, valmiiksi nestemäistä mustetta.

Kalligrafian estetiikasta ja muusta

Kalligrafia on vaikea taiteenlaji. Sivelletyn työn korjaaminen on mahdotonta. Kiinassakaan jokainen siveltimenkäyttäjä ei automaattisesti ole kalligrafi. Kalligrafia (shufa) tarkoittaa sananmukaisesti kirjoittamisen metodia tai kirjoituksen järjestelmää. Länsimainen, alkuaan kreikankielinen termi kalligraphia tarkoittaa kaunista kirjoitusta. Kiinassa kalligrafiaan liittyy vaatimus kauniista, esteettisesti antoisasta ja rytmisesti eloisasta kirjoitusmerkkien esittämisestä siveltimellä ja musteella/tussilla. Kiinassa kalligrafian ja maalaustaiteen suhteet ovat hyvin läheiset.Työvälineetkin ovat samat. Myös kalligrafian ja maalaustaiteen arvioinnissa on huomattavia yhtäläisyyksiä.

Kalligrafinen työ koostuu pelkästään viivoista, siveltimenvedoista (jos jätetää laskuista teoksen kompositioon kuuluva, punaisella sinettitahnalla painettu tekijäsinetti). Hyvä sivellintekniikka onkin yksi kalligrafin perustaidoista. Viiva voi olla mm. leveä, kapea, kuiva, kostea, nopea tai hidas: kalligrafiassa tunnetaan lukuisia erilaisia viivatyyppejä, joilla kullakin on oma sivellintekniikkansa – tietynlainen aloituksensa, keskivaiheensa ja lopetuksensa. Mutta ennen muuta siveltimenvedoissa täytyy olla qitä, elämänvoimaa: siinä täytyy näkyä ja tuntua elämän pulssi.

Kun arvioidaan kalligrafista taideteosta, huomiota kiinnitetään mm. yksittäisten viivojen toteutukseen, niiden suhteisiin saman kirjoitusmerkin toisiin viivoihin, ja viime kädessä teoksessa esiintyvien kirjoitusmerkkien kokonaissommitteluun.

Tyhjän tilan käyttö kalligrafiassa (ja maalaustaiteessa) on myös tärkeä sommitelmallinen ulottuvuus. Kiinalaisten kalligrafien mukaan tarkoituksena on, että ”kalligrafian välitettävänä oleva ajatus virtaisi keskeytyksettä siinäkin, missä sivellin ei ole koskettanut paperia”. Tyhjää tilaa pidetään ”näkymättömän siveltimenkäytön paikkana”. Tyhjällä tilalla on Kiinassa myös filosofisia ulottuvuuksia: kytkennät taolaiseen ja myöhemmin myös intialaisperäiseen buddhalaiseen ”tyhjyysfilosofiaan”.

Eteläisen Qi-dynastian (479–502) aikana elänyt maalari Xia He esitti aikanaan kuuluisat taideteoksen arviointiin liittyvät kriteerinsä, liu fa, kuusi periaatetta, jotka koskivat sekä maalaustaidetta että kalligrafiaa. Kriteereistä tärkein on ensimmäinen: qiyun shengdong eli ”elämänvoiman (qi) rytminen harmonia ja liike”.Termi qiyun on käännetty länsimaisille kielille monella tapaa: rytminen vitaalisuus, elämänvoiman värähtely tai hengen harmonia.Taideteoksesta pitäisi välittyä katsojalle jo aikaisemminkin mainittu elämän pulssi. Ilman tuota elävää sykähtelyä taideteos on eloton, kuin kuollut.

Qi on vanha kiinalainen filosofinen käsite. Se esiintyy usein mm. Muutosten kirjassa ja taolaisten filosofien teoksissa (Laozi, Zhuangzi). Qi esiintyy tämän ajattelun mukaan kaikkialla maailmankaikkeudessa elävöittävänä voimana.Sitä on yhtä hyvin elottomassa luonnossa (kuten pilvet, vesi, vuoret jne) kuin kasveissa, eläimissä ja ihmisessäkin. Akupunktiossa manipuloidaan neulojen tai hieronnan avulla juuri tätä samaista qi-energiaa.

Joka tapauksessa qi-elämänvoiman vangitseminen paperille viivojen keinoin on kalligrafin tärkein päämäärä. Kiinalaisen taideteorian mukaan yhteyden yksilön omaan (ja samalla maailmankaikkeuden) qihin voi saavuttaa vain vähentämällä meditaatiossa omaa egoaan, minuuttaan, joka useimmiten on syy tajunnan tukkoisuuteen. Kun ego on siirretty taka-alalle, voivat tajunnan ja elämän voimat virrata vapaammin. Tälläisesta tajuntatilasta käsin, ja vain siitä, on mahdollista luoda merkitsevää taidetta. Edellyttäen tietenkin, että taiteilija hallitsee välineensä täydellisesti, että hänellä on hallussaan taideteoksen luomiseen tarvittava tekniikka.

Lopuksi

Kiinalaisen kalligrafian historia suorastaan vilisee maineikkaita nimiä, joita tässä artikkelissa ei ole mainittu. Ehkä nostamme kuitenkin esiin muutaman suuruuden aikojen saatosta. Kalligrafia itsenäisenä taiteenlajinahan syntyi vasta joskus 200–300-luvuilla ajanlaskumme jälkeen. Jin-dynastian aikana vaikutti Kiinan kalligrafian maineikkain nimi Wang Xizhi (321–379), jonka kalligrafiaa on luonnehdittu ”kevyeksi kuin ohikiitävä pilvi ja voimakkaaksi kuin vastaherännyt lohikäärme”. Kiinalaiset luonnehtivat kalligrafiensa töitä usein tälläisin kielikuvin. Wang Xizhi oli kotonaan kaikissa kalligrafiatyyleissä, mutta hänen tunnetuimmat säilyneet teoksensa on sivelletty xingshulla eli sujuvalla kirjoituksella ja caoshulla eli ruohokirjoituksella.

Keisariajan toisessa ääripäässä, qing-dynastian (1644–1912) aikana, eli myös kuuluisa kalligrafi nimeltä Deng Shiru (1743–1805), jota pidetään ”qing-kalligrafian prinssinä”. Samoin kuin Wang Xizhi, Deng Shirukin oli taiturillinen kaikissa kalligrafiatyyleissä, mutta yksi hänen erikoislajeistaan oli zhuanshu eli sinettikirjoitus, ja siinä etenkin xiao zhuan eli pieni sinettikirjoitus.Toinen hänen lempityylinsä oli lishu eli kirjurikirjoitus. Deng Shirun siveltimenkäytölle on ominaista hienostunut sujuvuus ja vaikuttava voimallisuus.

Kalligrafia on viime kädessä arjen taidetta. Kiinassa kalligrafiaa tapaa kaikkialla: kauppojen nimikyltit ovat usein ammattikalligrafien siveltämiä, kalligrafiaa on ripustettu kotien, työpaikkojen, ravintoloiden ja palatsien seinille, gallerioista puhumattakaan, ilostuttamaan arkea, ja tuomaan siihen historiallista ulottuvuutta.

Kirjallisuutta:

Huotari, Tauno-Olavi ja Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri. 3. uudistettu painos. Otava 1999.

Lindqvist, Cecilia: Merkkien valtakunta. WSOY 1991.

Seppälä, Pertti: Kiinalainen kalligrafia. Taideteollisuusmuseo 1985.

Kirjoittaja on vapaa kirjailija, kiinankielen kääntäjä ja antikvariaatin pitäjä.